Rikkinäisen mielen tulkki

Kun pommi osui oman kodin lähelle, psykologi Alina Symonenko unohti hetkeksi kaiken, mitä oli oppinut 16-vuotisella työurallaan. Tapasimme Alinan hänen kotonaan Harkovan Saltivkassa marraskuussa 2024. Tässä jutussa psykologi kertoo, miten harkovalaiset voivat kolmen sotavuoden jälkeen.

Teksti: Ulriikka Myöhänen
Haastattelut: Ulriikka Myöhänen ja Veronika Korobko
Kuvat: Antti Yrjönen

SE TAPAHTUI viime keskiviikkona. Kello oli pikkuista vaille iltayksitoista. Olimme kotonamme Harkovan Saltivkassa. Poikani Misha oli jo unessa, ja tyttäreni Aglaya valmistautui yöpuulle.

Yhtäkkiä koko kortteli pimeni. Sitten näkyi kirkas välähdys, ja minusta tuntui, että meidän kotitalomme hyppäsi mukana.

Räjähdys oli voimakkain, jonka olemme kokeneet kolmen vuoden aikana. Minä, mieheni ja lapseni juoksimme kotitalomme rappukäytävään. Se on turvallisin paikka kerrostalossamme.

OLEN PSYKOLOGI. Jos olisit kysynyt pari viikkoa sitten vointiani, olisin vastannut, että voin hengittää normaalisti. Isku lähelle muistutti siitä, etten voi kontrolloida reaktioitani. Silmänräpäyksessä unohdin psykologisen ensiavun perusteet. Käteni hikosivat. Jalkani menivät tunnottomiksi. Jähmetyin. Se oli kauhistuttavaa.

Onnistuin kuitenkin kokoamaan itseni. Keskityin rauhoittelemaan tytärtämme, joka tärisi pahasti. Soitin vastapäätä katua asuvalle, liki 95-vuotiaalle isoäidilleni. Kuten yleensäkin, chattini aktivoituivat. Ihmiset kyselivät toistensa olinpaikkoja ja sitä, että ovatko kaikki kunnossa.

Jokainen käsittelee traumaa tavallaan. Aviomieheni haluaa tietää, mikä kotimme lähelle osunut pommi oli, mistä se tuli ja mihin se oli suunnattu. Hän rakentelee tapahtumista omaa teoriaansa, ja kun se pitääkin paikkaansa, hän tuntee mielihyvää. Hän saattaa ennustaa seuraavan hyökkäyksen kulkua. Sellainen rauhoittaa häntä.

Minä olen erilainen. Minua spekulointi huolestuttaa.

Olen huolissani siitä, mitä ihmismielessä tapahtuu tämän kaiken keskellä. Kerran metrossa havahduin miettimään, mistä juttelemme kollegani kanssa. Normaalit tytöt puhuvat silmäripsistä ja kynsistä. Me keskustelemme siitä, että onko parempi kuolla murskautumalla kerrostalon raunioihin vai muuten. Se on hyytävää.

Mutta keskustelu on tärkeää traumojen käsittelyssä. Iskujen aikaan ovenkahvat rämisevät. Tiesitkö, että paineaallon myötä ikkunalasi voi liikehtiä kuin aalto? Aina, kun todistamme sellaista kotonamme, puramme tunteitamme jälkikäteen. Tunnustamme toisillemme, että kyllä, tilanne oli pelottava. Se auttaa lapsiani.

On tärkeää, että kenellekään ei jää tunnetta yksinjäämisestä.

MINÄ JA KOLLEGANI OLHA järjestämme Harkovan maanalaisissa metrokouluissa psykososiaalisen tuen oppitunteja. Opetamme lapsille tekniikoita itsensä rauhoitteluun. Jos syvähengitys ei auta, niin lapset voivat kokeilla luovaa tai rationaalista harjoitusta.

Lasten käytöksessä on ääripäitä. Osa on kuin pieniä elefantteja posliinikaupassa: pursuavat energiaa, mutta eivät aivan varmoja siitä, kuinka vuorovaikutuksessa kuuluisi toimia, sillä mikään ei ole ollut normaalia vuosikausiin. Toiset lapsista vetäytyvät täysin ja ovat peloissaan aina, kun heidän pitäisi ilmaista itseään.

Pelkojen määrä on kasvanut räjähdysmäisesti. Sodan lisäksi lapset pelkäävät yhä enemmän hämähäkkejä, koiria, kovia ääniä, eksymistä. Joka toinen tekemäni konsultaatio koskee pelkoja, univaikeuksia tai painajaisia.

Myös psykosomaattiset ongelmat ovat yleisiä. Niihin liittyy fyysisiä oireita, joissa lapsi kuvittelee, että jokin on vialla. Vatsaan tai jalkaan saattaa koskea. Ahdistuneisuus ilmenee kynsien pureskeluna, pidätyskyvyttömyytenä ja neurologisina ongelmina.

Toisaalta lapset tuntuvat arvostavan aiempaa enemmän sitä aikaa, jonka he saavat viettää yhdessä. Harkovan metrokouluissa käy oppilaita, jotka tapaavat toisiaan koululla kasvotusten vain kerran viikossa. Istutaan ihan vierekkäin, pidetään toisiamme kädestä, he saattavat sanoa.

MYÖS MONI aikuinen tuntuu hukkuvan tunteisiinsa. Sodan aikana on tullut paljon avioeroja. Monet juovat enemmän. Vaikeaa on myös perheissä, joissa on jo aikuisia lapsia, jotka eivät ole päässeet rakentamaan uraansa. Niillä, joilla on lapsia tai vakaa työpaikka, on helpompaa. Tulee tunne siitä, että sinua tarvitaan ja sinä autat muita. Siinä samalla tulee auttaneeksi itseään.

Vain hyvin harva aikuinen ukrainalainen hakee ammattiapua, vaikka on selvää, että moni tarvitsee sitä. Ihmiset ajattelevat, että psykologille meno on valtava, virallinen tapahtuma. Ei sen tarvitse olla. Piipahda, jaa jotain pieniä ajatuksia, ja siitä se alkaa. Me psykologit emme tee lastenkaan kanssa mitään monimutkaista.

Toisaalta sota on lisännyt yhteisöllisyyttä myös täällä Saltivkassa. Jos kesken ulkoleikkien tulee ilmahälytys tai hätätilanne, lapset menevät siihen kotiin, joka on lähimpänä. Joskus lapset ovat lähdössä leikkeihin, kun ilmahälytys alkaa. Silloin tutkimme hälytyksen syytä. Jos toteamme, että pommi on lentämässä toiseen suuntaan, laskemme lapset ulos.

Tämä on sitä todellisuutta, jossa elämme. Ennen sotaa en juurikaan ollut yhteyksissä muiden vanhempien kanssa. Sodan myötä meistä on tullut läheisiä.

VIELÄKÖ MUISTAT sen räjähdyksen, josta kerroin sinulle? Jälkikäteen kuulin, että sen aiheuttaja oli laserohjattu pommi. Pommi osui kerrostaloon. Kolmehenkinen perhe kuoli. Noin kolmekymmentä muuta loukkaantui.

Kävelimme lasten kanssa talon ohitse eräänä iltana. Vain yhdessä ikkunassa paloi valo. Kerrostalon seinässä ammottaa valtava aukko. Ihmiset eivät enää voi asua kodeissaan.

Harkova on kuitenkin uskomaton kaupunki. Räjähdyspaikalla oli valtava rauniokasa, joka ylsi varmaan toiseen kerrokseen asti: teräsbetonia, henkilökohtaisia tavaroita, parikymmentä palanutta autoa.

Viikon sisällä koko sotku oli siivottu.

JOS PIDÄT kukista, kasvata kukkia. Jos rakastat urheilua, urheile.

Näinä aikoina on keskityttävä merkityksellisiltä tuntuviin asioihin. Viimeiset kolme vuotta eivät tunnu kolmelta vuodelta vaan 33 vuodelta. Ihan kuin elämä olisi aina ollut tällaista ja tulisi olemaan vanhoille päivilleni asti.

Juuri nyt en jaksa seurata maailman tapahtumia, vaikka Ukrainasta puhuttiin paljon myös Yhdysvaltain vaalien yhteydessä. Selvää on kuitenkin, että kansainvälisillä tapahtumilla on meihin vaikutusta.

Jos emme saa enää apua, edessä on katastrofi. Jos tuet jatkuvat, sota voi jatkua loputtomiin.

Pitäisikö tietyt alueet luovuttaa viholliselle? Mutta miksi sitten uhrasimme jo niin paljon? Toisaalta, kuinka moni lapsi voi vielä menettää vanhempansa?

Kun tämä on ohi, aion mennä kävelylle keskustaan. Kuljen kotikaupunkini kaduilla, enkä ajattele pommisuojia ja niiden aukioloaikoja. Sitten varaan matkan Ranskaan ja Kreikkaan. Olemme mieheni kanssa puhuneet siitä jo vuosia.