Sawsan ja Mohammed ovat kotoisin Daraan alueelta Syyriasta. Heidän perheeseensä kuuluvat myös 10-, ja 5-vuotiaat pojat, Ahmad ja Yasin, sekä 7-vuotias tytär Nour. Näin vanhemmat kertovat perheen haasteellisesta elämästä Jordanian pääkaupunki Ammanissa.

Elämämme Syyriassa perheen kanssa oli hyvää ja onnellista. Nuorin lapsemme syntyi vain vajaa kuukausi ennen Syyrian kriisin alkua. Sitten tilanne paheni nopeasti.

Emme tienneet, että naapurustomme aiottiin evakuoida juuri sinä yönä. Kaikki olivat poissa, kun heräsimme. Odotimme monta tuntia, mutta kukaan ei enää tullut. Lopulta otimme tärkeimmät paperimme mukaan ja pakenimme talosta katon kautta. Muistoksi jäi vain valokuva perheestämme ja kodin avaimet.

Pakomatkamme Syyrian sisällä kesti kaksi vuotta. Kun mitään muuta kuljetusta ei ollut, liikuimme paikasta toiseen polkupyörillä. Vieraat ihmiset halusivat auttaa, ja päästivät meidät lepäämään koteihinsa.

Säästömme kuitenkin hupenivat. Mohammed työskenteli puuseppänä Syyriassa ja lähti välillä etsimään töitä rajan takaa Libanonista, jotta saisimme rahaa passiemme uusimiseen.

Lopulta taloa, jossa majoituimme, alettiin ampua ja luodit lävistivät seiniä. Kaadoimme ovien eteen kaikkea mahdollista tavaraa ja piilouduimme kylpyhuoneeseen. Nuorin poikamme Yasin järkyttyi tapahtuneesta niin kovin, että lakkasi puhumasta.

Marraskuussa 2012 päätimme vihdoin paeta Jordaniaan, jotta lapset pääsisivät turvaan. Jaoimme perheemme kahteen autoon, jotta ainakin osa meistä selviytyisi.

Asumme nyt kerrostalokaksiossa Jordanian pääkaupungissa Ammanissa paikallisten ihmisten keskellä. Vuokramme on 300 euroa kuussa asunnosta, jonka katto ja seinät homehtuivat talvella. Summa on meille valtava, koska tulomme ovat pienet.

Aluksi kaikki tuntui toivottomalta. Sitten Sawsan pääsi orpokotiin vapaaehtoistyöhön ja sai mahdollisuuden suorittaa varhaiskasvatuksen opintoja. Myöhemmin hän sai työpaikan lähistöllä sijaitsevasta Kirkon Ulkomaanavun toimintakeskuksesta.

Sawsan pitää päivittäin kirjaa ammattikurssien ja harrastusryhmien osallistujista ja ottaa yhteyttä mahdollisiin poissaolijoihin. Lisäksi hän kiertelee pakolaisten kodeissa ja kertoo heille toimintakeskuksen aktiviteeteista. Hän pyrkii vakuuttamaan vanhemmat siitä, että toimintakeskus on turvallinen ja hyödyllinen paikka lapsille ja nuorille. Työssä parasta on vuorovaikutus ihmisten kanssa.

Mohammedilla ei sen sijaan ole työlupaa ja työn saanti on äärimmäisen vaikeaa. Mohammed aloitti puuseppänä jo 14-vuotiaana ja rakastaa työtään. Nyt hän ei voi tehdä oikein mitään, vaikka osaisi.

Elämme vain päivästä toiseen. Aluksi Mohammed ei olisi halunnut päästää Sawsania töihin. Meidän kulttuurissamme pahinta, mitä miehelle voi tapahtua, on ettei hän pysty enää itse elättämään perhettään. Mohammed ymmärsi kuitenkin, että työn tekeminen antaa Sawsanille ja koko perheelle toivoa ja että toimintakeskuksessa on turvallista työskennellä.

Vaikka pystymme nipin napin selviytymään, emme voi sanoa olevamme onnellisia tässä tilanteessa. Lapset ovat hämmentyneitä. Ahmad kyselee vähän väliä kotiin jääneitä lelujaan, eikä Yasin edelleenkään puhu juuri mitään.

Lapsia pilkataan. Kun Ahmad menee ulos, häntä lyödään usein. Naapureiden lapset kirjoittavat pilkkakirjoituksia lapsista rappukäytävämme seinälle. Yritämme pyyhkiä niitä pois, jotta lapset eivät näkisi kaikkea.

Yritämme ajatella myönteisesti ja antaa toivoa lapsille. Yasinin kanssa katsomme usein lentokoneita taivaalla, hän pitää niistä. Toivomme, että hän alkaisi taas puhua.

Lastemme takia yritämme kaikkemme. He ovat Jumalan lahja, ja heistä täytyy pitää huolta.

Kirkon Ulkomaanavun koulutuskeskusta Itä-Ammanissa tuetaan myös yhteisvastuuvaroin. Osallistu Yhteisvastuukeräykseen osoitteessa yhteisvastuu.fi. Lue lisää Kirkon Ulkomaanavun työstä Lähi-idässä täältä.