Cox’s Bazarin pakolaisleirillä Bangladeshissa työskentelevä Kirkon Ulkomaanavun koulutusasiantuntija Petra Weissengruber avaa koulutuksen puolesta puhuvan blogisarjan, joka alleviivaa koulutuksen merkitystä kehitysyhteistyössä ja humanitaarisessa avussa.

Koulua pidetään niin luonnollisena osana lasten ja nuorten elämää, että kun meitä pyydetään kuvittelemaan lapsia heidän tavallisessa ympäristössään, mieleen tulee ensimmäisenä koulu.

Suurin osa meistä on kasvanut aikuisiksi siten, että koulu on ollut erottamaton osa elämäämme. Jokainen muistaa, kuinka jännitti ensimmäistä koulupäivää, ja kuinka nopeasti koulusta toisaalta tuli luonnollinen osa päivittäistä arkeamme. Iän karttuessa jatkokoulutukseen liittyvistä päätöksistä, kuten valitako lukio vai ammattikoulu, tuli avainkysymyksiä henkilökohtaisen ja ammatillisen kehityksemme kannalta.

Koulu linkittyy vahvasti myös sosiaaliseen elämäämme. Moni solmii ensimmäiset ystävyyssuhteensa esikoulussa ja ala-asteella. Nuo ihmissuhteet muodostuvat usein merkittäviksi koko elämän mittaisiksi ystävyyssuhteiksi. Koulussa lapset oppivat kommunikoimaan, olemaan vuorovaikutuksessa toistensa kanssa ja tekemään kompromisseja.

Kun muistelen oman koulutaipaleeni alkua, muistan kuinka ylpeä ja innoissani olin, kun minua alettiin kutsua koululaiseksi. Sama päti nuorempiin sisaruksiini, jotka olivat ehkä vielä minuakin innokkaampia aloittamaan koulun, jolloin heistäkin tuli ”isoja” lapsia.

Todellisuus on kuitenkin kaukana täydellisestä. Kaikilla lapsilla ei ole mahdollisuutta mennä kouluun, oppia, saada onnistumisen kokemuksia ja koulukavereita. Lapset kasvavat aikuisiksi konfliktialueilla, kärsivät luonnonkatastrofien seurauksista ja joutuvat jättämään kotinsa ja kaiken tutun.

YK:n pakolaisjärjestön mukaan 25,4 miljoonaa ihmistä elää tällä hetkellä pakolaisina kotimaansa ulkopuolella. Heistä yli puolet on alle 18 vuotiaita. Vaikka media ja poliitikot saavat tilanteen näyttämään siltä, että kaikki nämä ihmiset ovat tulossa Eurooppaan, tosiasiassa 85 prosenttia maailman pakolaisista asuu kehitysmaissa.

Kun katsomme esimerkiksi Syyrian, Jemenin tai Rohingyojen tilannetta, ymmärrämme, etteivät konfliktit ratkea nopeasti. YK:n pakolaisjärjestön arvion mukaan pakolaisuus kestää keskimäärin 20 vuotta. Pakolaisuus kestää niin kauan, että koulutuksen järjestäminen miljoonille pakolaisina eläville lapsille ja nuorille on välttämätöntä, jotta heille voidaan turvata ihmisarvoinen elämä.

Työskentelen Bangladeshissa Rohingya-pakolaisten kanssa ja saan todistaa päivittäin, kuinka koulutuksen järjestäminen kriisin aikana voi vaikuttaa positiivisesti ihmisten elämään. Positiiviset vaikutukset eivät ulotu pelkästään lapsiin ja nuoriin, vaan myös yhteisöstä palkattuihin aikuisiin opettajiin.

Koulu tarjoaa lapsille ja heidän perheilleen tuttuja rutiineja ja tunteen normaalista arjesta. Koulussa lapset ja nuoret voivat keskittyä hetkeksi johonkin muuhun kuin vallitsevaan tilanteeseen, ja unohtaa heitä järkyttäneet kokemukset. Koulutus merkitsee tiedon karttumista, mutta se on olennaista myös henkisen hyvinvoinnin, tunteiden käsittelyn ja vuorovaikutustaitojen kehittymisen kannalta.

Kun ajattelemme koulutuksen turvaamista humanitaaristen kriisien keskellä, meillä on tapana ajatella ensisijaisesti lasten koulutusta. Tarvitaan kuitenkin pitkäjänteisempää ajattelua.

Aikuisuuden kynnyksellä olevat nuoret kärsivät kriiseissä suunnattomasti ja ovat suurimmassa riskiryhmässä, jos heille ei tarjota tulevaisuudennäkymiä. Myöskään peruskouluun panostamista ei nähdä mielekkäänä, jos sen ei nähdä johtavan mihinkään. Kun toisen asteen koulutukseen panostetaan, voi koulussa käyvien määrää kasvattaa myös alemmilla asteilla, kun tiedetään, että se voi johtaa jatkokouluttautumiseen.

Vaikka koulu ei pelasta suoraan ihmishenkiä kuten esimerkiksi ruoka- ja lääkintäapu, koulutuksen tärkeyttä pitäisi korostaa enemmän perustarpeiden tyydyttämisen rinnalla. Kriisit kestävät nykyään keskimääräistä pidempään, ja se vaikuttaa suoraan miljoonien lasten ja nuorten tulevaisuuteen.

Pakolaisia ei tulisi määritellä vain heidän tilanteensa kautta, vaan heidät tulisi nähdä ihmisinä, joilla on jotakin tarjottavaa. Heidät tulisi nähdä ihmisinä, joissa on potentiaalia, ja jotka ovat niin paljon enemmän, kuin pelkästään uhreja.

Petra Weissengruber

Kirjoittaja työskentelee Kirkon Ulkomaanavun koulutusasiantuntijana Cox’s Bazarin pakolaisleirillä Bangladeshissa.

Lue, miksi koulutus pitäisi nostaa Suomen kehityspolitiikan kärkiteemaksi ja haasta oma ehdokkaasi täällä.