Pokot- ja markwet-heimojen välit ovat jäiset. Viimeisen vuoden aikana taisteluissa on kuollut kymmeniä ihmisiä. Nyt Kirkon Ulkomaanapu auttaa rakentamaan rauhaa heimojen välille. Kaksi entistä taistelijaa kertoo, miten se onnistuu.

Kaikki alkoi vesimeloneista.

Pokot- ja markwet-heimojen välillä Luoteis-Kenian syrjäisellä maaseudulla oli ollut jännitteitä aina. Pokotit ovat karjankasvattajia, markwetit taas enemmän viljelijöitä. Välillä tuli riitaa vedestä ja laidunmaasta. Karjavarkaudet olivat keino kasvattaa omaa varallisuutta nopeasti ja toisaalta kostaa. Soturin, eli käytännössä karjavarkaan ura oli monelle nuorelle täysin mahdollinen uravalinta.

Heimojen välillä elettiin kohtuullisen rauhallista jaksoa, kunnes maaliskuussa 2016 joukko pokoteja laski karjansa naapurin meloniviljelyksille. Vahingot nousivat 5 miljoonaan Kenian shillinkiin, eli noin 45 000 euroon. Sellaisia summia ei näillä syrjäseuduilla ole kellään. Koska pokotit eivät voineet maksaa, markwetit varastivat kostoksi seitsemän kamelia. Tästä alkoi väkivalta heimojen maiden välisellä raja-alueella. Ainakin 30 ihmistä kuoli.

Väkivallan uhka on leijunut ilmassa siitä lähtien, ja moni on paennut kodeistaan. Lapset eivät uskalla mennä kouluun, eivät aina opettajatkaan. Heimojen välinen kauppa on tyrehtynyt, mikä on kurjistanut köyhää aluetta entisestään.

Kirkon Ulkomaanapu on kesästä 2016 lähtien tukenut rauhanrakentamista markwet- ja pokot-heimojen välillä. Ulkomaanavun työntekijät ovat auttaneet alkuun pääsemisessä, kuten siinä, että kaikkien mielipiteet ja kokemukset, myös naisten ja lasten, otetaan huomioon rauhanpyrkimyksissä, kokousten koolle kutsumisessa ja kokousolosuhteiden turvaamisessa.

”Seuraavaksi on tärkeää etsiä nuorille toimeentulo- ja koulutusmahdollisuuksia. Vain siten väkivalta voidaan lopettaa kokonaan”, sanoo John Bongei, Ulkomaanavun rauhantyön ohjelmakoordinaattori Keniassa.

Joulukuussa 2016 järjestettiin heimojen yhteinen laaja kokous rauhan saavuttamiseksi. Tämä oli toinen yritys. Kokous piti järjestää jo kolme viikkoa aiemmin, mutta silloin markwetit ilmoittivat, etteivät olleet vielä valmiita keskustelemaan.

Nyt heimot ovat perustaneet yhteisiä ryhmiä pohtimaan esimerkiksi maan käyttöä, kauppaa, veden jakamista ja niin edelleen. Myös entiset soturit pokot- ja markwet-heimoista osallistuivat rauhanneuvotteluihin. Näin kaksi heistä kertoo.

 

David Kanda, entinen soturi, markwet-heimo, 33

”Kokouksen ilmapiiri on hyvä, ei ole mitään erityisiä jännitteitä. Ei tunnu pahalta puhua pokotien kanssa. Kerron vain heille, että haluamme rakastaa heitä!

Minusta tässä kokouksessa on päätettävä kaksi asiaa. Ensiksikin se, että ihmisten on kerta kaikkiaan tultava toimeen ja pystyttävä elämään yhdessä. Toiseksi se, että meidän on voitava käydä kauppaa. Markwetit myyvät hedelmiä, kuten mangoja ja banaaneja. Pokotit myyvät yleensä vuohia. Molempien markkinat ovat eri päivinä. Heidän on voitava tulla rauhassa meidän markkinoillemme ja päinvastoin. Tällä hetkellä ihmisiä pelottaa, eivätkä he uskalla mennä toisen heimon alueelle.

Minä olen nykyään liikemies, mutta tiedätkö, olin kaikista kovin ja paras soturi. Olin silloin nuori, eikä minulla ollut vielä perhettä. Aloitin karjavarkaissa käymisen ehkä 15-vuotiaana. Varastin lehmiä ja vuohia sekä kiipesin puihin tuhoamaan mehiläispesiä, joista osa pokoteista tuottaa hunajaa.

Soturin elämä on huonoa. Käärmeet ja villieläimet voivat purra, kun liikkuu öisin, eikä varsinkaan käärmeitä ole helppo nähdä. Kun kahlaa pimeässä joen yli, krokotiili voi hyökätä. Monille kävi niin. Karjavarkaana näin noin kymmenen ihmisen kuolevan.

Lisäksi huomasin, että kun haluaa mennä naimisiin, soturin on vaikea löytää vaimoa. Eivät isät halua antaa tyttäriään sellaisille. Siksi päätin lopettaa taistelut.

En ole vuosiin osallistunut väkivaltaisuuksiin ja varkauksiin. Elämäni on vakaata ja rauhallista. Lapset käyvät koulua, minä ostan vuohia pokoteilta ja myyn vaimoni kanssa hedelmiä. Ero on valtava verrattuna soturielämään.

Hyvä keino rakentaa rauhaa on, että pokotit ja markwetit menisivät keskenään naimisiin. Se on mahdollista. Ai ottaisinko itse pokot-vaimon? Mutta toinen vaimonihan on pokot-heimosta! Hän on niin kaunis, viisas, puhdas ja ihana! Olen aina ihaillut pokot-heimon naisia ja toivoin kovasti vaimoa heidän joukostaan. Sitten sain hänet!”

 

Noren Lorengetum Lokoryara, entinen soturi, pokot-heimo, noin 40.

”Tärkein asia, joka tänään on ratkaistava, on kysymys ruohosta. Sitä on markwet-heimon puolella paljon enemmän, sillä heidän alueellaan sataa enemmän. Tarvitsemme oikeuden päästää eläimet joillekin hyville ruohoapajille.

Aiemmin, jos menin markwet-heimon puolelle, menin varastamaan lehmiä ja vuohia. En muista, koska tein sen ensimmäisen kerran, mutta teimme sitä usein.

Ensin se tuntui järkevältä, mutta pian se alkoi tuntua kamalalta. Oli kauheaa nähdä ihmisten kuolevan. Moni menetti omaisuuden, jota oli kerännyt koko elinaikansa. Minä menetin ihmisiä rinnaltani, mutta myös tapoin.

Yhden taistelun jälkeen päätimme, että haluamme rauhaa. Taistelijan elämä oli huonoa. Minulla on esimerkiksi kaksi vaimoa, ja he olivat hyvin huolissaan joka kerta kun lähdimme ryöstöretkelle. He joutuivat joka kerran miettimään, tulenko lainkaan takaisin. Päätin alkaa viljellä maata sotimisen sijaan. Nyt minulla on lehmiä, vuohia ja koti, jossa voin rauhassa istua alas.

Rauhan rakentamisessa tärkeää on, että unohdamme huonot asiat. Ei muistelusta ole mitään hyötyä. Jos joku nuori mies sanoo ryhtyvänsä soturiksi, lyön häntä kepillä!

Nyt voin paljon paremmin kuin taistelijana. Saan huolehtia omasta omaisuudestani. Lehmät tuottavat maitoa, josta riittää hyvin kaikille lapsilleni. Meidän kulttuurissamme ei ole tapana kertoa lasten määrää, kuten ei lehmienkään. Mutta heitä on paljon. Kun olen poissa, lapseni tietävät, että olen vain myyntimatkalla ja tulen varmasti takaisin. Voimme kaikki taas hymyillä.”

Teksti: Satu Helin
Kuvat: Ville Palonen