Vuosi, jota lasten ei pitänyt kokea
Ukrainalaisperheen äiti haavoittui raketti-iskussa, isä on viettänyt vuoden armeijan riveissä ja lapset kaipaavat huoletonta arkea. Starodubin perheen vuosi on ollut henkisesti rankka kuten monissa ukrainalaisperheissä. Kun Ukrainan sotaa on käyty jo lähes vuosi, he toivovat tavallista elämää ilman ilmahälytyksiä.
10-VUOTIAS Maria katsoo keskittyneesti peiliin ja levittää violettia väriä ronskisti luomilleen. Äiti Oksana istuu vieressä ja tuijottaa kauhunsekaisin ilmein tyttärensä touhuja.
Starodubin perheessä Pohjois-Ukrainan Tšernihivissä vietetään tammikuun puolivälissä juliaanisen kalenterin mukaista uutta vuotta. Naapuruston lapset piipahtelevat ovilla laulamassa ja saavat palkaksi makeisia ja pikkurahaa.
Maria virnistää äidilleen ja pohtii, millaisen karkkisaaliin hän mahtaa saada kasaan illan aikana. Meikin pitää olla näyttävä, sillä laulamaan mennään värikkäisiin huiveihin ja kukkapantoihin sonnustautuneina.
Päällisin puolin kaikki vaikuttaa normaalilta, mutta itse asiassa mikään ei ole. On onnekasta, että perheen lapset Maria ja Kyryl saavat tänään nauttia sekä isänsä läheisyydestä että äitinsä ruokapatojen antimista. Viimeinen vuosi on ollut perheelle tuskallinen.
Räjähdys rikkoi kodin ikkunat
Pahaenteinen. Niin Oksana kuvailee maaliskuun 6. päivän aamua vuonna 2022. Venäjän hyökkäys Ukrainaan oli kestänyt pari viikkoa, ja Tšernihiv oli ankaran tulituksen alla.
Oksana oli aamupäivällä vapaaehtoistöissä koululla, jossa hän opettaa ukrainan kieltä. Elintarvikealalla uraa tehnyt perheen isä Mykola oli värväytynyt Ukrainan armeijan alueellisiin joukkoihin.
Iltaviiden aikaan Oksana komensi lapset perheen kodin ikkunattomalle käytävälle, talon suojaisimpaan paikkaan. Sen lattialla äiti ja lapset olivat nukkuneet kaikki yöt hyökkäyksen alusta lähtien. Oksana itse kärsi kuumeesta ja lepäsi pimeän kodin makuuhuoneessa. Hän puhui miehensä kanssa puhelimessa, kun räjähdys tuli. Ikkunat paiskautuivat sisään, ja tavarat lentelivät.
“Ymmärsin, että jaloilleni kävi jotain. Olin shokissa. Viskelin rojua pois jalkojeni päältä ja raahauduin lasteni luo”, Oksana kuvailee.
“Näin heti, ettei äiti ollut kunnossa. Verta oli hirveästi. Lantio oli murtunut”, 15-vuotias Kyryl kommentoi ja muistelee, kuinka he yhdessä sitoivat haavaa pikkusiskon ponikuvioisella villapaidalla. Puhelinlinjoille yksin jäänyt Mykola ymmärsi tilanteen ja alkoi järjestää vaimolleen apua yhdessä muiden sotilaiden kanssa.
Koko perhe muistaa vieläkin, miten 10-vuotias Maria parkui tuona iltana sydäntä särkevästi.
Lasten ei pidä jäädä yksin sodan traumojen kanssa
Sodassa lapset näkevät ja kuulevat jo pieninä asioita, joita lasten ei koskaan pitäisi kokea.
Starodubin perheessä menneen vuoden tapahtumista puhutaan avoimesti, etteivät lapset jäisi yksin ajatustensa kanssa. Erityisesti Maria on oirehtinut tapahtumia jälkikäteen. Oksana kertoo, ettei perhe ole vielä tarvinnut psykologin apua, mutta arvelee, että sekin on paikallaan aikanaan.
Aikuisetkaan eivät ole välttyneet traumoilta. Oksana muistelee, miten hän haavoittumisensa jälkeen makasi liikuntakyvyttömänä sairaalan viidennessä kerroksessa ja kuunteli pommituksia.
“Hoitajat kiirehtivät pommisuojaan ja käskivät meitä potilaitaan rukoilemaan. Sairaalan ikkunat helisivät”, Oksana kertaa tapahtumia tuskainen katse silmissään.
Kriisin keskellä ihmismieli kaipaa rutiineja ja normaaliuden tunnetta, ja niitä on yritetty vaalia myös Starodubin perheessä pitkin poikkeuksellista vuotta. Tytär Maria osallistui viime kesänä Kirkon Ulkomaanavun ja paikallisen kumppanijärjestön DOCCUn järjestämiin kesäkerhoihin.
“Se oli ihanaa”, huudahtaa Maria. “Katsoimme videoita ja liikuimme yhdessä. Eniten pidin lautapeleistä. Niitä pelatessa tapasin tytön, josta on tullut sittemmin hyvä ystäväni.”
Kerhoja järjestettiin heinä-elokuussa, ja niissä lapsille tarjottiin myös psykososiaalista tukea. Maria piti kerhoista niin paljon, että hän osallistui niihin koko kesän ajan.
Raketti-isku autioitti koulun
Venäläisjoukot vetäytyivät Tšernihivin alueelta maalis-huhtikuun vaihteessa. Tammikuussa 2023 edellisen kevään kauheuksista muistuttavat pommitetut rakennukset, viikoittaiset ilmahälytykset ja jatkuva sähköpula.
Oksanan oma koulu on kylmillään. Raketti-iskussa rikki menneet ikkunat on jo korjattu, mutta lämmitysjärjestelmän viat pitävät koulun pakkasasteilla. Seinät ovat monin paikoin lommoilla raketti-iskujen jäljiltä. Oksana opettaa etäyhteyksin.
“Haluaisin päästä takaisin kouluun, omalle liitutaululle, nähdä lapset nauramassa”, Oksana pohtii ja pyyhkii silmäkulmiaan.
Hän kertoo palanneensa opettamaan elokuussa, kun jalat oli leikattu ja liikkuminen alkoi onnistua.
“Tapasin silloin jo keväällä valmistuneita oppilaitani. Huomasin, että yhdeksäsluokkalaisista oppilaistani oli kasvanut puolessa vuodessa aikuisia. Sota tekee sen lapsille.”
Oksanan mukaan opetukseen palaaminen on ollut voimaannuttava kokemus. Oksana puhuu koulutuksen eturintamasta, siitä, miten tärkeää se on ukrainalaislasten tulevaisuuden kannalta. Hän kertoo, miten sota on kasvattanut lasten ja nuorten kiinnostusta Ukrainan historiaa ja kulttuuriperinnettä kohtaan. Se lämmittää äidinkielen opettajan mieltä.
”Kun sota loppuu, haluan olla kotona lasteni kanssa”
Tammikuun 13. päivän iltana Starodubin perheen keittiössä riittää säpinää. Vanhan ortodoksisen perinteen mukaisesti päivä on ennen kaikkea Pyhän Basileios Suuren juhla. Pyhimys suojelee yhteisöjä ja kaikista heikoimmassa asemassa olevia.
Mykola on päässyt armeijasta neljän päivän lomille. Maria antautuu vähän väliä isänsä suukoteltavaksi ja esittelee laulamalla hankkimaansa karkkisaalista. Kyryl suunnittelee illaksi miesten välistä shakkipeliä ja rapsuttaa perheen kissaa Lordia, joka on hakeutunut paikalleen keittiön patterin lämpöön.
Oksana paistaa pannulla ukrainalaisia lettuja, jotka täytetään raejuustolla ja kuivatuilla hedelmillä. Pöydän antimissa on suomalaisille paljon tuttua: nämä ovat kaalikääryleiltä, tuossa on jotain rosollin tapaista ja tässä piiraassa maistuu maksalaatikko.
Tarjolla on myös kutiaa, ukrainalaista joulun ja uuden vuoden herkkua, jota valmistetaan ohraryyneistä, rusinoista, pähkinöistä ja hunajasta. Pyhän Basileioksen päivänä pöydässä pitää olla myös sianlihaa, sillä sen uskotaan lisäävän perheen vaurautta.
Mykola katselee lapsiaan ja vaimoaan lämpimästi, arvoituksellinen hymynkare huulillaan.
“Uudelta vuodelta toivomme voittoa ja Ukrainan hyvinvointia. Kun sota loppuu, haluan olla kotona kasvattamassa lapsiani. Haluan tavallisen elämän ilman ilmahälytyksiä”, Mykola suunnittelee.
Myös lasten puheissa vilahtelevat hyvin arkiset unelmat. Viime kesänä ei päästy uimaan, koska kaupungin hiekkarannan puhuttiin olevan miinoitettu. Rentojen kesäpäivien lisäksi Maria haaveilee matkustavansa kotimaassaan ja näkevänsä kaikki paikat, joista on lukenut.
Juttu keskeytyy, kun ovikello soi. Jälleen yksi rooliasuihin pukeutunut lapsikatras kajauttaa laulut oven suussa. Lähtiessään lapset toivottavat vielä perheelle kaikkea hyvää: terveyttä, rauhaa, yhdessä oloa.
Onnea tarvitaan, sillä Oksana ja Mykola kantavat mielessään raskasta tietoa. Sota jatkuu, ja Mykola on saanut siirron lähemmäksi eturintamaa.
Teksti: Ulriikka Myöhänen
Kuvat: Antti Yrjönen
KUA panostaa Ukrainassa koulutukseen ja psykososiaaliseen tukeen
Kirkon Ulkomaanavun työ Ukrainassa alkoi helmikuussa 2022 hätäapuna, jota järjestettiin yhteistyössä unkarilaisen kumppanijärjestön Hungarian Interchurch Aidin kanssa. Sittemmin Kirkon Ulkomaanapu on perustanut Ukrainaan oman maatoimiston ja aloittanut koulutusteemaisen työn Pohjois-Ukrainan Tšernihivissä. Kumppanijärjestöjen avulla apua toimitetaan myös muualla Ukrainassa.
Kirkon Ulkomaanavun kesäkerhoihin osallistui miltei 6 000 lasta. Lisäksi noin 530 opettajaa on saanut koulutusta ja 70 opettajaa ja koulupsykologia on osallistunut erityiseen psykososiaalisen tuen koulutukseen.
KUA:n, kansainvälisen Pelastakaa Lapset -järjestön, People in Needin ja War Child Hollandin yhteinen 14 miljoonan EU:n rahoittama projekti tavoittaa vuoden 2023 aikana 45 000 lasta. Osana projektia kunnostetaan sodan särkemiä kouluja, annetaan psykososiaalista tukea ja koulutetaan opettajia.
