Ei tunnu missään lopettaa apu 300000 ihmiseltä
”Ei tunnu missään”, ”Enemmänkin olisi voinut leikata”, ”Vihdoinkin, kippis tälle!!”, ”Ensi vuonna höylätään lisää, ei ole minun asia maksaa muiden maiden laskuja.” Esimerkiksi näin on keskustelupalstoilla kommentoitu kehitysyhteistyön leikkauksia.
Nettikeskustelijat tuntevat numerofaktat. Suomi leikkaa varsinaisesta kehitysyhteistyöstä 400 miljoonaa, melkein puolet. Täällä Kirkon Ulkomaanavussa se tarkoittaa, että apu loppuu yli 300 000 – 400 000 ihmiseltä. Kun mukaan lasketaan näiden ihmisten perheet, puhutaan jo vähintään 1,5 miljoonasta ihmisestä.
Luvut ovat suuria. Niin suuria, että ne eivät välttämättä tunnu missään. Harva kokee juuri nyt auttavansa 300 000 ihmistä. Siksi auttamisen lopettaminenkaan ei tunnu miltään. Olemme turtuneet lukuihin: 10 000 työpaikkaa sieltä, 2 miljardia köyhää täällä, 160 000 pakolaista tuolla, heistä 800 tänne. Luvut ja niiden suhteet ovat niin käsittämättömiä, että niitä on helpompi olla ajattelematta.
Myös päättäjien on helppo mennä piiloon lukujen taakse. Kehitysyhteistyö on numero paperissa. Taskulaskin, punakynä –ja kas noin, nyt luku on pienempi. Joku toinen kantaa välikätenä seuraukset, ja vasta joku kolmas kokee punakynän vaikutuksen omissa nahoissaan.
Entinen lapsisotilas Issac, 18, pääsi karkaamaan sissiryhmästään Itä-Kongon viidakosta viime joulukuussa. Hän on opiskellut nyt muutaman kuukauden verran puusepäksi entisille lapsisotilaille tarkoitetussa koulutuskeskuksessa. Hän lähetti kesäkuussa viestin, jossa kertoi osaavansa jo rakentaa kestäviä tuoleja ja pöytiä. Haaveena on oman huonekaluverstaan perustaminen. Sitä varten olisi opittava lisää puunveistosta sekä ainakin kirjanpidon alkeet. Kuka kertoo Issacille, jos seuraavaa kouluvuotta ei tulekaan?
Issacin luokalla on yli 90 muuta entistä lapsisotilasta, katulasta ja raiskattua teiniäitiä. Näiden nuorten löytämisestä ja heidän auttamisestaan opiskelun alkuun vastaa mitättömällä kuukausipalkalla David Ngabo. Kuka kertoo Davidille, jos hän on antanut tyhjiä lupauksia nuorille, jotka toivovat pääsevänsä kouluun ensi keväänä?
En tiedä. Mutta olen kiitollinen, että en joudu tekemään sitä itse. En tiedä, miten sanoisin lautamajassa asuvalle, ainoaan paitaansa pukeutuneelle ihmiselle ”meillä ei ole enää rahaa”.
Keski-Afrikan tasavallassa 15-vuotias Murielle kuuluu niihin harvoihin tyttöihin, jotka ovat päässeet palaamaan kouluun raakojen taistelujen tauottua. Hän toivoo voivansa ryhtyä isona syrjäisen maaseutukylänsä kätilöksi. Hänen kylänsä lähes raunioitunut alakoulu on korjattu, mutta Muriellen yläkoulua ei. Entä jos yläkoulu romahtaa, jos korjauksia ei tulekaan? Keskeytyvätkö Muriellen opinnot ja hautautuvatko tulevaisuuden toiveet? Entä miten käy Muriellen kaltaisten tyttöjen koulutuksen syrjäisillä maaseutualueilla, jos sen puolesta ei ole enää kukaan puhumassa? Entä jos opiskelumahdollisuuksien mukana katoaa tulevaisuuden toivo?
Kun kehitysyhteistyöstä leikataan, apu ei lopu 300 000:lta. Se loppuu Issacilta, Davidilta, Muriellelta, Sarahilta ja Ghassanilta.
Se tuntuu.
