Lapsuuteni maailmassa todelliset sankarit olivat Teräsmies, Batman ja Tarzan. Kovia tyyppejä, jotka pieksivät pahikset pelastaakseen maailman. Kun rosvot oli voitettu, pystyin menemään turvallisin mielin nukkumaan. Hyvikset olivat taas voittaneet.

Kun kasvoin isommaksi huomasin, ettei pahuutta kitketä pois hakkaamalla pahat pojat. Todellinen vääryys olikin salakavalaa.

Myöhemmin ahdistus vääryydestä purkautui raivona ulos: Miksei kukaan tee mitään? Miksi koulukiusaajat saavat hillua rauhassa? Miksi vammaista henkilöä pilkataan? Miksi romaniystäväni saa osakseen ylenkatsetta? Miksi ihonväri oikeuttaa herjaan?

Haavekuvani romahti. Maailma ei ollutkaan tasavertainen. Edes Batman ja Teräsmies eivät voineet sitä pelastaa. Tarvittiin arkipäivän rohkeutta ja älyä nousta sitä vastaan.

Onneksi keskuudestamme nousi toisenlaisiakin ääniä. Ääniä, jotka eivät antaneet periksi pilkalle ja aliarvioimiselle, eivätkä taipuneet valtavirran ajattelun mukaan. Todellisia rohkeuden ääniä jotka huusivat: ”Sä et kiusaa heikompaasi etkä lyö toisinajattelijaa, et loukkaa etkä pilkkaa.”

Näille arkipäivän sankareille ei maine tai kunnia merkinnyt mitään. Kiusaajien silmissä he olivat ilonpilaajia, joukkoon kuulumattomia, mutta siitä he viis välittivät. Ihmisarvon loukkaamattomuus merkitsi heille seisomista heikomman rinnalla.

Ja siinä me muut seurasimme hiljaa sivussa. Emme uskaltaneet tai viitsineet nousta rinnalle, vaikka salaa ihailimme. Kateellisina katsoimme, kun joku uskalsi. Todellista rohkeutta oli se, kun noustiin kiusaamista vastaan, vaikka sisäpiirit sulkeutuivat ja maine mustattiin.

Sillä aina kun rohkeus nousi ihmisyyden syvästä ytimestä, se kosketti ja paransi.

Työskenneltyäni yli 20 vuotta maailman kriisipesäkkeissä toivon oppineeni edes sen, että rohkeus ei katso aikaa eikä paikkaa – se katsoo jokaista meitä silmiin ja kysyy: uskallatko, vai jäätkö sivustakatsojaksi? Haluatko olla oman elämäsi vallankumouksellinen, maailman muuttaja, ihmisyyden puolustaja, arjen sankari? Ei välttämättä niin isosti, mutta jos edes pienessä mitassa.

Rohkeus ei asu vallan kabineteissa – vaikka saattaa se hetkittäin sielläkin vierailla. Eikä se kulje sapeli olkapäällä sotilasparaateissa.

Rohkeus asuu pakolaisleirin teltoissa, joissa solidaarisuus kasvaa kaiken menettäneiden keskellä. Se kulkee savimajoissa, joissa viimeinen ruoka-annos jaetaan naapureiden kesken ja rukoillaan, että huomenna olisi jotakin jaettavaa. Se kukoistaa puun alla toimivassa koulussa, jossa opettaja opettaa tulevaisuuden mandeloita, äiti teresoita ja gandheja, vaikka palkkaa ei ole tullut valtiolta pariin kuukauteen.

Rohkeus näyttää sotilaalta, joka ei halua tappaa diktaattorin nimissä maamiehiään, vaan pakenee naapurimaan pakolaisleirille.

Rohkeus näyttää äidiltä, joka sanoo ”nyt loppui”, kun nyrkki viimeisen kerran osui silmään.

Rohkeus näyttää poliitikolta, joka kieltäytyi ottamassa lahjusrahoja, koska ajatteli äänestäjiensä etua.

Rohkeus näyttää maahanmuuttajan auttajalta, joka auttaa, vaikka se olisi kiellettyä.

He tekevät niin, koska sydän sanoo, että se on oikein.

Ja minä näin, että rohkeus näyttää myös sinulta ja minulta, kun emme mene valtavirran mukana, vaan nousemme ihmisyyden barrikadeille oikeuden puolesta.

Olli Pitkänen
Kirjoittaja on KUA:n Lähi-idän ohjelmapäällikkö.