21. päivän juhlat – taas yksi itämisaika ilman Ebola-tartuntaa

Isäni sai kuolla parikymmentä vuotta sitten arvokkaan kuoleman Terhokodissa osaavien, tukevien hoitajien ympäröimänä, perheen hyvästelemänä. Äitini jatkoi jonkun aikaa vapaaehtoisena, ja sai ammattitaitoisilta kollegoilta tukea ja opastusta myös omien tunteidensa käsittelyyn.

Isäni haudattiin sukulaisten ja ystävien läsnä ollessa. Saimme itkeä haudan reunalla ja sitten muistella häntä yhdessä.

Olen ajatellut paljon tätä etuoikeutettua menetystäni seuratessani Länsi-Afrikan Ebola-tilannetta.  Arvokkaalle kuolemalle ei ole aikaa eikä tilaa.

On ymmärrettävää, että omaiset ja potilas taistelevat oikeudesta olla yhdessä viimeiset hetket. Ei tunnu oikealta antaa rakasta avaruuspukuisten olioiden keskelle, kauas kaikesta arkisesta.

Ebola-hautajaisissa rakas pannaan muovisäkkiin ja vieraat ihmiset kantavat hänet nimettömänä joukkohautaan.

Ero on suunnaton verrattuna länsiafrikkalaiseen kulttuuriin kuuluviin hautajaisseremonioihin. Ne ovat yleensä kauniit jäähyväiset, joiden osana lähisuvun naiset pesevät ruumiin.

Eikö hyvästely ole inhimillistä ja oikein?

Liberiassa ja Sierra Leonessa Ebola-tiedotus alkaa usein maininnalla, että tautiin kuolee, parannuskeinoa ei ole. Miksi siis hakeutua hoitoon? Miksei klinikalle menon sijasta turvautuisi uskontoon tai taikuuteen? Kaiken lisäksi Ebola-hätänumerot tuuttaavat varattua. Ebola-klinikaltakin potilas saatetaan lähettää kotiin odottamaan, sillä ne voivat testata vain 30 ihmistä päivässä.

Klinikoilla hoitajina toimivat lukutaidottomat nuoret, jotka ennen kriisiä olivat työttöminä ja jotka nyt ovat saaneet tilaisuuden toimeentuloon. Heitä ei mitenkään valmenneta Ebolan aiheuttamaan erittäin raadolliseen kuolemaan, saati anneta psykososiaalista tukea jatkuvan kuoleman ja toivottomuuden kohtaamiseen. Työmäärä on kohtuuton ja kotiin päästyä yhteisö hyljeksii, koska se pelkää Ebola-tartuntaa.

Kellään ei ollut valmiussuunnitelmaa Ebola-tartuntojen varalle Länsi-Afrikassa. Ebola on ollut kohtalaisen tuntematon tauti – sitä oli aiemmin esiintynyt lähinnä keskisen Afrikan syrjäkylissä. Nyt se on alueella, jossa ihmisten liikkuvuus, jopa rajojen yli, on todella vilkasta.

Iso merkitys on myös valtion hauraudella ja kansalaisten luottamuksen puutteella hallintoon. Alkuun Liberiassa ei uskottu Ebolan olevan olemassa, vaan sitä pidettiin hallituksen keksintönä rahan saamiseksi pohjoisen mailta. Kun tauti alkoi levitä, kaikilla Länsi-Afrikan valtioilla oli vaikeuksia koordinoida Ebola-työtä, vaan vastuuta heiteltiin toimijalta toiselle. Sierra Leonessa jopa irtisanottiin terveysministeri.

Nyt poikkeustilan julkistaminen, alueiden eristäminen ja lentojen loppuminen herättävät lähinnä hämmennystä. Osaltaan tämä johtuu siitäkin, että valtionhallinnon viestintä on puutteellista, eikä mitään toimenpiteitä selitetä.

Suomalaisesta näkökulmasta käsittämättömältä tuntuu muiden kuin Ebola-klinikoiden sulkeminen. Muu terveydenhuolto on käytännössä poikki, synnytykset, malaria, loukkaantumiset, kaikki on hoidettava kotikonstein.

Kriisin vuoksi hinnat nousevat, ja ruoasta alkaa olla pula. Monet työpaikat ovat kiinni, minkä vuoksi tulot ovat loppuneet. Työttömät siirtyvät niiden sukulaisten vastuulle, joille vielä palkkaa maksetaan. Tämä toimeentulon stressi tulee vielä sen pelon lisäksi, että saako joku läheiseni Ebolan.

En pelkää Ebolaa, mutta kannan huolta länsiafrikkalaisten hyvinvoinnista ja jaksamisesta. Kollegani Monroviassa juhlivat joka 21. päivä, taas on yksi itämisaika ohi, ilman sairastumista. Ebola-klinikoilla tanssitaan, kun joku paranee.

Valtiot ovat hauraita, mutta yksilöt ovat vahvoja, optimisteja. Se on käynyt tässä kriisissä selväksi.

Kirjoittaja on Kirkon Ulkomaanavun Länsi-Afrikan alue-edustaja.