Kirkon Ulkomaanapu ja muut avustusjärjestöt ovat aloittaneet koleran vastaisen taistelun jakamalla vesikanistereita ja vedenpuhdistustarvikkeita.

Jacinta Francisco, 40, on kotoisin Beirasta. Hänellä on viisi lasta. Tapasimme Jacintan ja hänen lapsensa hätämajoituksessa, Muavin alakoulussa Beirassa. Koulu vaurioitui hirmumyrsky Idaissa pari viikkoa sitten, mutta nyt se kuitenkin toimii väliaikaisena majoitustilana kaikkein haavoittuvimmassa asemassa oleville perheille, jotka ovat menettäneet myrskyssä kaiken.

Ennen myrskyä koulussa oli 2 500 oppilasta.

Päivänä, jolloin Idai iski maahan lähellä Beiraa, Jacinta tiesi, että se on tulossa, mutta hän ei osannut kuvitellakaan, kuinka paha se olisi. Kun myrsky alkoi riepotella hänen taloaan, hän oli juuri ajatellut laittaa perheelleen ruokaa, hiukan aikaisemmin kuin tavallisesti, jotta he ehtisivät syödä ennen myrskyä.

Illalla myrsky yltyi niin kovaksi, että se repi mangopuut ja kookospalmut maasta irti ja vei ne mennessään. Talon katto irtosi ja tiiliä alkoi tipua maahan. Televisio ja jääkaappi tuhoutuivat. Lopulta Jacinta ymmärsi, että he saattaisivat itsekin loukkaantua tai jopa kuolla. Silloin hän otti perheensä ja lähti juoksemaan turvaan äitinsä talolle, mutta siellä tilanne oli sama. He kietoutuivat sykkyrälle huoneeseen, jonka he arvelivat olevan äidin talon turvallisin, päättivät odottaa aamua ja lähteä sitten etsimään parempaa suojaa.

Niin he saapuivat Muavin alakoululle, jonne monet muutkin oolivat hakeutuneet suojaan.

”Onneksi kukaan perheestäni ei ole kuollut”, Jacinta sanoo. ”Tulevaisuus näyttää silti hyvin vaikealta.”

Talosta jäi jäljelle vain perustus, eikä perheellä ole rahaa rakentaa sitä uudelleen. Juuri nyt Jacinta ei kykene edes ajattelemaan muuta kuin sen varmistamista, että lapsilla on jotain syötävää.

Perhe on menettänyt kaiken: vaatteet ja lasten oppikirjat. Jacintan mies työskenteli ennen läheisessä koulussa, mutta nyt hän istuu perheen kodin raunioilla toivoen, että kykenisi korjaamaan jotain. Mutta hänellä ei ole rahaa, jolla ostaa tarvikkeita.

Jacinta on kasvattanut tomaatteja ja muita vihanneksia myytäväksi pienellä maatilkullaan. Nyt sekin on mennyttä. Myrsky vei sekä myyntikojun että kaikki taimet.

Elämä väliaikaismajoituksessa on rankkaa. Väkeä on liikaa. Suurin osa asukkaista on naisia ja lapsia. Yksi huone on annettu miehille ja vanhemmille pojille, naisille ja tytöille on varattu kuusi luokkaa. Ihmiset nukkuvat lattialla ilman patjoja lähekkäin.

Jacinta sanoo, että yöllä ei mahdu edes kääntymään. Monet nukkuvatkin ulkona, koska haluavat olla rauhassa muilta. Jacinta odottaa päivää, jolloin saa lapsilleen ja itselleen peiton, jonka päällä olisi helpompi nukkua. 

Koleraan sairastuneiden määrä kasvussa

Jacintalla ja hänen perheellään on katto pään päällä, mutta nyt heitä uhkaavat toisenlaiset vaarat. Koleraan on jo sairastunut pelkästään Beirassa tuhat henkeä. Yksi on kuollut, YK kertoi maanantaina 1.4. Koleraan sairastuneiden määrä alkoi tällä viikolla nousta nopeasti.

Se pelotta Jacintaa. Hänestä on epämukavaa asua samassa tilassa niin monien ihmisten kanssa. Ihmisten hygienatottumukset vaihtelevat. Hän kertoo, että kaikki eivät käytä vessoja, vaan tekevät tarpeitaan vähän minne sattuu.

Myös veden laatu arveluttaa Jacintaa. Häntä pelottaa, koska ei pysty vakuuttumaan, että se on puhdasta.

Kirkon Ulkomaanapu ja sen mosambikilaiset kumppanit, kuten paikalliset kirkot, ovatkin nyt liittoutuneet toisten apujärjestöjen kanssa koleran vastaiseen taisteluun. Loppuviikosta Beiraan on luvassa lisää puhtaita vesikanistereita ja vedenpudistustarvikkeita.

Jacintan kanssa samassa hätämajoituksessa lapsineen asuva Adelia Manhazo sanoo olevansa ehkä kuusikymmentävuotias. Hän ei ole asiasta ihan varma.

Jacintan tavoin Adeliakin kasvattaa vihanneksia pienellä maatilkullaan ja toisinaan myös vuokramaalla. Yksi myrsky-yö on hävittänyt häneltä niin talon kuin toimeentulonkin. Lähes kaikkien tässä hätämajoituksessa asuvien tilanne on samanlainen. He ovat kaikki köyhimpiä Beiran asukkaita, kaupustelijoita ja pienviljelijöitä, jotka ovat menettäneet nyt kaiken.

Adelialla on lapsensa, mutta ei miestä apuna. Hän sanoo olevansa kiitollinen ruuasta ja suojasta, jonka hän saa nyt koululta, mutta elämä on yhtä kärsimystä. Hänellä ei ole mitään käsitystä, minne menisi, tai mitä hän tekisi sen jälkeen, kun hätämajoitus aikanaan suljetaan.

Monet ovat samassa tilanteessa.

Kun myrsky iski, Adelia oli kotona neljän lapsensa ja hoidossa olleen serkun vauvan kanssa. Pahimpien tuulten ja vesisateen aikaan naapurit tulivat hakemaan häntä turvaan. Hän antoi naapureiden viedä lapset, mutta päätti itse jäädä vahtimaan taloa. Naapurit eivät suostuneet tähän ja pakottivat hänet mukaan. Adelia näki talon sortuvan vain hetki sen jälkeen, kun he kaikki lähtivät juoksemaan turvaan.

Hekin pakenivat Muaven koulun suojiin.

Adelia kertoo, kuinka vielä pari viikkoa tapahtumien jälkeen ihmiset syövät aamupalansa ja lähtevät sen jälkeen joka aamu vaeltamaan entisille asuinsijoilleen. He yrittävät korjata sen, minkä pystyvät. Adelia uskoo, että heidän on vaikea hyväksyä, että he ovat menettäneet niin paljon.

Teksti: Erik Nyström, kuvat: Natalia Jidovanu