Teksti: Satu Helin
Kuvat: Ville Palonen

Piispa on huolissaan uskonnollisten johtajien vihapuheesta niin Etelä-Sudanissa kuin Euroopassa.

 Eteläsudanilainen pastori, isä James Oyet Latansio, 50, ontuu hiukan.

”Vuonna 1996 olin viemässä autolla ruoka-apua maan itäosiin, kun osuin maamiinaan. Olin sängyssä vuoden. Sitten vuonna 2002 sain luodin selkääni. Olin sängyssä puoli vuotta”, hän kertoo pienessä toimistossaan Etelä-Sudanin pääkaupungissa Jubassa.

Latansion kokemukset tiivistävät Etelä-Sudanin valtion sairaskertomuksen. Maa on ollut jatkuvassa sodan ja konfliktien kierteessä jo yli 50 vuotta, siitä lähtien kun Sudan 1950-luvulla alkoi haaveilla itsenäistymisestä.  Latansio muistaa vain lyhyitä rauhan jaksoja, muuten Etelä-Sudanissa on sodittu koko hänen elinikänsä.

”Olen sodan lapsi. Ensimmäiset äänet, jotka muistan, tulivat konekivääreistä ja käsiaseista, ensimmäiset leluni olivat mudasta muovaamiani panssarivaunuja”, kertoo Oyetin kollega, piispa Isaiah Majuk Dau, 57.

Itsenäistymisestä uuteen sotaan

Latansio ja Dau ovat yhdistäneet voimansa Etelä-Sudanin Kirkkojen neuvostossa. Tavoite on yksinkertainen: rakentaa pysyvä rauha Etelä-Sudaniin. Latansio on neuvoston pääsihteeri.  Dau oli puolestaan mukana noin 40 henkilön ryhmässä, joka neuvotteli Etelä-Sudanille uusimman, elokuun lopussa allekirjoitetun rauhansopimuksen. Raskas prosessi vei yli puolitoista vuotta.

”Viimeistään sen aikana näin, miten vihaisia ihmiset ovat toisilleen täällä. Neuvottelijoiden oli alussa vaikeaa edes katsoa toisiaan. Minua ajoi se, että tämä oli viimeinen mahdollisuus. Jos emme nyt saa rauhaa aikaan, tapamme toisemme ja kaikki, minkä rakensimme vuotta 2011 [itsenäistymistä] varten, tuhoutuu”, Dau sanoo.

Etelä-Sudanin itsenäistyminen Sudanista vuonna 2011 oli maan historian onnellisinta ja toiveikkainta aikaa. Ensimmäistä kertaa eteläsudanilaiset kokivat olevansa yhteinen kansakunta. Riemua kesti kuitenkin vain pari vuotta.

Kirkoilla yleisöä enemmän kuin poliitikoilla

Syksyllä 2013 presidentti Salva Kiir syytti varapresidentti Riek Macharin vallankaappausyrityksestä.  Joulukuussa pääkaupungissa Jubassa käynnistyi raaka joukkomurha. Presidentin kaartiin kuuluvat dinka-heimon jäsenet kulkivat ovelta ovelle tappaen nuer-heimoon kuuluvia sotilaita ja siviilejä.

Väkivalta levisi pääkaupungista muualle maahan. Seuraavien viikkojen aikana ainakin 10 000 ihmistä kuoli.

Se oli valtava isku vasta itsenäistyneelle maalle.

”Se oli myös rankka herätys meille, uskonnollisille johtajille”, Dau sanoo. ”Luotimme liikaa siihen, että itsenäistymisen jälkeen Etelä-Sudanin ongelmat ratkeavat itsestään, emmekä tehneet työtä rauhan eteen.”

Kirkon mahdollisuus tavoittaa ihmiset on Etelä-Sudanissa ainutlaatuinen, sillä melkein jokainen käy kirkossa viikoittain. Perinteisten uskontojen harjoittajat tunnustavat usein myös kristinuskoa. Siksi papeilla on paljon enemmän yleisöä kuin yhdelläkään poliitikolla.

Eroon vihapuheesta

Kirkollisten johtajien tärkein tavoite tänä vuonna on ollut saada vihapuhetta saarnoissaan levittävät papit rauhan asian taakse. Sitä varten kirjoitettiin elokuussa kaikkien Etelä-Sudanissa toimivien kirkkojen yhteinen julistus rauhan puolesta.

”Kun dinka-heimoon kuuluva pappi saarnaa dinkan- kielellä, heimopainotteisuus voi korostua. Olen kuullut, kuinka dinka-pappi saarnaa nuer-heimoa vastaan ja saa puheen välissä aplodit. Teemme työtä sen eteen, että jokainen pappi muistaisi, että hän ei ole vain dinkojen tai nuerien pappi, vaan kaikkien pappi”, sanoo Latansio.

Esimerkiksi Belgiassa ja Ranskassa on viimeistään Pariisin tuhoisan terrori-iskun jälkeen kiinnitetty erityistä huomiota ääriajatteluun rohkaiseviin saarnoihin.

”Euroopassa ja täällä uskonnollisten johtajien vihapuhe on samanlaista. He pyrkivät sytyttämään vihan liekkejä erityisesti nuorissa”, Italiassa opiskellut Latansio sanoo.

Yhteistä on myös se, että vihapuheen hillitseminen ei ole helppoa. Latansio näkee, että tuomitsemisen on tultava nimenomaan kirkon ja uskonnollisen yhteisön sisältä.

”Erittäin voimakkaan viestin lähettää esimerkiksi se, kun saamme dinka- ja nuer-papit rukoilemaan julkisesti yhdessä.”

”Kirkon seinät ovat anteeksianto”

Juban joukkomurhan jälkeen vuonna 2013 oli ilmassa pelko siitä, että Etelä-Sudanissa voisi alkaa samanlainen etninen puhdistus kuin Ruandassa vuonna 1994. Silloin tapettiin 800 000 ihmistä.

Nyt pelko on Etelä-Sudanissa hälvennyt, mutta ei kokonaan poistunut. Rauha on yhä hauras.

Sotilaat pysäyttävät ihmisiä kaduilla, puolisotilaalliset rosvojoukot ampuvat maanteillä liikkujia ryöstösaaliin toivossa, ja valtaosa maan yli kahdesta miljoonasta pakolaisesta ei ole vielä uskaltanut tai voinut palata kotiin.

Joka viikko jonkun Etelä-Sudanissa toimivan kansainvälisen järjestön toimisto ryöstetään kalashnikoveilla uhaten.

”Rauha on ainoa vaihtoehto. Meidän on rakennettava tätä maata yhdessä, ja kirkko voi toimia yhdistämisen välineenä.  Kirkkomme seinät ovat anteeksianto ja katto on sovittelu”, sanoo Latansio.

Kirkon Ulkomaanapu tukee rauhantyötä Etelä-Sudanissa

Uskonnolliset johtajat ovat työskennelleet aktiivisesti rauhan eteen Etelä-Sudanissa vuodesta 2014 lähtien. Rauhantyötä tukee Kirkon Ulkomaanapu.

Se tarjoaa muun muassa asiantuntemusta rauhanneuvottelusta, teknistä tukea rauhankeskustelujen läpivientiin ja auttaa järjestämään tapaamisia poliitikkojen kanssa.

Etelä-Sudanissa puhutaan 40 kieltä, ja eri heimoja on vielä enemmän. Vain noin neljännes asukkaista osaa lukea. Tieto leviää kirkoissa ja muissa kokoontumisissa. Siksi kirkolliset johtajat ovat erinomaisia kumppaneita rauhantyöhön.

”Monilla papeilla on sotaan liittyviä traumoja. Heitä on hakattu ja heidän sukulaisiaan on tapettu. Heillä voi olla jotain heimoa kohtaan todella syvää kaunaa, ja joskus se näkyy saarnoissa. On tärkeää, että kaikki tiedostavat, että uskonnolliset johtaja ovat tavallisia ihmisiä. Väkivalta ja menetykset sattuvat heihin kuten muihinkin”,  sanoo Ulkomaanavun rauhanohjelmien koordinaattori Marie Makweri.

Yksi Kirkon Ulkomaanavun tavoitteista on tukea naisten osallistumista rauhanprosessiin.

”Naisia käytetään jatkuvassa konfliktissa väkivallan välineenä, raiskataan ja tapetaan”, kertoo Kirkkojen neuvoston naisohjelman koordinaattori Agnes Wasuk Sarafino.

”Kun vaara uhkaa, mies häipyy, mutta naisen velvollisuus on jäädä lasten ja vanhusten kanssa. Vaikka syötäväksi olisi vain puunlehtiä, nainen katsoo, että lapsi syö ensin”.

Sarfinon mukaan rauhantyötä on tehtävä Etelä-Sudanissa kirkkojen lisäksi kodeissa.

”Säälin syvästi lapsia, joiden opettajasta näkee, että hän on väkivallan traumatisoima. Tämä maa on vaikea kasvuympäristö, koska ympärillä olevat aikuiset ovat nähneet vain sotaa.”

Juttu julkaistu Kotimaa-lehdessä 7.1.2016. Kirjoittaja on Kirkon Ulkomaanavun uutistuottaja.