”Kunpa Syyria nousisi taas jaloilleen!”

Kun Jordaniassa lukee lehteä, harva se päivä kerrotaan siitä, kuinka monta syyrialaista on taas ylittänyt rajan Jordanian puolelle. Tämän päivän lehden mukaan 67 pakolaista oli saapunut maahan 48 tunnin sisällä. Lääkintähenkilökunnan hoidettua haavoittuneet pakolaiset oli kuljetettu leiriin turvaan. Kaikilla heillä on edessään uusi ja tuntematon elämä Jordaniassa. Ei maantieteellisesti kenties kovinkaan kaukana kotoa; kuitenkin yhden kokonaisen sodan päässä.

Tätä uutisointia on jatkunut yli neljä vuotta. Lehtijutuissa paikalliset ministerit eivät närkästyneinä pohdi pakolaisten pääsyn kieltämistä Jordaniaan. Väkivaltaa pakoon lähteneiltä ei voi kieltää hänen perusoikeuttaan turvalliseen elämään. Puolitoista miljoonaa syyrialaista rasittaa toki maan resursseja yli sen voimavarojen. Ilman ulkopuolista tukea Jordania ei pystyisi pitämään huolta pakolaisistaan.

Nyt tämä tuki on pelottavasti vähenemässä.

Numeroita tilastoissa, ystäviä Shoboulille

Työtoverini Shoboul asuu Syyrian rajan kupeessa Fal Shibabin kylässä. Hän muistelee maaliskuuta 2011, kun läheisestä Daran kaupungista alkoi kuulua huhuja levottomuuksista. Mielenosoitukset olivat syttyneet, kun poliisi oli pidättänyt ja kiduttanut kahta nuorukaista heidän maalattuaan vallankumouksellisia kirjoituksia koulunsa seinälle. Mutta enää kansa ei hyväksynytkään viranomaisten mielivaltaa, joka ennen oli ollut arkipäivää.

Kevään 2011 aikana tilanne alkoi kärjistyä. Syyrialaisia alkoi virrata Shoboulin kotikylään. Rajan takaa alkoi kuulua tulitusta ja räjähdyksiä. Monet tulijoista olivat menestyviä maanviljelijöitä Horanin alueelta, joka ulottuu kummallekin puolen rajaa. He olivat joutuneet jättämään omaisuutensa rajan taakse ja olivat nyt köyhiä pakolaisia – numeroita tilastoissa, mutta ystäviä Shoboulille. Tilanne oli pelottava. Jordanian joukot turvasivat rajaa; silti rajan yli ammuttiin ja kyläläisiä loukkaantui.

Yhä edelleen, yli neljän vuoden jälkeen, rajan yli tulee hajanaisia kranaatteja – vahingossa tai tarkoituksella.

Shoboul suree näiden ihmisten kohtaloa: ”Meillä oli hyvät välit heidän kanssaan. He ovat reilua väkeä. Yhä edelleen he kutsuvat minut kylään kuten ennen sotaa, vaikka ovat nyt köyhiä pakolaisia vieraassa maassa.”

Tehtävänä tulevaisuus ja toivo pakolaislapsille

”Syyriaa ei enää ole, on vain joukko taistelevia ryhmiä”, miettii Shoboul, kaivaten vanhaa kunnon Syyriaa. Vaikka poliittinen ratkaisu näyttää mahdottomalta, silti toivo rauhasta elää Syyriassa. Horanin alueen maanviljelijät tahtovat kasvattaa tuotteitaan vapaasti, elättää itsensä ja elää rauhassa naapuriensa kanssa. He toivovat, että voisivat eräänä päivänä osoittaa Shoboulille vieraanvaraisuutta kotona Syyriassa.

Jordanian yhteiskunta on ollut avoin Syyrian pakolaisille, vaikka se on maksanut paljon. Asenteet ovat olleet positiivisia, mutta pelkona on, että ne muuttuvat kovemmiksi. Syyrialaiset vievät työpaikkoja halvemmilla palkoillaan ja ihmiset alkavat väsyä, kun pakolaisten asuminen ei enää olekaan väliaikaista sodan pitkittyessä.

Shoboul näkee ensisijaisen tärkeänä pakolaislasten koulutuksen tukemisen ja psykososiaalisen tuen antamisen: ”Tehtävämme Kirkon Ulkomaanavun tiiminä on luoda kestävää tulevaisuutta ja toivoa pakolaislapsille ja nuorille niin, että he jaksavat, vaikka ratkaisua Syyrian tilanteeseen ei ole näkyvissä.”

Shoboulin toive on, että Syyriaan tulisi rauha ja se nousisi taas jaloilleen. Sitä päivää odotellessa Shoboul voi vain jatkaa arvokasta työtään pakolaisten apuna.

Kuva ja teksti: Olli Pitkänen