Minä muistan Aleppon
Mahtavasta tuhansien vuosien historiastaan tunnettu Aleppo oli jo kokenut kaupunkisotaa, tarkka-ampujia ja pommituksia, kun kaiken puutteen ja pelon päälle tuli tuhoisa maanjäristys. Aleppon asukkaat ovat nähneet kaiken, mutta jakavat silti rakkauden kotikaupunkiaan kohtaan.
Pohjois-Syyrian Aleppossa päivän viimeiset säteet värähtelevät raunioiden keskellä samalla kun ilmaa halkoo rukouskutsu. Kello näyttää kymmentä vaille kahdeksaa, kun aurinko tipahtaa taivaanrantaan. Hetken kaikki näyttää taianomaiselta – siitäkin huolimatta, että Syyria on elänyt kammottavan vuosikymmenen toinen toistaan seuranneiden humanitaaristen kriisien keskellä.
Ennen tämä kaupunki kukoisti. Historian kirjojen mukaan Aleppo on yksi pisimpään yhtäjaksoisesti asutetuista kaupungeista. Menneisyyden kuiskeen voi kuvitella kuulevansa al-Madinan soukissa, ikivanhalla kauppapaikalla, jonka juuret yltävät 1300-luvulle. Jo vuosisatoja sitten Silkkitien kauppiaat toivat näille kujille kaukomaiden kankaita, posliinia, mausteita ja tuoksuja.
Kesäkuussa 2023 basaarissa odottaa lohduton näky. Viime vuosikymmenen aikana sen kujilla on riehunut tulipaloja, ja pommit toisensa jälkeen ovat tuhonneet kojuja ja musertaneet mennessään entisaikojen loistoa. Helmikuun maanjäristys vavisutteli hävitystä entisestään.
Kivenmurikoiden keskellä luikertelee kapea polku. Se tuntuu vievän kulkijat muistojen matkalle kaupunkiin, joka on muuttunut merkittävästi viime vuosien aikana.
AMINA al-Sindyan, 63, seurailee kuperkeikkoja heittelevän pojanpoikansa touhuja päätään pudistellen. Isoäiti tunnustaa olevansa syntyjään Aleppon tyttöjä. Hän on elänyt kaupungissa koko elämänsä lukuun ottamatta vuosia 2013–19, jolloin perhe pakeni sotaa läntisen Syyrian Latakiaan.
Al-Sindyan on menettänyt kotitalonsa Aleppossa kahdesti: ensin taisteluille, sitten maanjäristykselle. Nyt hän asuu perheensä kanssa kouluun perustetussa hätämajoituksessa ja muistelee kaiholla kotikaupunkiaan ennen kriisejä.
“Muistan, miten menin ostoksille. Kaikki paikat olivat auki ja löysin kaikkea, mitä tarvitsin.”
Aleppolaisperheiden taloudellinen tilanne on nyt vaikea, ja rahan arvo on laskenut merkittävästi. Al-Sindyanilla on heti mielessään esimerkki, joka todistaa sen. Syyriassa on tapana, että sulhasen perhe maksaa morsiamelle avioliiton yhteydessä rahan, jolla morsian voi hankkia kaikkea tarpeellista avioliittoa varten.
“Yksi tyttäristäni avioitui ennen sotaa. Saimme silloin myötäjäisiä 50 000 Syyrian punnan edestä. Se oli hyvä summa, ja sillä sai kaiken tarvittavan. Toinen tyttäreni meni naimisiin vastikään. Saimme perheeltä miljoonan, mutta sillä rahalla ei saanut näinä aikoina juuri mitään”, al-Sindyan pudistaa kiihtyneenä päätään.
RAHAN ohella al-Sindyania kismittää toinenkin asia. 60-luvulla syntynyt nainen on avarakatseisen perheen kasvatti. Perheen isä piti jo tuolloin tyttäriään tasavertaisina ja halusi suoda heille monenlaisia oikeuksia. Al-Sindyan ja monet muut aleppolaiset kokevat, että ilmapiiri kotikaupungissa on kiristynyt viimeisen kymmenen vuoden aikana.
Syitä muutokselle voi haeskella sodasta, terrorismista ja niiden seurauksista. Moni aleppolainen puhuu muutoksista, joita väestössä on tapahtunut taistelujen myötä.
Aleppo on yliopistokaupunki, jossa eli ennen sotaa paljon koulutettuja ihmisiä. He olivat ensimmäisiä, joilla oli varaa ja mahdollisuus paeta väkivaltaisuuksia. Samanaikaisesti maaseutujen vähemmän koulutetut ihmiset pakenivat kaupunkeihin.
“Koulutustaustamme ja tapamme kasvattaa lapsiamme ovat hyvin erilaisia”, sanoo al-Sindyan. Hän kertoo perään tuoreen esimerkin, joka on aiheuttanut eripuraa myös maanjäristyksessä kotinsa menettäneiden perheiden hätämajoituksessa.
Eläessään sotavuosia Länsi-Syyrian Latakiassa al-Sindyanin perheen naiset tottuivat liikkumaan farkuissa ja t-paidoissa. Palattuaan Aleppoon vuonna 2019 he ymmärsivät, etteivät voineet jatkaa samoin kotikaupungissaan. Maanjäristyksen jälkeen naapurit hätämajoituksessa sanoivat suoraan, että al-Sindyanin 11-vuotiaan pojantyttären on laitettava huivi päähän.
Perhe ei ole toistaiseksi totellut naapurien käskyä.
“Haluan, että lapsenlapseni ja erityisesti tytöt menevät kouluun. Nyt se ei ole mahdollista, sillä perheemme taloudellinen tilanne on heikko”, al-Sindyan pohtii ja kertoo, että avarakatseisesta isästä huolimatta hän sai aikoinaan aviomiehekseen miehen, joka rajoitti hänen elämäänsä merkittävästi avioliittovuosien aikana.
“Jos tytöt eivät ole koulussa, he joutuvat menemään naimisiin. En halua, että kukaan nainen joutuu elämään kuten minä olen elänyt.”
Kerhoihin osallistuneet lapset saavat tukiopetusta ja oppitunteja siitä, miten maanjäristykseltä voi suojautua. Samalla käydään läpi pelkoja ja traumoja.
Oppitunneilla pienet kädet nousevat ilmaan ja suut kysyvät kysymyksiä tiuhaan tahtiin. 7-vuotias Yusef Mouhammad Bdeoi näyttää pyynnöstä, miten maanjäristykseltä suojaudutaan. Poika kaivautuu pulpettinsa alle ja suojaa käsillään päätään.
“Monilla lapsilla on väärinkäsityksiä maanjäristyksiin liittyen. Monet lapset kertovat minulle, miten juoksivat ulos taloistaan. Monet ihmiset myös kuolivat romahtaneisiin rappukäytäviin paetessaan kodeistaan”, oppituntia pitävä Jalila Mouhamad Wilfe, 45, perustelee taitojen tärkeyttä.
Wilfe on psykologian opettaja. Aiemmin hän puhui oppilaidensa kanssa lapsiavioliitoista, lapsityöstä ja perheiden sisäisestä vuorovaikutuksesta. Maanjäristyksen myötä oppitunteja on hallinnut vain yksi aihe. Yli 72 000 aleppolaisperhettä menetti kotinsa, kun järistys väijytti kaupunkilaiset, jotka olivat jo vuosien ajan olleet sotaan liittyvien raakuuksien traumatisoimia.
TOISELLA puolella kaupunkia verhot heiluvat tuulessa rehtori Ramia al-Naserin, 40, kodin parvekkeella. Näky on absurdi naapurustossa, jonka asuintalot romahtelivat yksi toisensa jälkeen helmikuun 6. päivän aamulla. Myös al-Naserin kotitalo on puoliksi romahtanut, ja turvallisuussyistä hän asuu kolmen lapsensa ja aviomiehensä kanssa omaan kouluunsa perustetussa hätäsuojassa. Muistot maanjäristyksestä ovat yhä tuoreita.
“Heräsin kovaan ääneen, joka tuntui tulevan maan sisältä. Ulos juostuamme tajusimme, että kaikki on hajalla. Katuja pitkin kaikuivat naapurien hätähuudot. 50 asukasta kerrostalostamme kuoli tuona yönä”, al-Naser kertoo.
Al-Naser pitää tärkeänä, että perhe löytäisi pian oman kodin tuhoutuneen tilalle. Raha on kuitenkin ongelma monille perheille, jotka ovat menettäneet toimeentulomahdollisuutensa kriisien myötä.
“Meidän kokoinen perhe asui vuokralla Aleppossa aiemmin 10 Yhdysvaltain dollarilla kuukaudessa. Nyt vastaavan asunnon saa vuokrattua 50 taalalla”, al-Naser pohtii.
Aleppolaisen keskiansiot ovat noin 30 Yhdysvaltain dollaria kuussa. Rahan lisäksi asumiseen liittyy myös toinen perustavanlaatuinen haaste: jo ympärilleen vilkaisemalla huomaa, että Aleppon asuntokanta on sodan ja maanjäristyksen myötä monin paikoin tuhoutunut. Asuntoja ei yksinkertaisesti ole, ja vain harvalla on mahdollisuus ryhtyä korjaustöihin.
SEN tietää myös vanhan kaupungin historiallisissa kortteleissa asuva Alia Dwabili, 52, joka on saanut Kirkon Ulkomaanavulta käteisavustusta kotinsa korjaamiseen. Korkean muurin suojaamalta kujalta lähtevät kapoiset, jyrkät portaat ylös. Täällä vanhan kaupungin kattojen yllä on Dwabilin koti, ja näitä samaisia portaita pitkin nainen pakeni uni silmässään ensimmäistä maanjäristystä. Dwabili on tavallaan onnekas, sillä seuraava järistys romahdutti katon hänen sänkynsä päällä.
Dwabili on syntyjään Alepposta ja elänyt kaupungissa läpi modernin kriisin, vaikka hänen kotikulmansa olivat pitkään konfliktin pahinta taistelutannerta. Aleppossa käytiin vuosina 2012–16 todellista kaupunkisotaa. Dwabililla kuten jokaisella paikan päällä olleella on kerrottavanaan tarinoita siitä, miten eri osapuolten jakolinjat halkoivat naapurustoja ja missä tarkka-ampujat piileskelivät.
Voisi miltei sanoa, että Aleppon lähihistoria sotimisen osalta toistaa samankaltaista kaavaa kuin alueen historiassa on nähty satojen ja tuhansien vuosien aikana: nykyisen pohjoisen Syyrian keskuksena tunnetussa kaupungissa on käyty verisiksikin äityneitä valtataisteluita jo paljon ennen ajanlaskun alkua mutta myös ristiretkien, Osmanien valtakunnan ja itsenäisen Syyrian aikaan.
Historian voi ajatella toistaneen myös siviilien ahdinkoa kautta aikojen. Jokaisen 2000-luvun taistelun, pommituksen ja nyt myös maanjäristyksen jälkeen myös Alia Dwabililla on ollut edessään järkyttävä tehtävä. Yhdessä muiden naapuruston jäsenten kanssa Dwabili on kerännyt kadulta kuolleiden naapureiden ruumiit talteen.
“Mitkään sanat eivät voi kuvailla sitä tunnetta”, nainen sanoo ja liikuttuu. Hän selittää, että hänestä tuntuu hyvältä pukea sanoiksi asioita, jotka ovat tapahtuneet hänelle viime vuosien aikana.
Paikalliset kuvailevat Dwabilia näiden korttelien sieluksi. Naisella on pulaa kaikesta, mutta silti hän auttaa ympärillään olevia. Paikalliset kertovat, että Dwabili järjestää kotonaan säännöllisesti klinikan, joka kokoaa terveydenhuollon ammattilaiset ja apua tarvitsevat naiset saman katon alle. Kesäkuisena iltana Dwabili tarjoaa kahvia, taputtaa olkapäälle, pyyhkii silmäkulmiaan ja sitten läiskäisee kädet yhteen hyväntuulisesti kihertäen. Häntä voi toden totta luonnehtia hurmaavaksi.
Aleppolaisille perheille myöhäiset illat ja alkavat yöt ovat aina olleet aikaa, jolloin kahden miljoonan asukkaan kaupunki herää eloon. Niin käy myös tänä kesäkuisena iltana vuonna 2023.
Paikalliset istuskelevat Aleppon linnoituksella vanhan kaupungin ytimessä. Ennen sotaa aleppolaiset kokoontuivat iltaisin kuppiloihin turisemaan, mutta enää vain harvalla on siihen varaa.
Nyt vesipiiput porisevat ja eväsrasiat avautuvat puistonpenkeillä. Lapset juoksentelevat aukioilla, ja kuulumisia vaihdetaan tuttavien kesken. Kaiuttimista kaikuvat yltiöromanttiset arabiankieliset laulut, ja kuppiloissa jotkut ihmiset intoutuvat tanssimaan istualtaan viehkoin ranneliikkein.
Totta se on. Aleppon illoissa on jotain taianomaista, josta puhuivat kaikki kohtaamamme Aleppon kasvatit. Kauneimmin sen puki sanoiksi Alia Dwabili.
“Suhtaudun Aleppoon intohimoisesti. Rakastan tätä kaupunkia, enkä olisi koskaan voinut kuvitella jättäväni sitä.”
