Lähtö Lähi-idästä: Mitä jäi käteen?
Sopimukseni Kirkon Ulkomaanavun vapaaehtoisena viestinnän asiantuntijana Jordanian Ammanissa päättyi ja palasin Suomeen. Pestin lopuksi päätin istua alas ja kysyä itseltäni muutaman kysymyksen.
Mitä näit ja koit tämän puolen vuoden aikana?
Näin toivoa, naurua ja elämänhalua. Näin miten kolmevuotiaat lapset raahasivat porukalla vesikanisteria pakolaisleirin kaivolta. Kuuntelin Isis-terroria paenneiden irakilaisperheiden kertomuksia Ammanin köyhissä lähiöissä. Näin Jerusalemissa kahdeksan metriä korkean muurin, joka erottaa israelilaiset ja palestiinalaiset. Autiomaassa, pakolaisleirin ankeudessa kantamuksineen vaeltavat sinnikkäät ihmiset. Ison taivaan. Kolaripaikan. Lammaslauman keskellä urbaania Ammania. Kevään tultua kukkaan puhkeavat puut ja pensaat. Kaikenikäisten ihmisten silmissä lämmön ja huumorin.
Pelottiko?
Lähi-idän turvallisuusasiat mietityttivät etukäteen minua ja etenkin läheisiäni. Uutisointi keskittyy konflikteihin, joita tosiaan riittää. Oman osansa teki ennen matkaa käyty hätäensiapukoulutus, joka maalasi mieleen karuja tilanteita.
Jordaniassa on rauhallista, toisin kuin sen naapurimaissa. Ihmiset elävät tavallista arkea, käyvät töissä ja ruokakaupassa, pesevät pyykkiä, perheet viettävät vapaa-aikaa kaupungilla, kotona katsotaan telkkaria. Muhkeasta ensiapulaukustani käytin vain laastaria, kun pistorasiasta putoileva töpseli piti teipata seinään. Erittäin epädramaattista siis.
Tämän rauhallisuuden takia Jordaniaan vyöryy valtavasti pakolaisia. He tulevat enimmäkseen Syyriasta, mutta nyt myös Irakista äärijärjestöjen terroria pakenevien perheiden määrä on lisääntynyt.
Miten jordanialaiset suhtautuvat tilanteeseen?
Naapurisuhteet syyrialaisten ja jordanialaisten välillä ovat olleet vaivattomat, vähän niin kuin meillä Ruotsin tai Viron kanssa. Pienen maan talous alkaa kuitenkin nyt olla todella tiukoilla ja aiemmin hyvinkin vieraanvaraiset asenteet ovat sen vuoksi kovenemaan päin. Kuningas Abdullah II kampanjoi näkyvästi kansainvälisen lisäavun saamiseksi, sillä myös avustusjärjestöjen varat ovat ehtymässä. Syyrian sota on kestänyt neljä vuotta.
Millaisia työkavereita sinulla oli? Hehän ovat suurimmaksi osaksi paikallista väkeä?
Toimistolla työskentelee parikymmentä ihmistä, ja siellä näkyy ja kuuluu tekemisen meininki. Vapaamatkustajia ei ole. Kenttätyöntekijät etenkin tekevät pitkää päivää. He ajavat aikaisin aamulla autiomaahan pystytetyille valtaville pakolaisleireille tai köyhien lähiöiden nuorisotaloille ja palaavat toimistolle vasta illalla. He pitävät, pakolaisten lisäksi, toisistaan huolta jakamalla keskenään reittivinkkejä, kun jättiläismäiset ruuhkat tukkivat Ammanin tiet ja kadut. Reissut jäävät väliin vain kun joku luonnonilmiö, kuten talvinen lumimyrsky, katkaisee liikenteen koko Ammanissa.
Oliko lähteminen helpotus vai tuntuiko se haikealta?
En varmaan ihan kokonaan lähtenytkään. Ajatuksissani olen yhä siellä, kun ihmiset pitkän työpäivän jälkeen viivähtävät vielä hetken aikaa toimiston portailla kahvikuppeineen ja savukkeineen.
