Keskinäinen ymmärrys ei kasva tuomitsemisella – vuoden globaalikasvattaja kannustaa hyväksymään erilaisuuden
Vuoden 2018 globaalikasvattajaksi valittu Amiirah Salleh-Hoddin, 31, haluaisi nähdä ympärillään enemmän erilaisuuden hyväksymistä ja kanssaihmisten kunnioitusta.
”Aikana, jolloin ihmiset pysyttelevät omissa kuplissaan ja keskustelu kärjistyy herkästi vastakkainasetteluksi, on entistä tärkeämpää pysähtyä ja kyseenalaistaa omaa ajatteluaan”, Amiirah Salleh-Hoddin pohtii.
”Toisaalta kun miettii, minkälaisia uutisia meille jatkuvasti näytetään, en ole yllättynyt, että ihmiset valitsevat olla lukematta niitä. On helpompaa pysytellä omalla mukavuusalueellaan.”
Salleh-Hoddin työskentelee Rauhankasvatusinstituutissa rasismin ja syrjinnän vastaisen työn koulutussuunnittelijana. Koulutuksissaan hän pyrkii saamaan osallistujat näkemään omia kokemuksiaan kauemmas.
”On tärkeää, että ihmistä ei tuomitse hänen mielipiteistään, vaikka kannustaisikin häntä tarkastelemaan kriittisesti omaa toimintaansa. Ratkaisu ei löydy yksilöä syyttämällä, vaan auttamalla häntä tunnistamaan epätasa-arvoa ylläpitäviä rakenteita ja muuttamaan niitä.”
Salleh-Hoddin tietää, millaista on elää vieraassa maassa vähemmistön edustajana. Ennen kuin sosiaalipsykologian maisteriopinnot toivat hänet viisi vuotta sitten Suomeen, Salleh-Hoddin on ehtinyt asua Singaporessa ja Australiassa.
”Ammennan koulutuksiini esimerkkejä eletystä elämästä, se auttaa avaamaan ihmisten silmät. Osallistujat ovat kertoneet minulle jälkikäteen, että omien olettamuksien haastaminen on voinut olla heille voimakas kokemus.”
Palkitsevinta Salleh-Hoddinin mukaan työ on silloin, kun koulutus on saanut aikaan pysyvän muutoksen osallistujan ajattelussa.
”Ihmiset tulevat luokseni joskus kuukausiakin koulutukseni jälkeen kertomaan, miten he ovat muuttaneet omia toimintatapojaan oikeudenmukaisuuden lisäämiseksi. Yhä harvempi tyytyy nykyään sivustakatsojan rooliin ja epäoikeudenmukaisuuteen puututaan herkemmin. On motivoivaa huomata, että ihmisten välinen solidaarisuus on lisääntynyt.”
Teksti: Elina Kostiainen
Kuva: Heli Pekkonen