Jalkapallo auttaa sopeutumaan yhteiskuntaan paremmin kuin mikään muu integraation keino. Vaikka yhteiskunta kohtelee eri tavoin, kentällä pelaajat ovat tasavertaisia.

Tunnelma Münchenin olympiastadionin vastaanottokeskuksessa oli apea ja jännittynyt, kun Saksaan saapui ennätysvuonna 2015 yli miljoona turvapaikanhakijaa.

Jan Saddei, 29, työskenteli vapaaehtoisena stadionilla ja muistaa, kuinka sadat turvapaikanhakijat yöpyivät valtavissa huoneissa. Lähes 80 prosenttia heistä oli miehiä ja he puhuivat kymmeniä eri kieliä.

”Vastaanottokeskuksessa kilpaillaan kaikesta: parhaista petipaikoista, huoneista, ruuasta ja tapaamisista sosiaalityöntekijöiden kanssa”, Saddei sanoo.

Saddei on opiskellut liikunta-alaa ja rakastaa jalkapalloa. Keskuksessa ei ollut mitään aktiviteetteja ennen kuin Saddei päätti tuoda pussillisen jalkapalloja ja joukkueliivejä, ja järjesti turnauksen.

”Se oli ensimmäinen kerta, kun he pääsivät tekemään jotakin yhdessä. Ja heillä oli hauskaa.”

Tänään Saddei on koonnut Münchenissä sijaitsevan Bayern Kaserne -vastaanottokeskuksen asukkaita Peace United -turnaukseen. Pelit pelataan vanhaan varastorakennukseen pystytetyllä sisäkentällä.

Jalkapallosta on tullut Saddeille kokopäivätyö. Hän koordinoi Buntkicktgut-järjestössä jopa 600 pakolaisen ja turvapaikanhakijan jalkapalloharjoituksia Münchenissä. Niitä järjestetään 30–35 kertaa viikossa.

Vielä hetki sitten suuri osa nuorista miehistä selasi viihdettä kännykästään vastaanottokeskuksen sängyssä, sulkeutuneena omaan maailmaansa. Saddei kiersi koputtamassa asukkaiden ovia jalkapallo kainalossa.

Sanoja ei kaivattu. Kasvot kirkastuivat jo pelivälineen pompottelusta ja sanasta ”Messi”, ja nyt pallo liikkuu vikkelästi pelaajalta toiselle.

”Arjessa kielimuuri on haastava, mutta kun pallo tulee esiin, kaikki tietävät, mitä tehdään”, Saddei kertoo.

Jalkapallossa kielellä ei ole väliä

Säännöt ovat samat, olit sitten Afganistanista, Syyriasta, Etiopiasta tai Nigeriasta, Saddei sanoo. Kommunikointi toimii pallolla, ja täällä se saa kaikki hymyilemään.

Varsinainen ilopilleri on 20-vuotias Masoud, joka hauskuuttaa muita kikoillaan. Afganistanilainen on odottanut turvapaikkapäätöstä jo runsaan vuoden ja haaveilee parturin ammatista.

Ennen kaikkea Masoud haluaa elää turvassa. Hän pakeni kotikaupunkinsa Kunduzin veristä arkea serkkunsa kanssa loppuvuodesta 2015. Ääriliike Taleban on hyökännyt kaupunkiin toistuvasti.

Masoudin pako Afganistanista Pakistanin, Iranin ja Turkin kautta Eurooppaan kesti puolitoista kuukautta. Matkalla kantamuksia pitää priorisoida, mutta yhden tärkeän asian hän pakkasi mukaansa – pelipaidan.

”Olen pelannut jalkapalloa pienestä asti, ja ajattelin, että jatkan, minne ikinä päädynkään”, Masoud kertoo.

Sodan keskellä jalkapallo on entistä tärkeämpää

Buntkicktgutin tarina alkoi jo 20 vuotta sitten, kun Saksaan viimeksi saapui paljon pakolaisia kerralla. Pelit olivat niin suosittuja, että pelaaminen jatkui, kun pakolaiset asettuivat yhteiskuntaan.

Turnauksista kasvoi pian sarjajärjestelmä, joka levisi Münchenistä muihin kaupunkeihin. Pelkästään Münchenissä on yli 2 500 pelaajaa runsaassa 200 joukkueessa eri ikäluokissa.

Saddein mukaan jalkapallo auttaa sopeutumaan nopeammin kuin mikään muu keino. Pelaajat ovat lähtöisin yhteensä noin sadasta maasta, ja mukana on myös saksalaisia. Yhteiskunta saattaa kohdella ihmisiä eri tavoin, mutta kentällä pelaajat ovat tasavertaisia. Jalkapallo auttaa oppimaan kieltä ja luomaan kontakteja.

”Lapset ja nuoret ovat erityisen ennakkoluulottomia ja heidän kauttaan myös vanhemmat tulevat lähemmäksi toisiaan”, Saddei sanoo.

Mahmoud, 31, saapui Müncheniin Syyriasta runsas vuosi sitten. Hän tapasi Saddein Bayern Kasernen jalkapalloharjoituksissa ja pyysi lupaa auttaa harjoituksissa. Hän on taustaltaan liikunnanopettaja. Nyt hän on saanut turvapaikan ja vastaa Buntkicktgutin valmentajana kolmesta nuorten ikäryhmien joukkueesta.

Sodan keskellä jalkapallon merkitys vain vahvistuu, kertoo Mahmoud. Hän veti lasten jalkapallotreenejä Syyriassa ennen kuin itse joutui pakenemaan.

Äärimmäisissä olosuhteissa on tärkeä jatkaa myös normaaleja asioita, etenkin lasten ja nuorten kannalta. Ilman jalkapalloa ja muita harrastuksia sota saa Mahmoudin mukaan yliotteen.

”Jos lapset ja nuoret näkevät vain sotilaita ja kuolemaa, heidän mielikuvituksensa kapenee. Syyriassa moni haluaa armeijaan tai poliisiksi, ja vaarana on myös, että he päätyvät ääriryhmään”, Mahmoud sanoo.

”Jalkapallo on heille terapiaa. Se auttaa käsittelemään traumoja, antaa itseluottamusta ja uskoa tulevaisuuteen.”

Monelle jalkapallo on henkireikä

Saddei jakaa Bayern Kasernella pelaajat neljään joukkueeseen. Sekä Peace Unitedin että Buntkicktgutin peleissä ajatuksena on pelata sekajoukkueilla, jotta pelaajat tutustuvat ja oppivat luottamaan toisiinsa.

Jos pelaajat päättäisivät, joukkueet todennäköisesti muodostuisivat kansalaisuuden tai kielen perusteella.

Silloin vaarana on vastakkainasettelu, joka saattaa leimahtaa riidaksi, jos joku taklaa vastustajaa liian kovaa ja kielimuuri johtaa väärinkäsityksiin. Sekajoukkue kommunikoi paremmin toisen sekajoukkueen kanssa.

”Lisäksi otteluille on tärkeä saada luotettava tuomari”, Saddei sanoo ja tarttuu tänään itse pilliin. Peli on vauhdikasta ja halu osoittaa taitonsa kova. Syöttöpeli kuitenkin kehittyy ottelu ottelulta. Pelaajista näkee, että jalkapallo on ennen kaikkea hauskaa.

Pelaajat puhuvat eri kielillä, mutta äänestä päättelee helposti, jos joku pyytää syöttöä maalintekopaikkaan. Jokaista maalia seuraa ylävitosia.

Jalkapallo on tehokas sillanrakentaja, koska sen tuntevat kaikki, ja kiintymystä lajiin ei rajoita maantiede, uskonto tai etninen tausta. Vastaanottokeskuksessa jalkapallo on henkireikä.

Ilman työlupaa ja mahdollisuutta kouluttautua, arjessa on vaikea keksiä mitään tekemistä, kertoo Saddei. Turhautumista voi purkaa jalkapalloharjoituksissa ja säännölliset turnaukset ovat viikon kohokohtia.

”Turnauksen voittajat saavat pokaalin ja Facebook-päivityksistä näkee, että he ovat aidosti ylpeitä siitä.”

Teksti: Erik Nyström Kuvat: Aada Harju

Juttu on julkaistu ensin Tekoja 2/2017 -lehdessä. Klikkaa lukemaan Tekoja-lehteä!