Hyvä Maham. Olen pitkään ajatellut kirjoittavani sinulle. Tiedän missä olet ja mitä teet, mutta viime aikoina emme enää ole olleet yhteydessä.

Tulit mieleeni, koska minun pitää kirjoittaa rohkeudesta. Sinähän olet rohkea ihminen. Elelit aika mukavaa elämää englanninkielen opettajana. Rohkeutesi vei sinulta työpaikan, kodin ja normaalin elämän.

Kun tapasimme, muistelit kuinka menetit työpaikkasi Aleppon yliopistolla. Kun kehotit opiskelijoita mukaan mielenosoitukseen, tuli potkut. Se oli Syyrian kansannousun alkuvaihetta, kun vielä järjestettiin mielenosoituksia, eikä kaikki ollut pelkkää veristä sotaa.

Tästähän juttelimme paljon silloin kun autoit meitä Pohjois-Syyriassa. Rohkeatkin pelkäävät, ja kyllähän me pelkäsimmekin. Kun etsimme tietä ja päädyimme tuntemattomien asemiesten talolle. Tai kun jihadistiryhmä Jabhat al-Nusran miehet pysäyttivät meidät. Taisit jossain vaiheessa tokaista, että et halua tulla siepatuksi.

Pelon jälkeen tulee juteltua melkein kuin vanhat ystävät. Kerroit kuinka mielenosoitusten alkuvaiheessa uskoit, että ehkä presidentti Bashar al-Assad suostuisi uudistuksiin, kunhan hän vain kuulisi teidän iskulauseenne.

Sinä ja ystäväsi ovat esimerkkejä siitä, että kaikki ei ollut jihadistien salajuoni ”alusta alkaen”, kuten joskus kuulee väitettävän.

Mutta osallistuit sinäkin sotaan. Omalla tavallasi. Kuljetit jossain vaiheessa taistelijoita, lääkkeitä ja jopa ammuksia autossasi. Naisia kun ei tutkittu niin tarkkaan Syyrian armeijan tarkastuspisteillä. Et ilmeisesti halunnut taistella ase kädessä. Ihmettelin kerran, miksi sinulla sitten on Facebookissa kuva itsestäsi pistooli kädessä. Seuraavalla kerralla olit vaihtanut tilalle kuvan syyrialaisista jasmiineista.

Kaikkein rohkeimmat ihmiset ovat usein ”tavallisia” ihmisiä, jotka löytävät yllättäviä voimia.

Tarinasi siitä, kuinka kotikaupunkisi asukkaat ajoivat ääriliike Isisin islamistit tiehensä kertoi kotikaupunkisi ihmisten rohkeudesta. Sinun kertomanasi tarina oli vielä hauska. Vapautuksen jälkeen kaikki polttivat tupakkaa kaduilla, ja jotkut ystävistäsi köhivät tupakka suussa ensimmäistä kertaa. Oli pakko tupakoida, koska islamistit olivat kieltäneet sen.

Kuulin myös kuinka lannistuit ja pakenit, kun jyrkän linjan islamistit uhkasivat tappaa sinut. Syyrian kaltaisesta sodasta pakeneminen ei ole pelkuruutta.

Mutta tiedän, että olet palannut. Yrität auttaa avustusjärjestön kautta ihmisiä kotiseuduillasi Idlibin maakunnassa. Se on paha paikka. Sinne on pakkautunut satojatuhansia pakolaisia muualta Syyriasta. Nimesi putkahti yllättäen esiin suomalaisen ystävän Facebook-seinällä käydyssä keskustelussa. Kysymys koski sitä miten voisi toimittaa apua Syyriaan, ja joku mainitsi järjestön, jossa olet töissä.

Rohkeutta on niin monenlaista. Se voi olla hengenvaarallista, kuten sinun tapauksessasi. Tai kyse voi olla pienemmistä teoista, kuten vaikkapa koulukiusatun puolustamisesta. Useimmiten olisi mukavampaa olla tekemättä mitään, mutta rohkea valitsee vaikeamman tien.  Uho ei ole sama kuin rohkeus. Kaikkein rohkeimmat antavat tekojen puhua puolestaan.

Mutta nyt on pakko lopettaa – pidä huolta itsestäsi.

Tom Kankkonen
Kirjoittaja on Ylen ulkomaantoimittaja