Ugandan kouluissa kasvaa eteläsudanilainen sukupolvi, joka tähtää korkealle
Koronaviruksen aiheuttama koulusulku korosti koulutuksen merkitystä pakolaisasutusalueilla Ugandassa. Useimmille perheille paluu lähiopetukseen on helpotus, mutta joidenkin oppilaiden koulutie katkesi tauon vuoksi.
Kun taistelut alkoivat uudelleen Etelä-Sudanissa vuonna 2016, miljoonat ihmiset lähtivät pakolaisiksi naapurimaahan Ugandaan. Bidi Bidistä tuli hetkessä maailman suurin pakolaisasutusalue.
Näiden miljoonien pakolaisten joukkoon kuuluu myös 17-vuotias Sylvia Poni, joka löysi Bidibidistä uuden kotinsa isoäitinsä Joanne Pilistan, 75, kanssa. Perheeseen kuuluu myös kaksi pientä lasta, jotka Joanne otti suojiinsa pakomatkan aikana.
Entisen elämän jättäminen on ollut haastavaa. Isoäiti Joanne uskoo kuitenkin, että Ugandassa saadulla koulutuksella on ollut myönteinen vaikutus Sylviaan. Yoyon peruskoulun vahvat rakenteet näkyvät paksun pusikon takaa Sylvian kotiin asti.
”Asuimme ennen Kajo Kejissä, missä koulut oli tehty ruohosta”, Joanne selittää. ”Vanhempien piti olla poissa töistä hakeakseen materiaaleja, kuten ruohoa ja mutaa, koulujen rakentamiseen tai niiden sortumisen estämiseen.”
Sylvia on innoissaan siitä, että luokkahuoneita on paljon. Hänellä on koulussa turvallinen ja mukava olo. Oppitunnit jatkuvat koko päivän, olipa keli minkälainen hyvänsä.
Isoäiti Joanne ei itse koskaan päässyt kouluun. Hän haluaisi palata ajassa taaksepäin ja saada mahdollisuuden kouluttautua. Sylvian osalta se on yhä mahdollista, ja nuorella naisella on tavoitteet kirkkaana mielessään.
”Haluan aikuisena opettajaksi ja palata Etelä-Sudaniin”, hän sanoo. ”Haluan auttaa koulusta pudonneita, jotta he saavuttavat tavoitteensa ja saavat töitä.”
Sylvia ja hänen isoäitinsä Joanne kotinsa edustalla Bidi Bidin pakolaisleirillä Ugandassa.
Pandemia vaikutti erityisesti tyttöjen koulutiehen
Viime aikoina Sylvian haasteena on ollut koronan aiheuttama koulujen sulkeminen.
Maaliskuussa 2020 Uganda aloitti laajan koronasulun pysäyttääkseen COVID-19-taudin leviämisen. Koulut ovat vasta viime aikoina avanneet ovensa uudelleen, ja vain tietyt luokka-asteet on päästetty takaisin. Tilastoissa näkyy jotain huolestuttavaa. Koronasulun aikana monet tytöt tulivat raskaaksi tai joutuivat naitetuiksi, eivätkä he ole enää palanneet kouluun.
”Paras ystäväni Julia ei ole enää luokassa, ja se tekee minut hyvin surulliseksi”, Sylvia sanoo. ”En näe häntä enää, en kuule hänestä enää. Hänet vain naitettiin. Tyttöjen koulutus on tärkeä asia, koska siten he voivat tulevaisuudessa huolehtia perheistään.”
Jesca Eyotanu, 26, on kotoisin Aruasta Pohjois-Ugandasta ja opettaa Yoyon peruskoulusta. Hän sanoo, että asenteet tyttöjen koulutusta kohtaan ovat muuttuneet parempaan suuntaan mutta haasteitakin on.
”Kun aloin opettaa täällä, tyttöjä oli koulussa hyvin vähän”, hän kertoo. ”Mutta rahoittajat ovat tukeneet tyttöjen koulutusta, tarjonneet kouluille terveyssiteitä ja tukeneet opettajia lastensuojeluohjelmien puitteissa. Siksi olemme viime vuosien aikana saaneet todistaa tyttöjen määrän lisääntymistä kouluissa.”
Eyotanu Jesca, 26, on opettaja Yoyon peruskoulussa.
Opettaja Jescan mukaan COVID-19-pandemian aikana suurin haaste on ollut se, että monet vanhemmat eivät olettaneet koulujen avautuvan uudelleen enää ikinä. Sen vuoksi he pyrkivät naittamaan tyttärensä nopeasti taloudellisen tuen toivossa.
”Näin tapahtui yhdelle minun oppilaistani”, hän kertoo. ”Minulla on surkea olo sen vuoksi. Minusta tuntuu, ettei hän nyt voi seistä omilla jaloillaan ja että hänellä on haasteita avioliitossa. Hän ei pysty itse huolehtimaan omista perustarpeistaan ja jollei hänen miehensä ole viisas, se voi koitua tytölle ongelmaksi.”
Joseph Ladu, 16, asuu Bidi Bidin pakolaisleirillä Ugandassa.
Koulutus nostaa ihmisiä köyhyydestä
Joseph Ladu, 16-vuotias eteläsudanilainen pakolainen, tuli Ugandaan vuonna 2016 äitinsä Perida Yatan, 49, kanssa. Perida on ahkera maanviljelijä. Kun Joseph ei ole koulussa, hän auttaa äitiään pellolla polttavan auringonpaisteen alla.
”Kun viljelen pienimuotoisesti, en tienaa tarpeeksi rahaa. Olen kuitenkin kiitollinen rahoittajille, joiden ansiosta minun ei tarvitse maksaa Josephin koulumaksuja”, Perida sanoo. ”Koronan takia elannon ansaitseminen on ollut vieläkin hankalampaa. Oli vaikeaa seurata sitä aikaa, kun Joseph ei opiskellut. Koulutus on niin tärkeää meille. Olen nähnyt Kirkon Ulkomaanavun rakentamia kouluja, ja ne ovat auttaneet meitä monin tavoin. Koulut Etelä-Sudanissa eivät olleet tällaisia.”
On selvää, että äidin intohimo koulutusta kohtaan on periytynyt Josephille, joka haluaa isona opettajaksi.
”Haluan opettaa englantia, kun olen vanhempi”, hän sanoo. ”Opettajat täällä ovat innostaneet minua siihen. Jatkan opintojani ja lopulta autan muita pääsemään töihin. Minun lapseni koulutetaan.”
Perida Yata, 49, ja hänen poikansa Joseph Ladu viljelevät maata Bidi Bidin pakolaisleirillä.
Koulutus tuo iloa ja voi tehdä unelmat todeksi
Lähistöllä on toinenkin betonirakennus, joka erottuu maisemasta. Luziran peruskoulu sijaitsee samalla leirillä ja on koristeltu muraalein ja värein.
Emanuel Adukule, 31, on yhteiskuntaopin opettaja ja alunperin kotoisin Pohjois-Ugandasta. Adukule ei antanut koronan estää häntä auttamasta oppilaitaan.
”Jouduin palaamaan kotiin sulkutilan takia, mutta pidin huolen siitä, että autoin lapsia omassa yhteisössäni kotikoulun aikana”, hän sanoo. ”Tiesin, että läsnäoloni täällä on tärkeää. Päätin palata muutaman kuukauden jälkeen Bidibidiin ja auttaa oppilaitani täällä.”
Adukule Emanuel, 31, on halunnut tukea ja auttaa oppilaitaan myös pandemian aikana.
”Pidän opettamisesta, ja minusta on kiva olla oppilaiden ympäröimänä. Saan paljon iloa siitä, kun he pääsevät kokeistaan läpi”, Adukule jatkaa. ”Tässä sukupolvessa on tulevaisuus. Jos he lähtevät täältä ilman koulutusta, olemme tuomittuja. Joukossamme on tulevia johtajia. Heillä on oikeus laadukkaaseen koulutukseen, jotta he voivat varmistaa hyvän tulevaisuuden.”
Luziran peruskoulu on yksi Kirkon Ulkomaanavun tukemista kouluista pakolaisleirillä Ugandassa.
Esther Killa, 15-vuotias eteläsudanilainen, haluaa isona lääkäriksi, koska hän haluaa hoitaa ihmisiä. Ronga, 18, puolestaan haluaa lentäjäksi voidakseen matkustaa ympäri maailmaa.
Unelmat saattoivat vaikuttaa kaukaisilta, kun Esther ja Ronga istuivat kotimaassaan puun alla pitämässä sadetta ja oppiminen tuntui haastavalta. Tuolloin oppikirjakin oli ylellisyystuote.
Nyt ugandalaiskoulussa kasvaa sukupolvi, joka haluaa jälleenrakentaa kotimaataan koko kansan eduksi.
Teksti ja kuvat: Sumy Sadurni