Kuka auttaa auttajia?
Kakuma-Kalobeyein pakolaisleirillä Pohjois-Keniassa on huutava pula mielenterveyspalveluista. Leirin asukkaat ovat paenneet murhia ja raiskauksia, ja leirillä päivittäinen elämä on jatkunut haastavana. Avun tarve on valtava, ja myös psykologin työ vaati veronsa. Miten omaa jaksamistaan voi vaalia vaikeuksien keskellä?
”ON TÄRKEÄÄ, että elämässä on päämäärä”, sanoo opettaja noin neljänkymmenen oppilaan edessä. Oppilaat kuuntelevat keskittyneinä, vaikka luokassa on hyvin kuuma, yli 30 astetta.
”Mikä voisi olla hyvä päämäärä elämässä?”
”Kiva talo,” vastaa yksi.
”Mahdollisuus syödä makeisia,” vastaa toinen. Kolmas huudahtaa ”hyvä vaimo”, ja kaikki purskahtavat nauruun.
KENIASSA KOULUT olivat toukokuussa parin viikon lomalla, mutta Kalobeyein pakolaisleirillä on käynnissä elämäntaitoleiri. Siellä opetellaan esimerkiksi itsetuntemusta, tavoitteiden asettelua ja konfliktien ratkomista.
Pakolaisleiri on yksi maailman isoimmista, ja siellä asuu noin 300 000 pakolaista. Suurin osa on lapsia ja nuoria. Moni heistä elää yksin tai sisarustensa kanssa, koska heidän vanhempansa ovat joko kadonneet tai kuolleet.
Leirille on kutsuttu 200 nuorta, jotka ovat viime lukukaudella tulleet säännöllisesti kouluun. Kutsu paitsi palkinto – leirillä saa kouluruokaa – myös tapa välittää viesti eteenpäin. Leirille osallistuneet nuoret todennäköisesti opettavat taitoja kavereilleen tulevaisuudessa.
”Huomasimme, että lomien aikana nuoret saattavat joutua pulaan. Jotkut liittyvät jengeihin, toiset tulevat raskaaksi. Sen takia päätimme, että on hyödyllistä järjestää leiri, jossa opetetaan elämäntaitoja”, sanoo Maureen Achieng, 25.
Maureen Achieng on psykologi Kirkon Ulkomaanavun Kakuma-Kalobeyein kenttätoimistossa Keniassa. Hänen tehtävänsä on tukea lasten ja nuorten psykososiaalista hyvinvointia ja antaa neuvontaa vaikeiden tilanteiden helpottamiseksi.
Leiriin tulee joka viikko uusia asukkaita naapurimaista. Tällä hetkellä pakolaisia tulee eniten Burundista, josta ihmiset pakenevat vuosia jatkunutta väkivaltaa, osa jopa toistamiseen. Samalla odotetaan, millaisia vaikutuksia Sudanissa huhtikuussa puhjenneella konfliktilla tulee olemaan Keniassa.
”Lapsilla täällä on monenlaisia ongelmia: vakavia traumoja kotimaasta tai pakomatkalta, heitä saatetaan pahoinpidellä kotona, on teiniraskauksia. Lisäksi on vielä nuorten normaalit ongelmat, kuten koulussa pärjäämisen paine tai sydänsurut”, Maureen Achieng sanoo.
ISOJEN ONGELMIEN käsittelyssä on tärkeää edetä pienin askelin. Maureen Achieng neuvoo nuoria tavoitteiden asettamisessa ja pienten saavutusten juhlimisessa. Koulutuksen hyötyjä on erityisen tärkeää painottaa tytöille, joita yleensä painostetaan naimisiin jo varsin nuorina. Burundilainen Nelly Havyarimana, 15, tietää, miltä se tuntuu.
”Tulimme äitini ja siskojeni kanssa Keniaan 2017. Jouduimme lähtemään kotoa, kun isäni kuoli. Koska minulla ei ollut veljiä, sukulaisemme tahtoivat naittaa tytöt pois. Äitini halusi, että meillä olisi mahdollisuus opiskella, ja pakenimme tänne.”
Elämäntaitoleirillä Havyarimana on oppinut tavoitteiden tärkeydestä.
”Haluaisin isona kirurgiksi. Sellaiseksi ei pääse, jos ei tee kovasti töitä. Pitää osata tehdä päätöksiä tulevaisuutensa eteen ja asettaa tavoitteita pitkin matkaa. Mutta olen toiveikas.”
Toinen hyödyllinen taito, jonka Havyarimana on oppinut leirillä, on konfliktien ratkominen. Pakolaisleirillä asuu monta eri kansallisuutta, ja usein yhteinen kieli puuttuu. Sen vuoksi konfliktit saattavat purskahtaa esiin.
”Nyt tiedän, että kannattaa hakea tukea muista yhteisöistä. Jos esimerkiksi burundilaiset ja sudanilaiset kinastelevat keskenään, minun kannattaa hakea ainakin sudanilainen tukemaan minua, ehkä muitakin. Konfliktin osapuolet rauhoittuvat huomatessaan, että kaikki haluavat heidän lopettavan.”
LEIRIN OHELLA psykologi Maureen Achiengilla on myös muita vastuualueita. Hän tarjoaa koululaisille psykososiaalista tukea. Käytännössä se tarkoittaa ongelmien selvittelyä, terapiaa, opinto-ohjausta ja paljon muuta. Työ on henkisesti rankkaa jopa ammattilaiselle.
”Olen monta kertaa asettunut sellaisen lapsen asemaan, jonka vanhemmat on murhattu tai läheinen raiskattu heidän silmiensä edessä. He ovat joutuneet kävelemään turvaan monta päivää putkeen, ilman unta, ruokaa tai vettä.”
Maureen Achieng on mukana myös järjestöjen välisessä itsemurhien estoryhmässä. Viime aikoina sekä huumeiden käyttö että itsemurhayritykset ovat lisääntyneet leirissä hälyttävästi.
”Ehdottomasti suurin syy on ahdistavat elinolot. Jopa 70 prosenttia itsetuhoisista ihmisistä kertoo elinolojen olevan itsetuhoisuutensa syy. Sama koskee huumeidenkäyttöä. Se on tapa paeta todellisuutta ja toivottomuutta.”
Ryhmä etsii riskiryhmään kuuluvia ihmisiä ja valjastaa koko yhteisöä tunnistamaan ympärillään olevia hälytysmerkkejä.
”Esimerkiksi sovimme leirin kauppiaiden kanssa, että jos joku haluaa ostaa köyden, pitää kysyä pari jatkokysymystä. Mihin tarkoitukseen tämä tulee? Okei, eläimen sitomiseen. Mikä eläin kyseessä? Ja niin eteenpäin. Tällä tavalla moni luopuu aikeistaan, ainakin hetkellisesti.”
Itsemurhan kaltaisten asioiden kohtaaminen päivittäin vaatii ihmiseltä paljon. Maureen Achieng pitää tärkeänä, että hän voi irtautua töistään vapaa-ajalla. Se ei ole helppoa. Autettavia on paljon, eikä työaika riitä kaikkeen. Sen lisäksi työntekijät asuvat suhteellisen vaatimattomissa oloissa, lähellä toisiaan.
”Vaikka yrittää vaihtaa vapaalle, keskustelut työkavereiden kanssa palautuvat aina työasioihin. Ja heitä on hankala välttää, jos he asuvat viereisissä asunnoissa.”
TOISAALTA MIELTÄ painavien asioiden läpikäyminen on tarpeellista. Maureen Achieng on onnellinen siitä, että hänellä on vanhempi, ulkopuolinen kollega, jonka kanssa voi käydä ajatuksia läpi ja jolta saa hyviä vinkkejä vaikeiden tapausten ratkomiseen.
Nairobista kotoisin olevalle Maureen Achiengille vaihto pakolaisleirin pieniin piireihin vaati myös paljon totuttelua. Tärkeintä oli tehdä omasta kodista kotoisa.
”Minulle tärkein asia kodissa on pelikonsoli, jonka otan mukaan kaikkialle”, nauraa Maureen Achieng. Hän tunnustautuu isoksi formulafaniksi ja pelaa muun muassa autoilupelejä. Konsolin lisäksi Achieng on tuonut kotiinsa lempiherkkujaan ja ruvennut maalaamaan.
”Meillä on välillä lapsille taidetyöpajoja. Voin omakohtaisesti kertoa, että taideterapia toimii”, hän hymyilee.
Maureen Achieng tekee töitä rotaatiossa. Normaalien lomien lisäksi hänellä on seitsemän työviikon jälkeen vapaa viikko.
”Kirjoita juttuun isoin kirjaimin, että rotaatioloma on välttämättömyys”, Maureen Achieng kehottaa.
“Työkavereista huomaa viiden viikon jälkeen, että he ovat uupuneita. Heistä tulee helposti ärtyviä. Varsinkin perheelliset kaipaavat läheisiään, koska aviomiehiä, vaimoja tai lapsia ei voi tuoda tänne. Viikon vapaa auttaa paljon.”
PSYKOLOGIT EIVÄT ole ainoita, jotka joutuvat miettimään miten suhtautua oppilaiden kertomiin tarinoihin. Myös opettajat kuulevat niitä säännöllisesti, ja varsinkin pakolaistaustaisilla opettajilla saattaa olla omia käsittelemättömiä traumoja, jotka saattavat laueta. Siksi opettajille järjestetään vertaistukipiirejä, joissa he voivat käydä kokemuksiaan läpi.
Kuukausittainen rituaali on opettajille hyvin tärkeä. Tyhjässä luokkahuoneessa istuu noin kymmenen ihmistä piirissä. Vuorotellen he kertovat, mikä tällä hetkellä askarruttaa eniten.
”Täällä voimme avoimesti puhua ongelmistamme ja siitä, miten luokkia voi hallita parhaalla mahdollisella tavalla,” sanoo englannin ja yhteiskuntatieteiden opettaja Edward Festo.
Ja se on tarpeen. Luokkakoot saattavat helposti olla kahdensadan oppilaan tuntumassa, jolloin opettajan työ on vaikeaa.
”Minulla on ääni käheänä joka päivä, kun tulen kotiin. Sen lisäksi olen yleensä henkisesti väsynyt.”
Eteläsudanilainen Festo päätti paeta sisällissotaa vuonna 2016 ollessaan 19-vuotias. Pakoon hän lähti, kun muutamat hänen sisaruksistaan joutuivat tapetuksi.
”Asuin maan pohjoisosissa, joten sisällissotaa käyvän maan läpi pakeneminen oli vaikeaa. Menetimme matkalla monta ihmishenkeä”, sanoo Festo.
Koska monella koululaisella on samanlainen tausta, tarinat saattavat nostaa pintaan vanhoja tunteita.
”Olemme saaneet paljon tukea traumoihimme. Meidän pitää aina, joka tilanteessa, olla ammattilaisia ja aikuisia. Ilman terapiaa ja kattavaa koulutusta olisi hyvin paljon vaikeampaa pitää päänsä kylmänä vaikeina hetkinä,” sanoo Festo.
Hän sanoo ymmärtävänsä myös nuorempien polvien oireilua.
”Kaikki on nykyään vaikeampaa. Tullessamme saimme koulukirjat, koulupuvut ja ilmaisen koulutuksen. Nykynuoret joutuvat maksamaan kirjat ja puvut itse.”
Terapia on auttanut Festoa muidenkin asioiden läpikäymiseen.
”Sisällissodassa eläminen on kauheaa. Joutuu tekemään pahoja asioita, liittymään pahoihin joukkoihin. Terapian myötä olen muuttunut.”
OPETTAJAT eivät ole ainoita, jotka hyötyvät terapiasta. Kuudesluokkalainen Rashidi Shabani, 16, kertoo, että hän oli aiemmin hyvin äkkipikainen.
”Vihastuin hyvin helposti. Kun liikuin ystävieni kanssa, saatoin kimpaantua ja ajauduimme riitoihin. Terapia on auttanut minua. Olemme jutelleet siitä, mikä saa minut kimpaantumaan ja millaisia tunteita minulla on. ”
”Nykyään, jos joudun vaikeaan tilanteeseen, hengitän syvään tai kerron muille, miltä minusta tuntuu. Silloin vihani haihtuu, ja tunnen itseni vapaaksi ja stressittömäksi.”
Shabani pakeni sotaa Kongon demokraattisesta tasavallasta äitinsä ja sisarustensa kanssa vuonna 2016. Hän kertoo, että aikoo tulevaisuudessa auttaa myös ystäviään hallitsemaan tunteitaan. Hän toivoo auttamisesta uraa itselleen.
”Haluaisin isona psykologiksi. Olen saanut paljon apua psykologeilta, he tekevät niin paljon hyvää. Aikuisena haluaisin olla heidän kaltaisensa.”
Teksti ja kuvat: Björn Udd
