Sukupolvet sotajalalla: ”Haluan päästä kalaan ilman, että pitää pelätä”
Ikäryhmien välinen väkivalta varjostaa elämää Etelä-Sudanissa. Akim, 30, ja Korok,26, kertovat, miten väkivalta näkyy heidän arjessaan.
Teksti: Satu Helin
Kuvat: Ville Palonen
Kellojen kalina, pillit, huuto ja laulu katkaisevat keskustelun Etelä-Sudanin hallinnon rauhanneuvonantajan kanssa Piborin kaupungissa.
”Kuunnelkaa, tällaista tämä on. Taas”, huokaa rauhanneuvonantaja John Tawan tuskastuneena.
Etelä-Sudanin itäosassa sijaitseva Pibor kuuluu murle-heimon alueeseen. Heimon erityispiirre on, että se rakentuu eri ikäryhmistä: karkeasti jaoteltuna alle 30-vuotiaista, yli 30-vuotiaista ja yli 60-vuotiaista.
Nyt ulkona on käynnissä yhden paikallisen ikäryhmän marssi. Muutaman kymmenen hengen joukkio voi olla lähdössä karjavarkaisiin, taisteluun tai sitten vain juhlimaan keskenään.
Erityisesti nuorimpien lango-ryhmällä ja vähän vanhempien botonyalla on keskenään jäiset välit. Väkivalta on yleistä.
”Perinteisesti kiistat on ratkaistu paini- tai tanssikilpailuissa. Nykyään lähes jokaisella täällä on ase. Väkivalta on sitä myöten muuttunut rajummaksi ja vaarallisemmaksi”, Tawan sanoo.
Lääkärit ilman rajoja -järjestö rekisteröi Piborin alueella joka kuukausi kymmeniä, jopa satoja ikäryhmäväkivaltaan liittyviä tapauksia. Toiseen ikäryhmään kuuluvia naisia saatetaan raiskata. Myös lapsia voidaan kaapata. Tavallisimpia ovat karjavarkauksiin ja kostoon liittyvät yhteenotot.
”Pelkkä ikä ei säätele ikäryhmiin kuulumista, vaan myös oma maine ja teot. Monet ovat olleet Etelä-Sudanin sodissa rintamalla hyvin nuorina eivätkä halua odottaa, että pääsisivät liittymään vanhaan ja arvostetumpaan ikäryhmään. Myös tämä kiristää lango- ja botonya- ryhmien välejä”, sanoo Kirkon Ulkomaanavun Etelä-Sudanin rauhantyön koordinaattori Marie Makweri.
Kirkon Ulkomaanapu käynnisti joulukuun alussa uuden pilottiprojektin, jossa tavoite on rakentaa rauhaa ikäryhmien välillä ammatillisen koulutuksen ja rauhantyön keinoin.
Yhteensä kolmen kuukauden mittainen koulutusjakso kokoaa 76 botonya- ja lango-ryhmään kuuluvaa miestä ja naista opiskelemaan kalastusta, kokkausta, meijerituotantoa tai leivontaa.
Ammattiin oppimisen ohella tarjotaan välinteitä rauhantyöhön.
Kaksi miestä kertoo, millaista on alkaa opiskella eri ryhmän jäsenten kanssa.
Etelä-Sudan on maailman haurain valtio
- Etelä-Sudan itsenäistyi Sudanista vuonna 2011
- 25-30 prosenttia asukkaista on lukutaitoisia.
- Arvioitiin Fragile States Indexin mukaan maailman hauraimmaksi valtioksi vuonna 2015.
- Jatkuvien konfliktien seurauksena noin 11 miljoonan asukkaan Etelä-Sudanissa on yli kaksi miljoonaa pakolaista.
- Itä-Afrikkaa koetteleva kuivuus pahentaa Etelä-Sudanin tilannetta enitsestään. Monissa osissa maata tarvitaan ruoka-apua.
- Etelä-Sudan on pääasiallisesti ulkopuolisen avun varassa. Kirkon Ulkomaanapu on ainoa Etelä-Sudanissa rauhantyötä tekevä suomalaisjärjestö.
”Ensin juodaan yhdessä teetä ja seuraavana päivänä taistellaan”
Akim Awowo, 30,
Botania-ryhmä
”Sukupolvien välistä väkivaltaa täällä on ollut aina, mutta nykyään se on erilaista. Naisia hakataan ilman syytä. Joskus heitä raiskataan. Vaikka miehet ovat kulttuurissamme johtajia, naiset pitävät asiat pyörimässä. Ehkä siksi heistä tapellaan usein.
Ennen aseina käytettiin vain keppejä, mutta nykyään ihmisillä on tuliaseita. En ole itse koskaan haavoittunut, mutta olen nähnyt kun muihin osuu.
Minua ei haittaa, että uudessa koulutuksessa on mukana myös lango-ryhmän jäseniä. Täällä Piborin keskustassa muutenkin saatetaan ensin juoda yhdessä teetä ja seuraavana päivänä taistella. Minulle on ihan ok, jos minun pitää esimerkiksi kalastaa jonkun lango-ryhmään kuuluvan kanssa.
En ehkä ole hirveän ylpeä tähän ryhmään kuulumisesta. Lango-ryhmän jäsenet vaikuttavat esimerkiksi kohtelevan vaimojaan paremmin. Toivon, että koulutuksessa voimme oppia keskustelemaan yhdessä. Nyt konflikti saattaa nyt syttyä vaikka siitä, että minä puhun väärän ihmisen kanssa.
Koska kuulun botonyan johtajiin, minulle ainoa vaihtoehto lopettaa väkivalta on saada ihmiset kiinnostumaan muista asioista kuin tappelemisesta. Jos matkustan vaikka [pääkaupunkiin] Jubaan, sielläkin heimoni jäsenet tietävät minun olevan johtaja ja vaativat järjestämään taistelu, jos joku on loukannut toista.
Kaltaiseni maalaisen ei ole helppoa saada hankittua perheelle riittävästi ruokaa ilman työtä ja koulutusta. Monilla on aivan sama ongelma.
Aion opetella kalastamaan ja aion opettaa saamiani taitoja muillekin, jotta he pystyisivät hankkimaan toimeentulonsa. Jos meillä ei ole rahaa, juomme vain teetä puun alla, juttelemme, joudumme keskusteluissa väärille poluille, ja lopulta päätämme lähteä tappelemaan.”
Akim Awowo asuu kahden vaimonsa ja 1-vuotiaan tyttärensä kanssa. Hän toivoo, että voisi ansaita kalastuksella niin paljon, että voi myöhemmin kouluttaa tyttärensä. Awowo itse on käynyt koulua vain yhden vuoden.
”Haluan päästä kalaan ilman, että pitää pelätä”
Korok James, 26,
Lango-ryhmä
”Minulla on kuusi lasta; neljä tyttöä ja kaksi poikaa sekä vaimo. He jäivät kotikylääni Manyiranyyn, kun tulin tänne Piboriin etsimään töitä. Nyt minulla ei ole mitään. En tiedä, mistä saisin ruokaa edes täksi päiväksi.
Mietin paljon sitä, miten langon ja botonyan välisen väkivallan voisi lopettaa. Nyt tilanne on sellainen, että joku voi varastaa lapsen toiselta kesken kävelymatkan.
Nyt alkava koulutus antaa mahdollisuuksia keskustella meidän langojen kesken siitä, mitä voisimme tehdä, jotta rauha syntyisi. Mielestäni me olemme rauhallisia emmekä aiheuta ongelmia. Ehkä botonyat aloittavat tappeluja useammin, koska he ovat vanhempia.
Alan opiskella kalastusta. Osaan jo jonkin verran, sillä olen ollut vanhempien kalastajien opissa. Haluan kuitenkin oppia lisää.
Tulevaisuuden haaveeni on, että voisin mennä kalaan rauhassa, ilman että pitää pelätä, että joku toisen ryhmän jäsen tulee häiritsemään minua. Kun olen saanut kaloista riittävästi rahaa, ostan sokeria ja jauhoja ja myyn niitä. Niistä saa täällä paremman tuoton kuin kalasta.
Väkivallan ja taistelujen suhteen suurimmat ongelmat ovat kylissä maaseudulla kuten kotona Manyiranyssa. Kun menen koulutuksen jälkeen takaisin sinne, aion kertoa, mitä opin ja käskeä lopettamaan tappelun. Mieluiten haluaisin ryhtyä rauhanneuvottelijaksi. Mutta minun on tehtävä jotain, josta saan rahaa ja jolla voin ruokkia lapset.”
Korok James toivoo saavansa Ulkomaanavun järjestämästä koulutuksesta kalastustarvikkeita, jotta voisi koulutuksen jälkeen kasvattaa saaliitaan. Hän on valmis kalastamaan botonya-ryhmään kuuluvan kanssa, jos kurssilla niin päätetään.
Juttu julkaistu ensin Maailman Kuvalehdessä 2/2016