Minulta aina välillä kysytään olenko tyhmä, rohkea vai tyhmänrohkea, sillä viimeiset reilu kuusi vuotta olen asunut ja tehnyt töitä Keniassa, Etelä-Sudanissa ja Somaliassa. Näitä maita yhdistää naapuruussuhteiden lisäksi myös se valitettava tosiasia, että ne ovat vaarallisia maita humanitaarisen avun työntekijöille.

Mielestäni en ole tyhmä ja ainakin äitini on kanssani samaa mieltä, mutta rohkeudesta en ole niin varma. Minulle rohkeutta edustavat ne ihmiset joiden kanssa saan tehdä töitä – niin työkaverini kuin yhteisöjen, paikallisjärjestöjen ja viranomaisten lukuisat rohkeat ihmiset, jotka haluavat paremman tulevaisuuden itselleen ja toisille. Joskus jopa oman henkensä uhalla.

Kirkon Ulkomaanapu aloitti vuoden 2014 alussa Pohjois-Keniassa rauhanhankkeen, jonka tavoitteena oli sovitella heimojen välisiä riitoja ja löytää keinoja, jotta eri heimot voisivat jatkossa elää sovussa ja rauhassa.

Eräällä tutustumismatkalla saavuimme aamuvarhaisella pieneen kylään. Jo matkalla huomiota herättivät täyteen lastatut aasit ja kamelit, joiden vierellä kulkivat naiset ja lapset. Saavuttuamme kylään kuulimme, että iltayöstä kylään oli hyökätty ja yhteenotossa oli kuollut useita kyläläisiä.

Kokoustila täyttyi nopeasti tiukkailmeisestä nuorisosta, huolestuneista naisista ja vakavista vanhemmista miehistä. Keskustelimme siitä, mitä vihollinen, eli naapuriheimo oli heille tehnyt, miten lapset eivät voineet mennä enää kouluun eikä kukaan pelloille, koska jatkuvasti pelättiin seuraavaa yhteenottoa.

Vierailin samassa kylässä vajaan vuoden päästä. Kylään saavuttuamme meidät otti vastaan tanssiva naisten ryhmä, joka lauloi naapureista ja siitä, miten hyvä on elää yhdessä. Mitä sellaista vuoden aikana oli tapahtunut, joka muutti ei vain käytöksen vaan myös kielen?

Kylänvanhimmat, naiset ja nuoret olivat päättäneet lähteä etsimään sovintoa ja olivat siinä naapuriheimon kanssa onnistuneet. Ensimmäiset askeleet vaativat rohkeutta, mutta sen avulla he saivat aikaan rauhan ja sovinnon. Nämä ihmiset edustavat minulle rohkeutta ja sain sitä ripauksen itsekin keskustellessani heidän kanssaan siitä, miten rauhantyötä tulisi tehdä.

Yhdellä toisella työmatkallani matkustin Keski-Somaliaan keskustelemaan Kirkon Ulkomaanavun nykyisestä työstä ja tapaamaan kumppaneitamme ja hallituksen virkamiehiä. Laskeuduttuani – onneksi tällä kertaa tavallisella lentokoneella, eikä epämukavalla ja äänekkäällä helikopterilla tai rahtikoneella – puhelimeni soi. Soittaja oli kumppanijärjestön johtaja, joka pahoitteli, ettei pääse huomiseen tapaamiseen.

Pois jääminen tapaamisista ei toki ole mitenkään poikkeuksellista, sillä näissä hommissa tulee välillä esteitä. Tällä kertaa tosin syynä oli se, että hän oli neuvottelemassa entisen terroristijohtajan antautumisesta.

En usko, että konflikteja voidaan ratkaista sotimalla. Tarvitaan rohkeutta etsiä sovintoa, joka johtaa rauhaan. Rohkea ystäväni, somalialaisen järjestön johtaja tietää, että vain sovittelemalla, sopimalla ja neuvottelemalla voidaan saavuttaa pysyvä rauha.

Kaikki meistä eivät joudu samanlaisiin tilanteisiin, mutta jokaisen meistä eteen tulee hetkiä, jolloin on parempi olla rohkea ja etsiä sopua ja sovintoa. Sillä sovussa on mukavampi elää.

Mika Jokivuori
KUA:n Kenian ja Somalian maajohtaja