36-vuotias Yousra Feisal al-Hammad on luonteeltaan taistelija. Kotona Syyriassa Yousra työskenteli apteekissa ja asui onnellisesti perheensä kanssa kaksikerroksisessa talossa. Nyt hän jakaa huoneen seitsemän tyttärensä kanssa Jordanian Ammanissa. Tämä on hänen tarinansa.

Menin naimisiin ensimmäisen kerran 16-vuotiaana. Halusin opiskella oikeustiedettä, mutta isä halusi minun menevän naimisiin. Asuimme tuolloin Kuwaitissa.

Avioliitosta huolimatta pääsin neljäksi vuodeksi yliopistoon, josta minulla on taloushallinnon tutkinto. Kaksi vanhinta tytärtäni, Yasmeen ja Dalal, ovat tästä liitosta. Mies kuitenkin löi ja nöyryytti minua ja lopulta päätin erota. En halunnut häneltä yhtään mitään. Mies ei ole pitänyt mitään yhteyttä edes lapsiinsa.

Ero oli shokki perheelleni. Olin ensimmäinen, joka otti eron miehestään. Sanoin isälleni, että nyt on minun vuoroni, enkä tarvitse teiltä mitään. Eron jälkeen ajattelin, etten enää koskaan mene naimisiin.

Tapasin kuitenkin pian itseäni puolet vanhemman varakkaan miehen, jonka kanssa päätin avioitua. Palasimme Syyriaan Damaskokseen ja avasimme apteekin, jossa työskentelin iltapäivisin. Asuimme kaksikerroksisessa talossa, jossa koko perhe oli ympärillä. Se oli onnellista aikaa.

Kun hallituksen vastaiset mielenosoitukset alkoivat Syyriassa vuonna 2011, osallistuin niihin vuoden ajan aktiivisesti. Sitten neljä ystävääni tapettiin silmieni edessä. Luulen, että joku läheinen kavalsi heidät.

Sodan syttyessä ihmiset alkoivat varastaa lääkkeitä apteekista ja lopulta pommit tuhosivat rakennuksen. Kun Syyrian hallituksen joukot ympäröivät kaupungin, pakenimme perheen kanssa vanhempieni luokse maaseudulle.

Pian minut ja mieheni pidätettiin. Minua syytettiin kapinallisten, naapureiden ja haavoittuneiden auttamisesta, kun yritin hankkia lääkkeitä tai lainasin autoani. Ehkä tämä oli myös keino kiristää rahaa perheeltäni. He iskivät minua takaraivoon ja pyörryin. Lapseni näkivät tämän.

Minut vapautettiin parin viikon jälkeen, kun vanhempani maksoivat takuita vajaan 9 000 euron edestä. Tämän jälkeen syytteitä minua vastaan ei enää nostettu. Miehestäni en ole pidätyksen jälkeen kuullut sanaakaan. Ehkä hän on edelleen pidätettynä. Ehkä hän on kuollut. En tiedä hänestä mitään.

Pakenin tyttärieni kanssa Jordaniaan keväällä 2013. Matkalla tiet olivat täynnä ruumiita ja haavoittuneita.

Rajanylityksen jälkeen asuimme pakolaisleirissä, kunnes onnistuin järjestämään meidät ulos leiristä maksamalla tarvittavista dokumenteista. Pelkäsin tauteja ja raiskauksia, ja vuokrasin perheellemme Ammanista huoneen asunnosta, jonka jaamme toisen perheen kanssa.

Vaikka minulla on hyvä koulutus, työnsaanti Jordaniassa on hyvin vaikeaa. Kaikki todistukset ja viralliset asiakirjat, joilla voisin osoittaa pätevyyteni, jäivät Syyriaan. Minulla on mukana vain syyrialainen ajokorttini.

Aluksi sain työpaikan sairaalasta, jossa huolehdin syyrialaisten naisten kylvettämisestä ja muusta hygieniasta. Sairaalassa piti kuitenkin yöpyä, enkä voinut pidemmän päälle jättää tyttäriäni yksin.

Vanhimmat tytöt ovat jo sen ikäisiä, että heitä ei voi jättää keskenään kotiin, koska samassa huoneistossa asuu toiseen perheeseen kuuluvia miehiä.

Arkemme on tällä hetkellä todellista sinnittelyä toimeentulon äärirajoilla. Minun pitää maksaa puolet asunnon vuokrasta ja lisäksi tulevat pakolliset vesi-, sähkö- ja ruokakulut.

Ansaitsen rahaa tekemällä ruokaa tilauksia vastaan. Olen kiinnittänyt mainoksia lähialueille ja viesti palvelustani kulkee suusta suuhun. Kilpailu on kovaa, sillä monet naiset hankkivat elantonsa samalla lailla.

Pakolaisuus on muuttanut minua. Olen aina ollut luonteeltani taistelija, mutta nyt taistelen ainoastaan tyttärieni vuoksi. Heillä ei ole ketään. Minun on oltava heille äiti ja isä.

Toivon, että saisin hankittua perheellemme oman asunnon, jossa voisimme elää rauhassa. Toinen unelmani on taata tytöille hyvä koulutus. Syyriassa he menestyivät koulussa ja siellä olisin pystynyt rahoittamaan heidän yliopisto-opintonsa, mutta tällä hetkellä se ei ole mahdollista. Jordania on hyvin kallis maa.

Ennen kaikkea toivon, että tyttäreni olisivat elämässään onnellisia. En haluaisi, että he toistavat omia virheitäni.

Usko Jumalaan, vanhempieni rukoukset ja luottamus siihen, että huominen on aina sata prosenttia parempi kuin tämä päivä, ovat antaneet minulle voimaa. Syyriaan en kuitenkaan palaa enää koskaan, sillä pelkään liikaa, mitä minulle ja perheelleni tapahtuisi.

Yousran kouluikäiset tytöt käyvät Jordaniassa koulua ja heistä kolme vanhinta osallistuu myös Kirkon Ulkomaanavun taidetyöpajoihin sekä englannintunneille Itä-Ammanissa sijaitsevassa koulutuskeskuksessa. Koulutuskeskusta tuetaan myös yhteisvastuuvaroin. Osallistu Yhteisvastuukeräykseen osoitteessa yhteisvastuu.fi.