Yksi 600 000 pakolaisesta – Uusi elämä Ugandassa
Ugandan Rwamwanjaan on jo vuosien ajan saapunut 500 pakolaista joka viikko, ja tänä syksynä määrä on noussut 800:aan. Kaikkiaan maassa on 600 000 pakolaista. 15 kertaa enemmän kuin Suomeen ennustetaan tulevan turvapaikanhakijoita tänä vuonna. Ugandaan tulevat pakolaiset saavat viljelysmaata ja kansalaisoikeudet välittömästi.
Teksti: Hilkka Hyrkkö
Kuvat: Juha Haapala
William Musemakweli tuntee jokaisen puun ja kiven Kongon demokraattisen tasavallan ja Ugandan välisen rajan ylittävällä reitillä. Syksyllä kolme vuotta sitten hän kulki kilometrit kotoa Kongon rajalle kerta toisensa jälkeen. Kulkiessaan hän piilotti perheensä omaisuutta maastoon.
Kotona Kongossa William Musemakweli oli viljakauppias. Hän pyrkii samaan ammattiin myös Ugandassa. Lisäksi hän pyörittää pientä kioskia.
Musemakweli valmisteli pakoa.
Tavoite oli saada kuusihenkinen perhe levottomasta ja väkivaltaisesta Kongon Pohjois-Kivusta turvaan Ugandan puolella.
Musemakweli ei ollut ajatuksen kanssa yksin. Tänään, kolme vuotta myöhemmin pakolaisasutus Ugandan lounaiskolkassa Rwamwanjassa on kasvanut keskisuuren suomalaiskaupungin kokoiseksi. Nyt täällä asuu 55 000 Kongon demokraattisesta tasavallasta kotoisin olevaa pakolaista. Joka viikko 500 uutta pakolaista tulee rajan yli.
Rwamwanjan raitilla, ugandalaisten joukossa, kaikkia pakolaisia kutsutaan nimellä Congo man eli Kongon mies. Olipa kyseessä mies, nainen tai lapsi.
”Se oli samantapainen kylä kuin tämä, missä nyt asumme”, kuvailee William Musemakweli entistä kotiaan Kongossa.
Sekä William että hänen vaimonsa Elisabeth olivat menettäneet läheisiään Kongon eri sissiryhmien tekemissä hyökkäyksissä.
Musemakwelin perheen nuorin tytär Josefina oli vasta sylivauva kun hän lähti äitinsä Elizabethin (taustalla) ja kolmen sisaruksensa kanssa kohti Ugandaa.
”Isäni tapettiin ja kaikki neljä veljeäni”, kertoo Elisabeth Musemakweli hiljaisella äänellä.
Uuden vaaran merkit olivat koko ajan ilmassa, koska osa paikallisyhteisön johtajista kuului Elisabethin sukuun. Tämä lisäsi Musemakwelin perheen pelkoa sissien hyökkäyksen kohteeksi joutumisesta.
”Kapinalliset kulkivat kylästä kylään ja eriheimoiset tapettiin armotta. Iskuja oli parin viikon välein, eikä koskaan voinut tietää, minä yönä he tulevat. Näillä joukoilla on tuliaseita, ja he polttavat talot ja autot lähtiessään”, William kertoo.
”He veivät ihmiset mukanaan. Edes ruumiita ei jätetty. Emme tiedä, missä appeni ja vaimoni veljien ruumiit ovat.”
Jatkuva pelko ja epävarmuus sinetöi kuusihenkisen perheen suunnitelman paeta Ugandaan.
Willliam pelkäsi piilottaessaan perheen omaisuutta etukäteen pakomatkan varrelle. Sissiryhmät piileskelivät samassa maastossa, eikä koskaan voinut tietää, missä oli turvallista. Osan omaisuudesta hän kuljetti ugandalaisten ystävien luo.
”Elisabeth ja lapset lähtivät ensin joulukuun 9. vuonna 2012. Heiltä kului kaksi päivää kävellä rajalle, koska perheen pienin oli sylivauva ja nuorin poikakin vasta parivuotias”, William kertoo.
”Jouduin kävelemään hitaasti ja pelkäsin koko ajan”, Elisabeth muistelee.
Joulun alla vuonna 2012 William ja Elisabeth Musemakweli sekä heidän neljä lastaan saapui Ugandaan pakolaisten vastaanottoleirille tuhansien muiden joukkoon.
Kongon ja Ugandan välinen raja on käytännössä avoin. Kongossa myös tiedetään Ugandan ottavan pakolaisia vastaan ja pitävän heistä huolta.
Kongon rajan tuntumassa Ugandan puolella on paljon hyvää viljelysmaata. Kaikille uusille tulokkaille annetaan maatilkku perheen koon mukaan. Suurimmillaan perhe voi saada maata kaksi ja puoli hehtaaria.
Myös pakolaisuuden kansainväliset järjestöt tulevat avuksi. Ensimmäisen suojan ja talotarpeet antaa YK:n pakolaisjärjestö, UNHCR. Ruokahuoltoa tarjoaa toinen YK:n alainen järjestö, Maailman Ruokaohjelma, WFP.
Käytännössä moni perhe kykenee kasvattamaan ruokansa itse.
Pienet keltaiset kanisterit ovat tuttu näky Rwanwanjan pakolaisleirillä. Ne tarkoittavat, että lähistöllä on kaivo. Rwanwanjassa on verrattain hyvin puhdasta vettä saatavilla, mutta etenkin sateisena aikana likainen vesi sekoittuu puhtaaseen juomaveteen ja aiheuttaa sairauksia.
Williamin ja Elisabethin perheen pihapiirissä taapertaa hanhiperhe. Emolla on yhdeksän poikasta, joita se äänekkäästi paimentaa ja suojelee. Takapihalla tonkii pullea possu. Perheen toimeliaisuudesta kertoo sekin, että talon toisessa päädyssä on kioski. Siellä on kaupan tavaraa hunajasta paristoihin.
Itse talo on yksinkertainen savensekaisesta maa-aineksesta puukehikkoon taputeltu rakennus. Katto kertoo kodin kuuluvan UNHCR:lle. Pressua tukemaan on kerätty multaa muovikasseihin. Ne työntävät jo puun taimia ja ruohoa. Talon takana on reilun hehtaarin maissipelto.
Kotona Kongossa William oli viljakauppias: hän osti viljaa pientuottajilta ja myi sitä edelleen.
William tavoittelee samaa ammattia myös Ugandassa.
”Ostan maissia, hirssiä, papuja ja kassavaa toisilta pakolaisilta ja myös ugandalaisilta viljelijöiltä ja myyn sitä eteenpäin. Tarvitsisin lisää varastotilaa”, William suunnittelee.
Omasta maissipellosta tulee satoa kaksi kertaa vuodessa. Parhaimmillaan sen myynnistä voi saada noin 80 euroa. Kaikesta kuitenkin näkee, ettei Musemakwelin perheellä ole ainakaan ruoasta puutetta. Perheen pienimmäinen, kolmevuotias Josefina ei ehdi osallistua edes haastatteluun, vaikka erityisesti valokuvissa poseeraaminen kiinnostaakin. Hän istuu majan lattialla ja syö puuroa suoraan kattilasta.
Lapset vilkuttavat koululuokasta. Kirkonulkomaanapu on rakennuttanut Ntezirayon peruskoululle kaksi koululuokkaa, mutta apua tarvitaan edelleen sillä samassa luokassa saattaa opiskella jopa 200 oppilasta.
Vaikeampia kysymyksiä ovat omaan tulevaisuuteen liittyvät pohdinnat. Perheessä pakolaisuus on tulevan elämän perusta.
Mutta kun puhumme lasten tulevaisuudesta, molemmat vanhemmat uskaltavat hiukan hymyillä.
Vanhimmat lapset, kymmenenvuotias Jonas ja seitsemänvuotias Irene ovat koulussa. Jonaksen lempiaine on matematiikka, ja koulunkäynti tuntuu mukavalta ja kiinnostavalta. Irenen vahvuus on englannin kieli ja hän toivoo sen avulla pääsevänsä hoitoalalle.
”Tiedän, että lapsemme ovat teräviä. Kun he saavat koulutusta, he pärjäävät tässä maailmassa. Meillä on velvollisuus pitää heistä huolta”, William sanoo.
Kirkon Ulkomaanapu pyrkii parantamaan lasten koulunkäyntimahdollisuuksia pakolaisleirillä. Se on yhdessä Luterilaisen Maailmanliiton kanssa rakentanut Rwamwanjaan koululuokkia, opettajien asuntoja ja käymälöitä. Ulkomaanavun seuraava merkittävä hanke on ammatillisen koulutuksen tarjoaminen noin 900 nuorelle. Koulutus alkaa tänä syksynä.
Vielä vuosi sitten Rwamwanjasta oli hidasta paluumuuttoa takaisin Kongoon. Nyt virta kulkee toiseen suuntaan.
Pakolaisasutuksen hallinnossa puhutaan hiljaisesta hätätilasta. Leirin rajoja on jo venytetty ja heinäkuussa otettiin käyttöön uusi leiri, jotta joka päivä saapuville pakolaisille olisi riittävästi tilaa.
Puhelut sukulaisille kertovat Musemakwelin perheelle, että olot kotona Kongossa eivät ole paranemaan päin.
”Ihmisiä siepataan edelleen ja kyliä tuhotaan. En osaa ajatella, että me palaisimme ennen kuin maassa on pysyvä rauha ja ihmisten turvallisuus voidaan taata”, William pohtii.
Haastatteluhetki pakolaiskylän kylätien tuntumassa on kerännyt paljon kiinnostuneita. Lapset katselevat kuvia puhelimestani, kuvia toisesta maailmasta. ”America”, he ehdottavat Nairobin kuvien kohdalla. Muista vaaleiden naisten kuvista he arvuuttelevat äitiä ja siskoa. Vastapäisellä pyöräkorjaamolla työt keskeytyvät, eikä naapuritalon räätäli ole huomannut pyöräyttää Singeriään pitkään aikaan.
Juttu julkaistu Tekoja-lehdessä 3/2015, päivitetty 29.9.
Rwamwanjan alueella pressukattoisia savitaloja näkyy joka puolella. Kuvassa William ja Elizabeth Musamakweli kahden nuorimman lapsensa kanssa talonsa edustalla.