Keskellä maanjäristystä: keinuvia portaita ja kiitollisuutta

Mikä päivä eilinen olikaan! Istuin yksin kolmannessa kerroksessa, kun 7,3 magnitudin maanjäristys alkoi. Pienempiä järistyksiä on ollut säännöllisesti siitä saakka, kun olen ollut täällä, mutta tämä tuntui ensijyräykseltä sellaiselta, joka saa ihmisen säntäämään refleksinomaisesti ulos talosta.

Juoksin kolmen kerroksen portaat kolme askelta kerralla. Portaikko liikkui jokaisella askelmalla ja tuntui, että uuden loikan ottaessa ei voinut olla varma, mihin kohtaan jalka seuraavaksi tipahtaa.

Ulos päästyäni maa keinui vielä pitkään. Huimasi pahasti. Kysyin ympärilläni seisovilta, tuntevatko he saman. Halusin varmistaa, oliko liike päässäni vai jaloissani. Se oli jaloissani.

Kun maa vihdoin lopetti keinunnan ja kohoilun ja oli ollut paikallaan noin 20 minuuttia, palasin takaisin toimistoon hakemaan puhelimet.

Tarkastin ensin työkaverini, jotka olivat kukin tahoillaan hoitamassa työtehtäviään. Ensin sain yhteyden Anu Riikoseen, Aasian aluejohtajaamme, joka saapui muutama päivä sitten. Hän raportoi UCEPilta, että he kaikki, Anu itse ja UCEPin omistautunut väki, olivat kunnossa.

Sitten tuli viesti toimittajaltamme Antti Heliniltä, että hän oli kunnossa ja kuullut uudesta katastrofista puhelimitse. Antti oli järistyksen sattuessa jutuntekomatkalla ruokakuljetuksemme mukana ja istui huonolla tiellä pomppivassa autossa.  Auto oli kuulemma pomppinut tiellä jo pitkään, joten järistys ei ollut auton sisällä tuntunut poikkeavalta.

Pisimpään minun piti odottaa Lilan kuittausta. Puhelinverkko ylikuormittui välittömästi, ja lievästi huolissaan odotin kuulevani hänestä. Lopulta sain häneen yhteyden satelliittipuhelimen välityksellä. Suuri helpotus.

Hienoa oli kuulla myös Antilta, että ruokajakelu oli hoidettu suunnitelmien mukaan uudesta järistyksestä huolimatta. Kylä, jossa jakelu oli tehty, sijaitsi vuorilla, ja asukkaiden talot olivat edellisen järjestyksen jäljiltä maan tasalla. Kyläläiset olivat olleet iloisia, kiitollisia ja helpottuneista riisistä, linsseistä, öljystä, suolasta ja pressuista, jotka me yhdessä UCEPin kanssa heille toimitimme.

Kolmisen tuntia ja kolme järistystä myöhemmin ajelimme toimistolta hotellille. Tavallisesti raskasjalkainen kuskimme ajoi hitaasti keskiviivalla, ja me tavallisesti puheliaat kyytiläiset istumme autossa hiljaa. Kadut olivat täynnä ihmisiä, jotka hakeutuvat avoimille paikoille.

Yöllä heräsin kolme kertaa, kun huoneeni liikkui. Ensimmäisen jälkijäristyksen jälkeen pukeuduin kaiken varalta.

Pelon ilmapiiri on aistittavissa, mutta elämä jatkuu. Jatkamme työtämme ilman taukoa entisin askelmerkein. Pienen tarkistuksen teemme selvittääksemme uuden järistyksen aiheuttamat tuhot ja muutamme suunnitelmaa tarvittaessa sen mukaan.

Kiitos siitä, että olemme välittömästi valmiita jatkamaan työtämme, kuuluu lahjoittajillemme. Ilman teitä emme olisi jo täällä. Ilman teitä emme olisi eilen suuren järistyksen jälkeen jakaneet ruoka- ja tarvikepaketteja. Ilman teitä eivät Lalitpurin ja Bhaktaburin koululaiset pystyisi jatkamaan koulunkäyntiä vielä pitkään aikaan.

Henkilökohtaisesti kiitän myös monista tsemppiviesteistä ja rohkaisuterveisistä, joita olen saanut Suomesta. Ne lämmittävät yhtä paljon kuin monet kiitokset, joita kuulemme nepalilaisilta.

Nepalilaisten kiitoksia ei tosin ole lausuttu meille henkilökohtaisesti vaan kaikille suomalaisille. Viimeisimmät kiitokset välitän tässä tältä aamulta meidän paikallisilta rakennusinsinööreiltämme.  He kävivät työhaastattelussa ja alkavat ensi viikolla rakentaa kanssamme väliaikaisia kouluja.

Näiden rakennusinsinöörien sanoin: ”Kiitos suomalaiset, kun autatte meitä rakentamaan maatamme uudelleen. Nepal on köyhä maa eikä selviä näistä vastoinkäymisistä yksin. Kiitämme maamme puolesta kaikesta avusta, mitä teiltä saamme”.

Kirjoittaja on humanitaarisen avun asiantuntija Kirkon Ulkomaanavussa. Hän koordinoi tällä hetkellä Nepalin maanjäristyksen avustustyötä Kathmandussa.