Jokaisella lapsella on oikeus rauhaan

Marjut Mulari on lapsesta asti kuullut tarinoita siitä, kuinka reppuun pakattu valkoinen lakana vedettiin kiireellä pään yli, kun pommikoneiden jylinä yllätti kesken hiihtomatkan ja kuinka kotona suojauduttiin ilmaiskuilta pöydän alle ja lehmä upotettiin evakkoon lähtiessä suohon.

SOTA OLI AINA läsnä omassa lapsuudessani.

Ei, en ole elänyt lapsuuttani 1930–40-lukujen taitteessa enkä maailman konfliktialueilla, vaan 1990-luvun Suomessa. Sota oli lapsuudessani aina läsnä, koska omat isovanhempani olivat talvi- ja jatkosodan aikaan lapsia itärajan tuntumassa. Ja koska vaikenemisen sijaan perheessäni on aina puhuttu vaikeista asioista aika suoraan – joskus ehkä vähän turhankin suoraan.

Siispä lapsesta asti olen kuullut tarinoita siitä, kuinka reppuun pakattu valkoinen lakana vedettiin kiireellä pään yli, kun pommikoneiden jylinä yllätti kesken hiihtomatkan. Siitä, kuinka kotona suojauduttiin ilmaiskuilta pöydän alle ja kuinka lehmä upotettiin evakkoon lähtiessä suohon, kun mukaankaan ei voitu ottaa. Kuinka kirkonkylä paloi maan tasalle ja uimaranta muuttui ruumishuoneeksi. Kuinka kotiin palatessa ikkunat oli rikottu ja joka nurkka sotkettu. Kuinka vintiltä löytyneet tuplaikkunat pelastivat perheen paleltumiselta ja suohon upotettu lehmä nälkäkuolemalta.

Rauha tuli lopulta, mainettakin niittäneiden taistelujen jälkeen, myös isovanhempieni kotiseudulle. Taistelut ovat kuitenkin jatkuneet näiden lasten, heidän lastensa ja lastenlastensa mielissä vuosikymmeniä sen jälkeenkin, kun pommikoneiden ääni on hiljennyt. Pitkään elin siinä uskossa, ettei neljännen polven, eli omien lasteni, enää tarvitsisi niiden ääntä mielessään kuulla. Toisin kävi.

Omat lapseni ovat toki siitä onnekkaita, että lähintä sotaa käydään parin tuhannen eikä parin kilometrin päässä. Ukrainan kauhut ovat silti etenkin vanhemman lapseni puheissa harva se päivä. Kaukaisemmat levottomuudet vaikkapa Etelä-Sudanissa eivät samalla tavalla tule heidän iholleen, mutta he tietävät, että perheemme lahjoittaa joka kuukausi hieman rahaa, jotta lapsilla niin Ukrainassa kuin Etelä-Sudanissa voisi olla oikeus rauhaan.

”Isovanhempani olivat onnekkaita, sillä Suomea autettiin sodan jälkeen jaloilleen.”

Isovanhempani olivat onnekkaita, sillä Suomea autettiin sodan jälkeen jaloilleen. Vuonna 1947 perustettu Kirkon ulkomaanapu koordinoi avustuksia, joita ulkomailta toimitettiin Suomeen. Tuon tuen turvin muun muassa minun isovanhempani kasvoivat aikuisiksi, saivat työtä ja toimeentuloa, perustivat yrityksiä, kasvattivat lapsia ja lapsenlapsia. Sodan arpia se ei poistanut, vaikka kipua lievittikin. Monen suomalaissuvun tavoin oman sukuni ihmiset ovat joutuneet taistelemaan sodan henkisten haavojen kanssa lukuisin eri tavoin vielä vuosikymmeniä varsinaisten taistelujen päättymisen jälkeen.

Tänä päivänä Kirkon Ulkomaanapu tekee maailmalla hartiavoimin töitä, jotta näitä haavoja syntyisi mahdollisimman vähän, ja jotta jo syntyneet saisivat parantua. Ukrainassa se tarkoittaa muun muassa koulujen kunnostamista ja paikallisten opettajien tukemista, jotta lapset saavat mahdollisuuden koulunkäyntiin, palaan normaalia lapsen elämää sodan keskelläkin. Sisällissodasta kärsineessä Etelä-Sudanissa se puolestaan tarkoittaa esimerkiksi paikallisyhteisöissä toimivien naisten rauhankomiteoiden tukemista sekä koulujen rakentamista ja etenkin tyttöjen kouluun pääsyn varmistamista.

”Empatiaa on tunnetusti helpompaa tuntea lähellä olevia, samaa kieltä puhuvia kohtaan.”

Kerroin oman sukuni tarinan, koska empatiaa on tunnetusti helpompaa tuntea lähellä olevia, samaa kieltä puhuvia ja saman maailmankatsomuksen jakavia kohtaan. Kristillinen lähimmäisenrakkaus haastaa kuitenkin paljon enempään: empatiaan heitä kohtaan, jotka ovat kaukana, puhuvat tuntematonta kieltä ja ehkä uskovat ja ajattelevat itselle vieraalla tavalla. Eikä ainoastaan empatiaan, vaan konkreettiseen toimintaan ihmisten auttamiseksi, vilpittömästi ja vastikkeettomasti.

Haavat, joita ihmiset Ukrainassa tai Etelä-Sudanissa ovat saaneet, eivät eroa mitenkään niistä haavoista, jota minulla, sinulla ja etenkin meitä edeltävillä sukupolvilla on. Eikä tulisi erota niiden haavojen hoivaamisenkaan. Jeesus kun opetti, että lähimmäisen rakastaminen ylittää aivan kaikki rajat.

Tähän vain pari sukupolvea sitten sotaa käyneeseen maahan on juuri valittu eduskunta, jonka päättäjistä moni on vaalilupauksissaan ratsastanut kristillisillä arvoilla, lähimmäisenrakkaudella ja lasten oikeuksien puolustamisella. Nyt niitä on aika osoittaa käytännössä.

”Jeesus opetti, että lähimmäisen rakastaminen ylittää aivan kaikki rajat.”

Lasten oikeutta rauhaan ja turvalliseen kasvuympäristöön on puolustettava joka päivä kaikkialla maailmassa. Suomi on tänä päivänä vauras ja hyvinvoiva, koska sitä autettiin hädän hetkellä jaloilleen. Kirkon Ulkomaanavun kaltaisten, äärimmäisen tärkeää ja vaikuttavaa työtä tekevien järjestöjen toiminta maailman kriisialueilla on turvattava jatkossakin.

Oma lapseni, saman ikäinen kuin ukkini oli jatkosodan syttyessä, kysyy lähes päivittäin, onko sota Ukrainassa jo ohi. Kasvatusperiaatteisiini kuuluu, etten valehtele lapsilleni, joten joka kerta joudun vastaamaan, että ei vielä, mutta toivottavasti pian. Sitä en kuitenkaan henno hänelle kertoa, että vaikka sota loppuisi tällä kellonlyömällä, lyövät sen synkät laineet vielä sukupolvien päähän. Hän oppii sen kyllä sitten aikuisena – sen, ja hänen isoisovanhempiensa tarinan.

Nyt keskityn opettamaan hänelle, kuka lähimmäinen on ja miten häntä rakastetaan.