KUA:n paikallisille työntekijöille maailman kovimmat katastrofit ovat sekä työtä että henkilökohtaista elämää 

Karam heräsi maanjäristykseen, Marianna pakeni sotaa. Susan jättää työpäiviä välistä vedenhakureissun vuoksi. KUA:n työntekijät kertovat, millaista on elää katastrofin ytimessä. 

TIESITKÖ, ETTÄ Kirkon Ulkomaanavussa työskentelee yli 3 000 ihmistä ja heistä 95 prosenttia on paikan päältä palkattuja ammattilaisia? Paikalliset työntekijämme ovat avustustyön sankareita. He elävät keskellä niitä katastrofeja, jotka ovat monille kaukaisia. 

Tässä jutussa tapaamme KUA:n asiantuntijoita, jotka ovat kokeneet Ukrainan sodan, itäisen Afrikan kuivuuden ja Syyrian tuhoisan maanjäristyksen. Heille työ ei ole pelkästään työtä, sillä pelissä on myös oman perheen ja kotimaan tulevaisuus.  

Syyrialainen Karam Sharouf on elänyt koko aikuisikänsä katastrofien keskellä, mutta ajattelee silti, että ikkunasta pilkistää valoa. 

“Aluksi luulin, että meitä vastaan hyökätään jälleen. Ääni muistutti niitä pommien ääniä, joita olemme sodan aikana tottuneet kuulemaan. Lopulta ymmärsin, että maa järisi. 

Oli 6. helmikuuta 2023, aamuyö. Olin nukkumassa kodissamme, joka sijaitsee neljännessä kerroksessa Syyrian pääkaupungissa Damaskoksessa. Kaappasin shokissa vaimoni ja lapseni kainaloihini. Tavarat tipahtelivat ja särkyivät, mutta me emme onneksi saaneet vammoja.  

Olen 33-vuotias syyrialainen. Olen elänyt käytännössä koko aikuisuuteni erilaisten katastrofien keskellä: vuosikymmenen kestänyt sota, koronapandemia ja nyt maanjäristyksen tuhot. Moni syyrialainen suunnittelee lähtevänsä pois. Meillä on ollut vain kriisiä kriisin jälkeen.  

Olen työskennellyt KUA:ssa vuodesta 2019, jolloin minusta tuli KUA:n ensimmäinen paikallinen työntekijä Syyriassa. Jo ennen sitä minulle oli kertynyt kymmenen vuotta järjestökokemusta. Maanjäristyksen jälkeen olemme olleet todella kiireisiä. Meillä ei ole ollut Syyriassa mahdollisuutta varautua maanjäristyksen ja pandemian kaltaisiin katastrofeihin, koska olemme eläneet pommituksen ja hyökkäysten alla viimeisen vuosikymmenen ajan. Meillä ei ole ollut käsitystä siitä, miten hoitaa maanjäristyksen kaltaisia tilanteita.  

Juuri ennen järistystä me Kirkon Ulkomaanavussa olimme laajentaneet työtämme Aleppoon ja Raqqaan, jonka moni muistaa Isisin pääkaupunkina. Näiden kaupunkien ihmiset ovat eläneet valtavan paineen alla. He ovat kertoneet tarvitsevansa aikaa vain hengitellä kaiken pahan jälkeen. He eivät olisi tarvinneet maanjäristyksen kaltaista katastrofia elämäänsä. Moni on menettänyt viimeisimmän katastrofin myötä kotinsa tai perheensä. 

Vaikeasta tilanteesta huolimatta ajattelen, että meille syyrialaisille on olemassa pieni ikkuna, josta tulvii sisään valoa. Se pitää minut täällä. Meidän tehtävämme on voimaannuttaa ihmisiä. 

Syyrian tulevaisuus riippuu ennen kaikkea paikallisista ihmisistä, vaikka kansainvälisen yhteisön apua tarvitaankin. Kun ihmiset paiskivat töitä oman maansa eteen, syntyy yhteenkuuluvuuden tunne. Olen ollut harmissani siitä, miten valkoiset ihmiset suhtautuvat meihin Lähi-idän ihmisiin. KUA:ssa työskennellessäni en ole huomannut sitä, vaikka olemme jatkuvasti yhteydessä Suomeen ja muihin toimintamaihimme. KUA:n Syyrian-toimiston henkilökunnasta miltei kaikki ovat syyrialaisia. Se on aika poikkeuksellista ja herättää paljon positiivista huomiota.”   

Ukrainalainen Marianna Zhurbenko pakeni sotaa ja avaisi nyt epäröimättä kotinsa myös muille pakolaisille.   

“Muistan, miten tuijotin epäuskoisena taivaalle oman kotini ikkunasta Gostomelissa, Kiovan länsipuolella. Oli 24. helmikuuta vuonna 2022, ja helikopterit pörräsivät ja puhelin soi lakkaamatta. Ystäväni soittivat hädissään ja käskivät minua ja perhettäni pakenemaan. Sota oli alkanut yhtäkkiä, ja rintamalinja oli vain 500 metrin päässä kotoamme. Minusta tuntui kuin olisin katsonut elokuvaa ikkunastani. 

Illalla alkoi tykistötulen meteli, ja silloin päätimme mieheni kanssa paeta. Pakkasimme 9-vuotiaan poikamme, kuusi kuukautta vanhan vauvamme ja koiramme autoon. Lähdimme ensin Kiovaan ja sitten läntiseen Ukrainaan.  

Siellä elin poikieni kanssa seuraavat kuukaudet. Valvoin paljon ja kuuntelin 9-vuotiaani itkua. Nuorimmainen ei onneksi ymmärtänyt tilanteesta mitään.  

Tuntemattomat perheet ottivat meidät luokseen asumaan. Yritimme tarjota heille maksua käyttämästämme vedestä ja sähköstä, mutta he eivät suostuneet ottamaan sitä vastaan. Sota on yhdistänyt meitä ukrainalaisia. Minäkin avaisin oven vieraille perheille, jos sellainen tilanne tulisi vielä eteen.  

Sota on muuttanut omia arvojani. Ymmärsin, ettei tavaroilla ole mitään merkitystä. Elämästä, terveydestä, perhesuhteista ja rakkaudesta tuli minulle tärkeitä arvoja. 

Pääsimme palaamaan kotiimme toukokuussa 2022. Kiova oli silloin tyhjillään. Kotipihallamme oli miinoja ja ammusten osia. Miinat siivottiin, ja nyt lapset voivat leikkiä siellä turvallisesti. 

Ennen sotaa työskentelin vastuullisessa tehtävissä ompeluyrityksessä. Kotiinpaluun jälkeen kävi selväksi, että vaikka työpaikkani ei ollut tuhoutunut taisteluissa, kaikki työntekijät olivat paenneet muualle eivätkä olleet aikeissa palata.   

Aloitin kesäkuussa Kirkon Ulkomaanavussa logistiikkakoordinaattorina. Vastaan hankinnoista ja siitä, että esimerkiksi KUA:n kouluihin menevät avustukset löytävät perille.   

Olin maansisäisenä pakolaisena ja tiedän, miltä ihmisistä tuntuu. Minusta on ihanaa, että voin auttaa lapsia. Pidän itsestäni tehdessäni tätä työtä.” 

Kenian pakolaisleirillä asuva Susan Abuba Jackson on opettaja mutta joutuu joskus käyttämään työpäivänsä vedenhakureissuun. 

”Olen opettaja. Kuivuus vaikeuttaa paitsi oppilaideni arkea myös omaa elämääni. Minulla on viisi lasta kotona, joten jonain päivinä minun on yksinkertaisesti pakko lähteä hakemaan vettä sen sijaan että tulisin töihin. Muuten omat lapseni eivät pärjää. Jos en itse saa ruokaa, minulla ei ole energiaa opettaa. Meitä opettajia on koulussa neljä. Luokkakoot ovat niin isoja, että nälkäisenä ja janoisena on mahdoton jaksaa. 

Tulin Keniaan Etelä-Sudanista 2017. Pakenin sotaa. Muistan, että yhtä henkilöä ammuttiin ja seuraavaksi hyökättiin meidän kimppuumme. Pakenin lasteni kanssa tänne Keniaan, mieheni jäi Etelä-Sudaniin sotilaaksi. 

Työskentelin opettajana Etelä-Sudanissa 12 vuotta. Kun tulin tänne, aloitin peruskoulunopettajana. Viimeisen kahden vuoden aikana olen työskennellyt lastentarhanopettajana Kirkon Ulkomaanavun pyörittämässä koulussa Kalobeyen pakolaisleirissä. 

Pidän lasten kanssa työskentelystä, koska lapset ovat niin joustavia, oppivat nopeasti ja ovat niin suorapuheisia. Varhaiskasvatus on myös hyvin tärkeä lapsille. Siinä luodaan perusta kaikelle oppimiselle.  

Kuivuus on meille nyt isoin ongelma. Yleensä meillä on 500 oppilasta, mutta moni jättäytyy pois koulusta, koska koulussakaan ei ole vettä. Jos sitä ei ole, emme voi tarjota edes ruokaa. 

Täällä olevilla lapsilla on isoja erityistarpeita. Moni on tullut sodan keskeltä, heillä on traumoja, heidän vanhempansa ovat saattaneet kuolla ja he saattavat jopa asua yksin vanhempien sisarustensa kanssa. Meidän tehtävänämme on pitää huolta näistä lapsista ja siitä, että saavat hyvän koulutuksen. Se on tällaisessa tilanteessa vaikeaa.” 

Teksti: Ulriikka Myöhänen, Björn Udd