Hetkessä eläminen on kahle, suunnittelu luksusta
Pienessä kylässä ryhmä naisia kerääntyy säästölippaan ympärille. Siinä on kaksi lukkoa. Kaksi naista astuu esiin avain kädessään ja kumpikin lukitsee yhden lukon. Sen jälkeen lipas kääritään suureen kankaaseen, niin että rasian muotoa ei tunnista sen läpi. Käärö pakataan kolmannen naisen selkään.
”Näin se näyttää vauvalta, eikä kukaan yritä ryöstää sitä matkalla”, naiset selittävät.
Ollaan Sambian pohjoislaidalla kaukana kaikesta. Rasiassa on seteleitä ehkä muutaman euron arvosta. Mutta näille naisille kyse on elämää mullistavasta asiasta. Tämä lipas on ainoa pankki, johon näillä naisilla on pääsy ja josta he voivat saada lainaa. Lainarahoilla yksi on alkanut viljellä tomaatteja ja toinen korjata kanalaa.
Ehkä parhaiten asian tiivistää joukon taustalla seisova noin 25-vuotias nainen.
”Lainaryhmän ansiosta olen oppinut suunnittelemaan. Ensimmäistä kertaa elämässäni pystyn tekemään niin. Olemme esimerkiksi pitkään haaveilleet mieheni kanssa yhteisestä, omasta majasta. Nyt ymmärrän, että majan saaminen vaatii suunnittelua. Meidän pitää hankkia tiiliä ja mieheni saada rakennusapua. Sitten voimme yhdessä mieheni kanssa suunnitella, miten haluamme sisustaa, ja mitä millekin seinälle tulee”.
Tästä kohtaamisesta on jo kaksi vuotta, mutta se tulee yhä mieleeni, kun olen aloittamassa jotakin uutta.
Mahdollisuus suunnitella on luksusta. Se tarkoittaa, että elämässä on joitakin vakaita ja pysyviä asioita. Niin kauan kuin jokainen aamu alkaa sen pohtimisella, että mahtaako tänään saada ruokaa vai ei, suunnitelmille ei juuri ole sijaa.
Olen usein kuullut ihailtavan ”köyhän kehitysmaalaisen kykyä elää hetkessä”. Ajatus on lyhytnäköinen. Jos hetkessä eläminen tarkoittaa jokapäiväistä selviytymistä vailla mahdollisuuksia parantaa huomisen tilannetta, siinä ei ole mitään tavoiteltavaa. Se on yksinkertaisesti pakkoa.
Ilman suunnitelmia ei voi olla kehitystä. Jos ei ole välineitä päästä eteenpäin, on suuri houkutus jäädä Suomessa sohvalle tai Sambiassa pellonreunaan ja unohtaa koko juttu. Ilman suunnitelmaa voi selviytyä, mutta ilman sitä mikään ei muutu.
Siksi se, että suunnittelu on mahdollista Pohjois-Sambiassa, Liberiassa ja Nepalissa, palvelee myös suoraan meitä Suomessa. Jos lukemattomissa pienissä kylissä on keskityttävä päivästä toiseen vain selviytymiseen, kylät näyttävät 50 vuoden päästä täysin samalta kuin tänäänkin.
Mutta kun haaveilun lisäksi suunnittelu on mahdollista, kylään saattaa nousta uusi tomaattitarha, kanala ja koti.
Samalla kasvaa toivo. Ja sen jälkeen voi myös kokeilla sitä hetkessä elämistä – ilman pakkoa.
