Saavutettava tekstiversio keskustelusta

Noora Pohjanheimo [00:00:01]: Tämänkertaisessa FCA talks -jaksossa puhutaan Afrikasta ja kehityksestä. Afrikan kanssa tehtävästä yhteistyöstä ollaan nyt laajasti kiinnostuneita, EU on valmistellut omaa Afriikka-strategiaa ja aiemmin julkaistussa podcastissa keskusteltiinkin jo Suomen Afriikka-stratefgiasta ja sen painopisteistä. Afrikan kehityksestä haastateltavana on nyt Kirkon Ulkomaanavun hallituksen jäsen, Ritva Reinikka, tervetuloa.

Ritva Reinikka [00:00:29]: Kiitos, Noora.

Noora Pohjanheimo [00:00:31]: Ritva Reinikka olet myös työelämäprofessori Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulussa ja olet toiminut aiemmin pitkään Maailmanpankissa eri tehtävissä. Voi sanoa, että sinulla on pitkä ja monipuolinen kokemus Afrikasta. Mitä sanoisit, miksi meidän Suomessa olisi ylipäätään oltava kiinnostuneita Afrikasta ja sen kehityksestä?

Ritva Reinikka [00:00:52]: Maailma on tänä päivänä globaali ja se mitä tapahtuu Aasiassa ja Amerikoissa, tai Lähi-idässä tai Afrikassa, se vaikuttaa meihin täällä Euroopassa ja pohjolassa, halusimmepa sitä tai emme. COViD-19 pandemia, koronaviruspandemia on siitä todellakin konkreettinen muistutus. Eli hyvä kehitys Afrikassa on hyväksi myös meille. Se on yksi syy.

Toinen syy, ajattelisin, on, että Afrikkahan on suuri manner ja se on nopeasti kasvava maanosa sekä väestöltään että taloudeltaan. Se tarjoaa pienelle, viennistä riippuvaiselle avotaloudelle, kuten Suomi, uusia taloudellisia mahdollisuuksia. Eli on taloudellisia intressejä, jotka ovat tulleet yhä enemmän esille, ja varmasti jatkossakin tulevat yhä enemmän esille. Sanoisin, että monet suomalaiset ovat aidosti kiinnostuneita siitä, mitä maailmalla tapahtuu. Ei niin, että suomalaisten olisi oltava kiinnostuneita ainoastaan, vaan suomalaiset ovat aidosti kiinnostuneita ja Afrikka kuuluu siihen maailmaan.

Monet haluavat myös konkreettisesti auttaa vauhdittamaan maanosan kehitystä. Ja voi sanoa, että Kirkon Ulkomaanapu on siitä hyvä esimerkki. Mielestäni näistä syistä on tärkeää, että Suomessakin hankimme ajankohtaista tietoa tältä nopeasti muuttuvalta mantereelta, Afrikasta, emmekä elä menneessä tai toistele vanhoja stereotypioita. Ehkä nämä kolme syytä siihen, miksi Afrikasta kannattaa keskustella ja tietää.

Noora Pohjanheimo [00:02:47]: Kerroit, että olet vieraillut ensimmäisen kerran Afrikassa 40 vuotta sitten, vuonna -78, ja toisessa haastattelussa kerroitkin, että muutos siitä vierailusta on ollut valtava. Muutos on varmasti myös ihan silminnähtävä. Mitkä asiat ovat eri tavalla nyt kuin silloin?

Ritva Reinikka [00:03:08]: Monet asiat ovat eri tavalla kuin silloin, yli 40 vuotta sitten. Kun ensi kerran vierailin Afrikassa, mantereella oli alle 500 miljoonaa asukasta, koko Afrikassa. Nyt väkiluku on yli kaksinkertaistunut ja se näkyy. Kaupungit ovat kasvaneet valtavasti, esimerkiksi monille suomalaisille on Itä-Afrikasta tuttuja Dar es Salaam Tansaniassa, Nairobi Keniassa, Kampala Ugandassa. Ne ovat suurkaupunkeja ja kun muistelen niitä 40 vuotta sitten, niin nämä kaupungit ovat ihan kuin eri maailmasta, voisi sanoa.

YK:n väestöarvion mukaan afrikkalaisia tulee olemaan kaksi ja puoli miljardia vuonna 2050, eli 30 vuoden päästä. Se on viisinkertainen väestö. Ja jopa neljä ja puoli miljardia vuosisadan loppuun mennessä.

Tietysti niistä kehitystavoitteista, jotka ei näy sillä lailla kadulla kävellessä tai kylässä vieraillessa, mutta täytyy ilman muuta sanoa lapsikuolleisuuden lasku, se on merkittävää kaikkialla Saharan eteläpuolisessa Afrikassa. 30 vuotta sitten esimerkiksi lapsikuolleisuus oli 180 kuolemaa tuhatta elävänä syntynyttä lasta kohti ja nyt se on 78 keskimäärin mantereella. Eli siinä on huima pudotus, ja sillä tietysti myöhemmin tulee olemaan vaikutus väestörakenteeseen myös.

Tänä päivänä melkein kaikki lapset pääsevät kouluun, itsekin olin siellä Ugandan maaekonomistina Maailmanpankissa ensimmäisiä kaikille vapaita, kaikille ilmaisia kansakouluja tai peruskouluja tukemassa.

Sitten myös työni puolesta, sekä tutkimustyön että operatiivisen työn puolesta aina olen vieraillut ministeriöissä ja tutkimuslaitoksissa, kun nyt vierailen näissä paikoissa, niin tuntuu usein, että ne ovat kuin eri maailmasta. Kapasiteetti on vahvistunut valtavasti, asiantuntemusta on ihan eri tavalla kuin ennen. Tietysti se valtiokapasiteetti ja kapasiteetti tuottaa palveluja ja niin edelleen, ei ole ollenkaan sillä tasolla, millä sen pitäisi olla tai tulee joskus myöhemmin olemaan, koska valtiokapasiteetin rakentaminen kestää vuosikymmeniä tai jopa vuosisatoja. Mutta edistystä on yhden ihmisen elinaikana, omana elinaikanani, tapahtunut ihan valtavasti.

Samoin voisi sanoa, että yksityissektori kukoistaa ihan eri tavalla kuin ennen. Mainittakoon nyt vaikka kuuluisa M-Pesa, kenialainen mobiilimaksupioneeri: se näkyy joka puolella sen vihreät kojut, ne ovat kaikkialla. Ehkä viimeisenä, paljon voisi tästä asiasta sanoa, mutta viimeisenä pointtina ehkä se, että nuoret ovat todella innovatiivisia Afrikassa. Heistä löytyy, kun heitä katselee eri yhteyksissä, heistä löytyy itseluottamusta ja posiitivista energiaa. Se on myös sellainen ihailtava uusi ilmiö mielestäni verrattuna siihen, kuinka asiat olivat 70-luvun lopussa.

Noora Pohjanheimo [00:06:58]: Paljon on siis tapahtunut, mutta millaisiin asioihin Afrikassa halutaan nyt tällä hetkellä panostaa? Mitkä ovat maanosan omat kehitystavoitteet?

Ritva Reinikka [00:07:10]: Maiden välinen yhteistyö Afrikan unionin puitteissa on lisääntynyt erittäin paljon. Afrikan unioni on nyt todella merkittävä näiden yli 50 maan elämässä ja heidän kehitystavoitteissaan ja taloudessaan. Siellä asetetaan monia kehitystavoitteita ja yhdessä niistä sovitaan. Itse keskityn tietysti aika paljon talouteen, niin siltä alalta voisin mainita tärkeän virstanpylvään, joka on sopimus Afrikan mantereen vapaakauppa-alueesta. Jos se saadaan toimimaan, se tarjoaa suuria mahdollisuuksia – ovathan monet maat yksinään talouksina varsin pieniä. Siellä tavoitteita on tietysti kaikilla yhteiskunnan aloilla, mutta se Afrikan unionin, varsinkin tässä koronapandemiassa COVID-19 pandemiassa, maat ovat puhaltaneet yhteen hiileen. Se on yksi osoitus sen Afrikan unionin merkityksen lisääntymisestä ja sen toiminnan parantamisesta, esimerkiksi suojavarusteiden hankinnassa ja monessa muussa.

Mainitsin nuorten innovatiivisuuden ja taitaa olla, että se ohjelma, jota käytetään tässä suojavarusteiden yhteishankinnassa ja niiden kysynnän ja tarjonnan tasoittamisessa eri maissa, on senegalilaisen nuoren naisen kehittämä appi, jolla sitä tehdään.

Voi tietysti sanoa myös, että Afrikan maat ovat erilaisia, siellä on isoja maita, siellä on ihan pieniä maita ja maita, jotka tulevat eri lähtökohdista – ja siitä syystä niillä on eri kehitystavoitteita. Jos otan esimerkiksi Nigerian, joka on maan suurin talous, se on öljymaa. Öljy on kuitenkin suhteellisen pieni osuus sen bruttokansantuotteesta, mutta valtion tuloista se on kaksi kolmasosaa. Maassa on teollisuutta, siellä on muun muassa viihdeteollisuutta ja sen teollisuustuotteet yleensä menevät alueellisille markkinoille. Mutta sitten maassa maatalous työllistää suuren joukon nigerialaisia, sen tuottavuus laahaa todella jäljessä ja siihen maa yrittää todella panostaa. Toinen öljymaa on Angola, jossa talouden monipuolistaminen, ja nyt varsinkin, kun öljyn hinta on laskenut ja eletään tätä pandemiaa. Nämä kaikki ongelmat tällaisessa yksipuolisessa taloudessa ovat tulleet todella selvästi esille.

Etelä-Afrikka on maanosan toiseksi suurin talous ja se on paljon monipuolisempi talous, tietysti paljon enemmän teollisuutta. Siinä on aina se mielenkiintoinen aspekti, tässä Etelä-Afrikassa, että sen talouskasvulla on suuret ulkoisvaikutukset tai kerrannaisvaikutukset koko Saharan eteläpuoliseen Afrikkaan. Se on vähän samanlainen Afrikan mantereella kuin Yhdysvallat on koko maailmassa, eli sen talouskasvu ja talouden kehitys vaikuttavat kaikkialla. Tämä oli Etelä-Afrikan osalta erityisen totta silloin 2000-luvulla, jolloin sen talous kasvoi nopeasti, eli se on sillä tavalla tärkeä talouden veturi koko Afrikan maanosassa. Tietysti nyt Etelä-Afrikassa ja oikeastaan presidentti Zuman kaudella investoinnit ovat olleet lamassa ja tällä hetkellä pandemia kurittaa kovasti taloutta Etelä-Afrikassa, kuten muuallakin Afrikassa.

Ehkä vielä voisin mainita Kenian, joka on monille suomalaisillekin tuttu, meidän pitkäaikainen kehitysyhteistyökumppani. Mielestäni, kun katson nykyisen Kenian presidentin, Uhuru Kenyattan, ohjelmaa, hänellä oli vaaliohjelma ja on talousohjelma, kehitysohjelma, ja siinä on neljä erillistä kohtaa. Minun mielestäni se osoittaa juuri tällaista modernia Afrikan kehityssuuntaa. Eli ne ovat tehdastuotannon kasvu, terveydenhuolto kaikille, edullinen asuntotuotanto, se on aika uutta Afrikan kehityspolitiikassa. Ehkä tässä korostuu se, että siellä yhdentyminen on edistynyt ja yhteisten tavoitteiden asettaminen ja äänen kuuluminen Afrikan unionin puitteissa. Ja sitten ehkä korostaisin sitä näillä esimerkeillä, että maat ovat hyvin erilaisia ja kehitystavoitteet sen mukaan myös erilaisia.

Noora Pohjanheimo [00:12:34]: Tässä aluksi tulikin jo puhuttua siitä, että ihmisillä ja yhteisöillä on tarve ja halu auttaa ja tukea, niin mitkä sinun mielestäsi ovat avainasioita kehityksen tukemisessa?

Ritva Reinikka [00:12:49]: Ajattelen niin, että maat kehittävät itse itsensä. Ulkopuoliset eivät voi sitä tehdä, mutta ulkopuoliset voivat tukea maiden omia uudistajia, reformimielisiä johtajia tai valtion virastojen ja ehkä koulutuslaitosten, ja niin edelleen, johtajia, jotka haluavat muutosta. Eli se tuki saattaa olla aika tärkeää, mutta kukaan ei voi toista kehittää, sen olen oppinut näiden vuosikymmenten aikana kehitysyhteistyössä ja kehitysmaiden kanssa toimiessa.

Kansalaisjärjestöt yhtäältä voivat yhteistyöllään auttaa kehitysmaiden kansalaisyhteiskuntien vahvistumista. Yhä enemmän mielestäni on selvää, että tämä kansalaisyhteiskunta ja sen järjestöt, ne ovat välttämättömiä vallanpitäjien valvomiseksi. Se on tietysti pitkän ajan kehitys, mutta hyvin tärkeä. Valtiot tietysti tekevät kehitysyhteistyötä, Suomen valtiokin budjetissaan siihen varaa rahaa ja toimintaa johdetaan ulkoasiaministeriöstä, usein sen puitteissa tuetaan valtiokapasiteettia ja se on ihan välttämätöntä kaikille maille julkispalveluiden tuottamisessa, koulutuksessa, terveydessä, infrastruktuurissa. Se valtiokapasiteetti vaan karttuu todella hitaasti, mutta sekin on välttämätöntä vauraudelle.

Tietysti väestön kasvaessa, erityisesti Afrikassa, yksityissektorin ja työpaikkojen rooli korostuvat. Ja sitä voi myös eri toimin vauhdittaa. Kun valitaan sitä, että mistä sitä parasta kehitystulosta saisi aikaan, niin näiden isojen teemojen ympäriltä se löytyy. Tuetaanko kansalais- ja yhteiskunnan kapasiteettia, valtiokapasiteettia vai yksityissektoria niin, että se kasvaisi ja loisi työpaikkoja nopeammin kuin mitä se tekisi ilman sitä tukea.

Noora Pohjanheimo [00:15:18]: Mikä on yhdistävä tekijä näiden nopeimmin kehittyvien Afrikan maiden kesken? Onko sellaista löydettävissä?

Ritva Reinikka [00:15:27]: Kyllä on. Tietysti, kun Afrikassa on yli 50 maata, niin usein yritetään eri tavoin niitä ryhmitellä: on luonnonvararikkaat maat tai rantavaltiot, joilla on helpompi pääsy maailmanmarkkinoille ja niin edelleen. Ehkä mantereen taloushistoriasta sen verran, että itsenäistymisen alkuvuosina 60-luvulla Saharan eteläpuolisessa Afrikassa oli todella paljon kasvuoptimismia, mutta se tyssäsi ensimmäiseen öljykriisiin 1973 ja pysähtyi vuosikymmenen lopulla ja kääntyi loppuun mennessä jyrkkään laskuun. Eli kun katsotaan Afrikan talouskehitystä, niin siellä on ihan selvästi nähtävissä kaksi menetettyä vuosikymmentä.

Sitten 90-luvun alkupuolella talouspolitiikkareformit alkoivat tuottaa tulosta ja talouspolitiikka on yksi tekijä erityisesti talouskasvun ja sen myötä köyhyyden vähentämisen taustalla. Silloin 90-luvun alussa, 80-luvullakin jo aloitettiin jo sitä, purettiin valuuttakurssisäännöstelyt, jotka itsessään olivat sellaisia, että ne, joilla oli pääsy tähän edulliseen valuuttaan, usein poliittisilla johtajilla, poliitikoilla, he saivat valuuttaa todella edullisesti ja muut saivat ostaa sitä mustilta markkinoilta. Tämä purettiin, sellaisesta ei ole enää juuri tietoakaan. Tuontirajoitukset poistettiin ja viennin ankara verotus vähennettiin. Nämä olivat niitä toimia, joita talouspolitiikassa tehtiin. Se loi yrityksille ja yrittäjille enemmän luottamusta ja kannustimia investoida. Eli nytkin, kun katsotaan ja myös tämän pandemian aikana, jolloin talous on jo saanut kovan iskun Afrikassa, nähdään se, että talouspolitiikka on avainasemassa.

Totta kai sitten on konfliktimaita, silloin kun on iso konflikti tai sota, se on ihan selvää, että ne maat pärjäävät todella huonosti. Silloin ehkä 2000-luvulla, jolloin oli iso buumi menossa taloudessa ja varsinkin luonnonvaroista oli kova kysyntä ja hinnat nousivat pilviin joissain tapauksissa, niin silloin nämä luonnonvaroista rikkaat maat kasvoivat todella nopeasti. Mutta se on usein myös uhka ja kirous, luonnonvarat, ja nyt tämä talouspolitiikan rooli korostuu erittäin paljon. Eli kun se on ennustettavampaa ja suosii yrittämistä, silloin ihmiset luovat yrityksiä tai jos he työllistävät itse itsensä – niin kuin Afrikassa on usein tilanne, 80 % keskimäärin työllistää itse itsensä – silloin on ympäristö, jossa toimia paremmin ja osin on enemmän kannustimia. Se on todella tärkeä aspekti, nämä talouspoliitikan maat. Itä-Afrikassa ja Länsi-Afrikassa on tällaisia klustereita, maiden klustereita, joissa taloudet ovat ihan yhtäjaksoisesti kasvaneet.

Sanottakoon nyt vielä se pandemiaa eläessämme, että Afrikan maat ovat kasvaneet 25 vuotta yhtäjaksoisesti. Siellä on ollut todella iso käännös sen 90-luvun alun jälkeen ja nyt pandemia on ollut paljon kovempi isku tähän mennessä taloudelle kuin terveydelle. Terveydelle totta kai myös, mutta ei mitään sellaista, mitä esimerkiksi Maailman terveysjärjestössä alunperin odotettiin. Mutta talous on kärsinyt erittäin paljon jo ennen kuin koronatapaukset tulivat mantereelle: turismi loppui, kysyntä monille tuotteille loppui, rajat kiinni ja niin edelleen. Nyt Afrikka kokee neljännesvuosisataan ensimmäisen laman tänä vuonna.

Noora Pohjanheimo [00:20:15]: Kehittyvien maiden yhteydessä puhutaan usein myös heikon sosiaaliturvan maista ja siitä, että valtion turvaverkon sijaan perheet ja yhteisöt huolehtivat toisistaan, ja osittain ehkä myös kehitysyhteistyö ja humanitaarinen apu korvaavat tätä sosiaaliturvaa. Millaista kehitystä Afrikassa on sosiaaliturvan suhteen?

Ritva Reinikka [00:20:35]: Mitä kuvasit on ilman muuta isossa kuvassa totta, mutta sosiaaliturvaohjelmat ovat yleistyneet Afrikassa viimeisen kahden vuosikymmenen aikana. Ne ovat usein Latinalaisen Amerikan maiden esimerkin innoittamia, eli nämä tällaiset mitä englanniksi sanotaan ”conditional cash transfers” eli tällaiset ehdolliset rahansiirrot köyhimmille kotitalouksille, ne ovat todella levinneet Afrikassa nyt viimeiset parikymmentä vuotta. Ainakin 45:llä maalla jo on tällaisia ohjelmia ja ne ovat yleensä äärimmäisessä köyhyydessä eläville kotitalouksille ja perheille. Eli nämä ohjelmat ovat pieniä rahansiirtoja tai sitten täällä Suomessa voisi sanoa työttömyystöitä, esimerkiksi Etiopiassa tehdään hyvin paljon eroosion estotyötä tällaisten ohjelmien kautta. Ne auttavat köyhiä perheitä myös usein hankkimaan toimeentulolähteitä ja investoimaan lastensa terveyteen ja koulutukseen.

Mutta kuten sanoitkin, niin näitä ohjelmia on tullut, mutta ne kattavat vain murto-osan köyhistä ihmisistä. Niitä toteutetaan yleensä maaseudulla, missä köyhyyttä on eniten. Niissä paikallinen yhteisö valitsee ne osallistujat, tiedetään kuka on köyhä ja kuka ei siinä kontekstissa. Nyt pandemian aikana myös näitä ohjelmia on todella paljon laajennettu ja ne ovat tarjonneet mahdollisuuden. Ei ollenkaan riittävästi, mutta kuitenkin lievittämään pandemian vaikutuksia. Ne ovat siinä mielessä joustavia, että niihin voidaan aika helposti lisätä kotitalouksia tai sitten käteissiirtojen määrää voidaan lisätä. Puhutaan jostain kymmenen euron tai seitsemäntoista euron tai sen luokan siirrosta kuukaudessa perheille useissa tapauksissa.

Afrikalla on eniten rekisteröityjä matkapuhelinliittymiä maailmassa, sanotaan, ja monissa maissa viranomaiset siirtävät nämä käteiset kansalaistensa matkapuhelintileille nopeasti ja tehokkaasti. Se on todella muuttanut tätä ohjelmatyötä paljon. Eli paljon on tapahtunut, Latinalainen Amerikka on innoittanut ja monet avunantajat, entinen työnantajani Maailmanpankki ilman muuta, olin Afrikan inhimillisen kehityksen osastonjohtajana viimeisessä virassa siellä Maailmanpankissa, ja olimme erittäin aktiivisesti näitä ohjelmia monien muiden avunantajien kanssa tukemassa. Usein oli niin aluksi, että kun esitettiin näitä asioita siellä ministeriöissä ja vallanpitäjille, he eivät voineet ensiksi kuvitella, että voitaisiin antaa rahaa ihmisille. Tämä kaikki on muuttunut ja näitä ohjelmia toden totta tehdään, mutta turvaverkot ovat silti aika heikot.

Haluaisin kuitenkin muistuttaa, että parhaat lääkkeet köyhyyteen ovat talouskasvu ja työpaikka. Empiirinen evidenssi on tämän osalta kiistaton. Myös Afrikassa tämä 25 vuoden aikainen kasvuperiodi on vähentänyt köyhyyttä valtavasti. Väestö, kuten aiemmin puhuttiin, on lisääntynyt todella paljon. Siitä huolimatta köyhyys on vähentynyt aika hurjasti. Talouskasvua ja työpaikkaa ei päihitä mikään.

Noora Pohjanheimo [00:24:50]: Afrikan mantereen erityispiirre on, että väestö on hyvin nuorta ja väestö myös kasvaa nopeasti. Mitkä ovat nuoren väestön hyvät ja huonot puolet?

Ritva Reinikka [00:25:01]: Afrikka on todellakin nuori maanosa, sen mediaani-ikä on noin 20 vuotta. Siellä väestönkasvu on kaikkein nopeinta Nigerissä, se on vain 15 vuotta. Eli keskimääräinen nigeriläinen on 15-vuotias. Voi sanoa, että 60 % afrikkalaisista on alle 25-vuotiaita. Se on näin eurooppalaisesta näkökulmasta todella nuori maanosa. Yhtenä hyvänä puolena, monta hyvää puolta totta kai, nuori väestö, innovaatiot ja niin edelleen, mutta tällaisena ison kuvan hyvänä puolena on väestörakenteen muutos, jossa työikäisten suhteellinen osuus kasvaa muutamaksi vuosikymmeneksi. Eli aikaisemmin jo mainitsinkin, että lapsikuolleisuus on vähentynyt dramaattisesti. Silloin kuin väestörakenne muuttuu, tämä on ensimmäinen lapsikuolleisuuden vähentyminen dramaattisesti, merkittävästi, ja sitten tulee syntyvyyden lasku. Joten sitten tulee taas uudelle tasolle tämä väestö, jossa kuolleisuus on matala ja syntyvyyskin on aika matala, mutta siihen väliin jää se sellainen transitiovaihe. Silloin työikäisten osuus kasvaa suureksi, suuremmaksi kuin aiemmin, ja heillä on vähemmän huollettavia. Talouskasvu kiihtyy silloin.

Usein sanotaan, että Itä-Aasian talousihme, siitä noin kolmasosa on tällaisen väestörakenteen ansiota ja siitä talouden, puhutaan usein ”demographic dividend” eli siitä tulee sellainen extra kasvuspurtti. Se tietysti edellyttää, että ihmiset työllistyvät, tai jos he työllistävät itse itsensä, että työn tuottavuus on riittävän suuri. Ja tietysti Afrikassa syntyvyys ei ole, se on laskussa monissa maissa, mutta se ei ole vielä laskenut niin paljon, että sillä olisi dramaattinen vaikutus. Sen arvioidaan tällä vuosisadalla vaikuttavan melko paljon, eli siitä tulee tällainen kasvupanos Afrikalle. Ja se tulee, ei yksinomaan siitä, että on nuorta väestöä, vaan nimenomaan tästä väestörakenteen muutoksesta.

Huonona puolena sitten on tietysti se, että on suuret perheet, on paljon talouskasvunjakajia. Silloin, kun on suuret perheet, investoinnit lasta kohti koulutukseen tai heidän terveyteensä ovat paljon pienemmät. Samoin äitikuolleisuus lisääntyy lapsimäärän nousteussa korkeaksi. Eli nämä ovat ilman muuta tekijöitä. Tietysti luonnon kannalta suuri väestö ei ole hyväksi, yleensä ottaen. Mennään tästä ihmisten maailmasta sitten sinne luontoon ja muihin eliöihin ja niin edelleen, niin silloin tietysti. Ei ehkä nyt mennä siihen, mutta se on ilman muuta yksi aspekti.

Noora Pohjanheimo [00:28:44]: Kehitysyhteistössä yksi tärkeä muoto on koulutuksen tukeminen. Minkälainen on koulutuksen tilanne Afrikan mantereella, vastaavatko kysyntä ja tarjonta tällä hetkellä?

Ritva Reinikka [00:28:57]: Kuten aiemmin mainitsinkin, lähes kaikki lapset Afrikassa pääsevät nyt kouluun. Ei ihan kaikki, mutta massiivinen koulun tulo kaikkiin maihin maailmassa on tapahtunut tässä elinaikanani. Se on todella suuri saavutus ihmiskunnalta, sitä ei ole aikaisemmin ollut.

Meillä on myös viime vuosina tullut tutuksi oppimisen kriisi, josta kärsitään kaikkialla kehitysmaissa ja jopa eräissä korkean tulotason maissa, kuten Arabianniemimaalla. Eli mitä se oppimisen kriisi tarkoittaa? Se tarkoittaa sitä, että lapset käyvät koulua, mutta eivät opi. Vaikka sitä tavataan kaikkialla kehittyvässä maailmassa, köyhissä maissa se on kaikkein akuutein. Mitä alempi tulotaso, sitä huonommat ovat oppimistulokset.

Yksi tällainen fakta, joka minut ainakin aina pysähdyttää, on se esimerkiksi, että Nigeriassa vain noin yksi kymmenestä naisesta osaa lukea. Ja silti he ovat käyneet koulua kuusi vuotta. Eli se on tilanne, että lapset voivat käydä, nuoret koululaiset käydä koulua vuosikausiakin oppimatta siellä koulussa. Se on se oppimisen kriisin ydin.

Tietysti se oppimisen kriisin ratkaisu, se on toisaalta avainasemassa, mutta se on myös systeemitason, koko koululaitoksen ja yhteiskunnan kysymys. Siihen ei ole yhtä interventiota tai konstia. Itse olen työskennellyt pitkään siellä Maailmanpankissa ja vielä senkin jälkeen, kun olen jäänyt sieltä pois, sellaisen ”Service Delivery Indicators” -ohjelman parissa. Se on sekä koulutuksessa että terveydenhuollossa, mutta koulutuksessa se diagnostisoi tätä koko koululaitosta ottaen sen pulssin sieltä koulun tasolta. Tämä ohjelma oli ensin Afrikassa, se on nyt laajentunut oikeastaan muuallekin kehittyvään maailmaan. Siinä mitataan mitä opettajat tekevät, tulevatko he kouluun. Monissa maissa, vaikkapa Mosambikissa 45 % opettajista ei tullut edes kouluun. Se on nyt parantunut kyllä. Siinä testataan myös mitä opettajat osaavat ja millaiset resurssit heillä kouluissa on käytettävänään. Esimerkiksi matematiikassa, tai sanotaanko laskennossa, 68 % neljännen luokan opettajista Afrikassa, ja puolet Afrikasta on katettu näillä tutkimuksilla, vain 68 % omasi vähimmäistaidot siitä opintosuunnitelman sisällöstä, jota he laskennossa tai matematiikassa opettivat. Kielten osalta se on vielä paljon alhaisempi ja pedagogiikan osalta vielä paljon alhaisempi.

Eli ehkä tässä pointti on se, että riitä sanoa, että kannattamme sitä ja tuemme lasten pääsyä kouluun. Se ongelma on paljon monimutkaisempi. Tietysti Suomella on uskottavuutta, kun meillä on erinomainen koululaitos. Se ei ollenkaan tarkoita sitä, että sitä voitaisiin sellaisenaan näissä maissa soveltaa, mutta Suomella on uskottavuutta osallistua näihin keskusteluihin ja sen koululaitoksen kehityksen täytyy lähteä sieltä maan omista tavoitteista.

Minä puhuin aikaisemmin Keniasta ja sen kehitystavoitteista. Sanottakoon vaan se, että on todella mielenkiintoista näissä Afrikkaa kattavissa survey-tutkimuksissa, jotka menevät koulutasolle ja keräävät tietoja sieltä, niin Kenia on johtava maa kaikissa näissä indikaattoreissa. Keniassa koulutus, sen pitää parantua vielä todella paljon sielläkin, mutta Kenia on ihan eri kategoriassa kuin monet muut maat, heikommat maat, institutionaalisesti ja muutenkin, kuten Madagaskar, Mosambik, Niger tai Togo. Se on mielenkiintoista nähdä, kuinka valtavan – tai Nigeria, joka on mantereen suurin maa väestön osalta – niin mielenkiintoista nähdä. Siinä onkin usein näiden tällaisten indikaattoreiden voima, on sanoa sitten kun keskustellaan nigerialaisten kanssa, että kannattaa todella katsoa mitä kenialaiset tekevät, että ei välttämättä tarvitse tulla Eurooppaan viisastenkiveä hakemaan. Vaan katsoa, että mitä kenialaiset ovat tehneet, kun heillä kuitenkin on niin merkittävästi paremmat tulokset.

Noora Pohjanheimo [00:34:20]: Aloitin kysymällä siitä, että miksi meidän pitäisi olla kiinnostuneita Afrikan tilanteesta. Yksi Suomessa ja Euroopassa näkyvä ihan konkreettinen asia on tietenkin muuttoliike ja pakolaisuus. Millaista kehitystä näet tämän suhteen, onko suurta muuttoliikettä odotettavissa Afrikan suunnasta?

Ritva Reinikka [00:34:41]: Ensinnäkin on hyvä, että teit eron pakolaisuuden ja muuttoliikkeen välillä. Ne ovat todellakin kaksi eri asiaa. Kun katson tilannetta tai sitä seuraan, en ole ekspertti sen suhteen millään lailla, mutta kyllä näyttää siltä, että Euroopassa olisi tarvetta vaatia pitkän tähtäimen politiikkaa kumpaakin varten. Pakolaisia varten ja muuttoliikkeen osalta. Ettei vain aina reagoitaisi tapahtumiin lyhyellä tähtäimellä. Ja kansalaiset voisivat olla näiden valittujen poliitikkojen takana, näiden toimien tai ohjelmien takana. Ehkä sen verran pakolaisuudesta, että ylivoimaisesti suurin osa Afrikan pakolaisista pysyy Afrikassa, usein naapurimaissa. Siinä on se mielenkiintoinen aspekti, että pakolaiset eivät halua istua toimettomina leireissä vuosikausia. He haluavat työtä ja elää niin normaalisti kuin on mahdollista. Euroopassa kun tuetaan pakolaisia, tämä tulisi ehdottomasti ottaa huomioon.

Ajattelen myös niin, että YK:n UNHCR vaatisi reformia, sillä se perustettiin maailmansodan jälkeen lyhytaikaista pakolaisuutta varten. Se edelleen perustaa telttakyliä ja jakaa ruokaa, kun pakolaiset haluaisivat työpaikkoja. Pakolaisuus on paljon pidempiaikaista usein, konfliktit ovat pidempiaikaisia. Ehkä ei niin kuumia, mutta kylmiä ja kestävät kauan.

Ajattelin, että kun tutustun nyt Kirkon Ulkomaanapuun uutena johtokunnan, hallintoneuvoston jäsenenä, niin Kirkon Ulkomaanavulla on yritystoimintaa tukeva FCA Investments ja se toivottavasti osaltaan, pieneltä osaltaan pureutuu tähän aspektiin. Ettei olisi sitä toisen maailmansodan lopun tyylistä, lyhytaikaisia leirejä vaan katsottaisiin tätä asiaa ihan erilailla. Muuttoliikkeen osalta ensimmäinen ajatus on se, että Afrikassa tarvitaan työpaikkoja miljoonittain. Siellä tarvitaan investointeja, siellä tarvitaan Finnfundia ja näitä kymmeniä muita samanlaisia järjestöjä kuin Finnfund, jotka sijoittavat tuotantoon siellä maanosassa. Eli avun pitää tukea ihmisten toimeentuloa, ei voi olla niin, että nuoren ainoa toivo on päästä Eurooppaan. Se on täysin väärä kuva. Mielestäni tarvitsee vain katsoa realiteettia Rooman kaduilla tai Tripolin leireillä Libyassa. Se todellisuus on niin kaukana niistä unelmista. Sitä toivoa ja taloudellisia mahdollisuuksia täytyy syntyä Afrikkaan, muutoin muuttopaine maanosan väestön kasvaessa myös kasvaa.

Mielestäni Suomenkin tulee olla yhdessä Euroopan kanssa rakentamassa tätä, todella paneutua siihen ja seurata sitä tuloksellisuutta. Tietysti ihan siinä isossa kuvassa on selvää, että sekä Lähi-itä, Pohjois-Afrikka että Saharan eteläpuolinen Afrikka, ne ovat kaikki väestörikkaita, nuoria maanosia ja Eurooppa on vanhentuva, pienentyvä väestöltään varmasti. Sinänsä muuttoliikettä tarvitaan ja varmaan halutaan myös, mutta se päätoivo niistä mahdollisuuksista täytyy syntyä siellä Afrikassa ja siihen pitäisi panostaa.

Noora Pohjanheimo [00:38:50]: Ritva Reinikka, Afrikka maanosana on sinulle tuttu vuosikymmenien ajalta ja olet siellä vieraillut ja tehnyt töitä pitkän aikaa, tai pitkiä aikoja. Minne haluaisit Afrikassa tai missä Afrikan maassa haluaisit vierailla seuraavaksi ja mitä toivot siellä näkeväsi?

Ritva Reinikka [00:39:12]: Olen vieraillut monissa Afrikan maissa, en sentään aivan kaikissa. Täytyy sanoa, että matkasuunnitelmia ei nyt pandemian aikana ole tehtynä. Voisin ehkä sanoa, että aiemmin erityissuosikkejani matkakohteista ovat Namibia ja Botsvana, niihin voisin kyllä mennä vaikka kuinka monta kertaa edelleenkin. Namibiassa ja Botsvanassa luonto on aivan upea ja tietysti koko mantereella luonto on todella upea. Samoin upeat ihmiset. Namibiaan meillä suomalaisilla on erityissuhde, joka on vaalimisen arvoinen.

Ugandassa olen vieraillut ainakin 40 kertaa sekä ollessani sen maaekonomisti Maailmanpankissa ja sitten tutkimustyössä. Tosin ne ovat aina olleet työasioita, että voisin matkustella Ugandassa kyllä vähän enemmän myös turistin ominaisuudessa. Uganda on vähän kuin toinen koti, mutta kuten aiemmin puhuttiin, sielläkin koko Kampalan kadut esimerkiksi, ne ovat niin ruuhkautuneita ja niin täynnä ihmisiä ja toimintaa, kun ne silloin 90-luvun alussa, jolloin siellä aloitin, olivat aika hiljaisia katuja.

Keniassa myös voisi uudestaan vierailla, tein siellä väitöskirjatyötäni 90-luvun alussa. Länsi-Afrikan osalta, mainitsin aiemmin, että olin Maailmanpankin Afrikan inhimillisen kehityksen osaston johtaja viimeisessä tehtävässäni, ja silloin vierailin aika usein Länsi-Afrikassa, koska tunsin sitä paljon huonommin. Sielläkin voisin kyllä käydä, vaikkapa Guinneassa, jossa ei ole tullut vielä käytyä.

Toinen paikka tietysti, joka on tuttu, on Eteläinen Afrikka, olin Eteläisen Afrikan maanjohtajana ja tietysti Namibia ja Botsvana olin myös näiden maiden maanjohtajana, tuli tutuksi sekä työn että turismin puolesta. Eli Eteläinen Afrikka on tietenkin aikaisemmin, se on aina tuttu ja aina kiehtova paikka. Monta on maata, joissa voisi Afrikassa matkustaa.