Minua kiusattiin ensimmäisen kerran ensimmäisellä luokalla Espoossa. En muista, että minua olisi kiusattu kertaakaan ihonväristä, mutta olimme juuri muuttaneet Turusta ja turunmurteesta sain kyllä kuulla.

Opettaja sanoi, että älkää kiusatko Habibaa, hän on meikäläisiä. Opettaja oli itsekin Turusta. Silloin tunsin kuuluvani joukkoon.

Saavuin Suomeen viisivuotiaana. Pakenimme Somaliasta äitini ja sisarusteni kanssa Keniaan, kun olin puolitoistavuotias, ja asuimme puolitoista vuotta pakolaisleirillä. Ensimmäinen muistikuvani Suomesta on, kun saavuin Helsinki-Vantaan lentoasemalle. Liukuportaat tekivät suuren vaikutuksen, juoksimme niitä sisarusteni kanssa ylös ja alas.

Huomasin olevani maahanmuuttaja oikeastaan vasta teini-iässä, kun menin Espoon nuorisovaltuustoon. Yhtäkkiä ihmiset puhuivat ”somalitytöstä”. Aloin ensimmäistä kertaa miettiä, kuka olen ja mitä se merkitsee. Somalit pitivät minua suomalaisena, suomalaiset somalina. Ei kukaan pahalla sanonut, mutta minulle se oli wake-up call.

Muutin 15-vuotiaana Pohjois-Somaliaan isäni sukulaisten luokse. Isäni oli jo kuollut kun olin pieni, eikä minulla ole hänestä muistikuvia. Kyyneleet nousivat silmiini, kun isäni sukulaiset sanoivat minun muistuttavan häntä. Isäni oli aina halunnut pitää heikompien puolta ja minunkin on vaikea pitää suutani kiinni, jos huomaan epätasa-arvoa.

Somaliassa tytöt joutuivat istumaan luokkahuoneen takarivissä ja heidän tekemisiään seurattiin enemmän kuin poikien. Sain kuulla usein, miten suomalainen olen. Setäni sanoivat, että minun olisi ehkä parempi mennä virran mukana.

En voinut hyväksyä tyttöjen epätasa-arvoista kohtelua. Suomessa minun ei koskaan tarvinnut miettiä, mitä en voi tyttönä tehdä. Pidin itsestään selvänä, että kaikki menevät kouluun, mutta Somaliassa kaikilla ei ollut siihen varaa.

Kahden vuoden jälkeen palasin Suomeen, menin naimisiin ja tulin raskaaksi. Sain seitsemän lasta, joiden kanssa olin kotona ja asuin ulkomaillakin muutaman vuoden. Kun vuonna 2011 muutin jälleen takaisin Suomeen, huomasin asenneilmapiirin muuttuneen. Saatoimme esimerkiksi odottaa lasteni kanssa pysäkillä bussia, kun kuski ajoi ohi ja näytti keskisormea.

Minua ärsyttävät monet asiat ja usein välitän liiankin paljon. Muutama vuosi sitten ajattelin, etten voi enää vain valittaa vaan minun on toimittava. Äitiys oli minulle viimeinen niitti. Lasteni pitää saada kasvaa maassa, jossa heihin ei suhtauduta vihamielisesti ja jossa heidät kohdataan ihmisinä. Olen seitsemän lapseni yksinhuoltaja ja haluan olla lapsilleni roolimalli.

Olin kärsinyt aiemmin siitä, että olen kahden kulttuurin välissä, mutta nyt ajattelin, että sillä on syvempi tarkoitus. Olen kaikissa töissäni toiminut sillanrakentajan roolissa ja viime vuonna rohkaistuin ehdolle kunnallisvaaleihin.

Sen jälkeen, kun minut valittiin Espoon kunnallisvaltuustoon, saamani palautteen määrä on kasvanut. Lapsiani on nimitetty terroristeiksi ja minua nimitetty sosiaalipummiksi, vaikka käyn töissä. Välillä mieleni tekisi luovuttaa, mutta sitähän ne haluavat. Minä kuulun lähes kaikkiin vähemmistöihin. Olen maahanmuuttaja, olen muslimi, ihonvärini on tumma, olen suurperheen äiti, seitsemän lapsen yksinhuoltaja ja nainen. Minä voin hyväksyä olevani maahanmuuttaja, sillä enhän ole syntynyt Suomessa. Mutta lapseni ovat suomalaisia, Espoon Jorvissa syntyneitä.

Meitä suomalaisia on monen näköisiä ja monenlaisia. Jos joku kokee itsensä suomalaiseksi, niin annetaan kokea! Suomalaisuus ei katso ulkonäköä.

On hienoa, että Suomessa on sananvapaus. Sen vuoksi perheeni on aikoinaan asettunut tänne. Sananvapaus ei tarkoita perättömiä syytteitä ja vihapuhetta.

Huivini on revitty päästäni ja päälleni on syljetty. En syytä näin tehneitä ihmisiä, sillä he voivat huonosti ja minut on osoitettu heille syntipukiksi. Poliitikot lietsovat vihaa maahanmuuttajia kohtaan. Jos en käy töissä, olen kotiin alistettu ja sosiaalituilla elävä pummi. Jos käyn töissä, vien jonkun toisen työpaikan.

Tällaiset puheet saavat liian usein hiljaisen hyväksynnän. Ei riitä, että on hiljaa, vaan pitää uskaltaa pitää toisten puolta. Rohkeutta on puhua ja puolustaa heikompaa.

Minun on aina ollut vaikeaa pitää suuni kiinni, kun kohtaan vääryyksiä ja epätasa-arvoa. Tässä vihapuheen ajassa kaikilta suomalaisilta vaaditaan nyt rohkeutta avata suunsa ja puhua vihaa vastaan, pitää heikompien puolta.

Habiba Ali
Väkivaltaista radikalisaatiota ehkäisevän Reach Out -hankkeen projektikoordinaattori.