Rauha on kuin muna. Se on herkkä ja hauras, mutta oikeissa olosuhteissa se antaa elämän.

Nämä viisaat sanat lausui edesmennyt Deka Ibrahim, joka ratkaisi konflikteja Wajirin maakunnassa 1990-luvun alussa. Myöhemmin hänestä tuli keskeinen henkilö Koillis-Kenian rauhanprosesseissa. Hän oli esikuvani, kun päätin ryhtyä tekemään rauhantyötä.

Rauhanrakentamisesta on kehittynyt minulle intohimo, olen kasvanut somalialaisessa paimentolaisyhteisössä Koillis-Keniassa. Vaikeat väkivaltaiset konfliktit eri klaanien sisällä ja välillä syntyivät historiallisesta marginalisoitumisesta, turvattomuudesta ja väkivaltaisesta radikalisoitumisesta.

Tarve rauhan rakentamiselle oli kova, ja minun kokemukseni on, että naisilla on paljon annettavaa rauhanprosesseissa. Kuitenkin paimentolaisyhteisöissä naiset usein suljetaan niiden ulkopuolelle.

Luottamuksen rakentaminen yhteisöissä, joissa olen työskennellyt ei koskaan ole ollut helppoa, huolimatta taustastani, sitoutuneisuudestani ja koulutuksestani. Työurani alkuvaiheessa tuin paikallista järjestöä rauhandialogissa, mutta klaani ja uskonnolliset johtajat eivät hyväksyneet minua, koska olin nuori naimaton nainen.

Naisten osallistumista rauhanprosesseihin eivät vastusta vain miehet. Kerran haastattelin naisten roolista rauhanprosessissa paikallista nuorta naista, joka toimi rauhanrakentajana Wajirin maakunnassa. Hän katsoi minua ja sanoi ”mikset kysy näitä kysymyksiä ensin miehiltä, he tietävät paremmin, he edustavat meitä”.

Tässä ei ole järkeä. Naiset ovat osa konfliktia, aivan kuten miehet. Kenian paimentolaisalueilla naiset osallistuvat väkivaltaisen kulttuurin ylläpitämiseen sananlaskuin, runoin ja lauluin.

Tällä hetkellä työskentelen Kirkon Ulkomaanavulle Kerio-laaksossa Pokot- ja Marakwet -ryhmien parissa, missä naiset laulavat ja tanssivat nuorille miehille, kun nämä palaavat karjavarkausretkiltä.

Muistan myös elävästi, miten erään klaanin naiset polttivat kuolleen ruumiin Garissan kaupungissa klaanien välisen konfliktin aikana. He kantoivat viidakkoveitsiä kaduilla. Oli järkyttävää nähdä naiset väkivaltaisen klaanikonfliktin eturintamassa.

Työskenneltyäni vuosia tällä alalla, olen huomannut, että naisten osallistaminen rauharakentamiseen vaatii kulttuurisen ja uskonnollisen kontekstin syvällistä ymmärrystä ja läheistä yhteistyötä yhteisöjen kanssa, jotta pystyy tunnistamaan kulttuurisesti sopivia tapoja ottaa naiset mukaan.

Kirkon Ulkomaanavussa olemme suunnitelleet keskustelupiirejä paikallisille Pokot- ja Marakwet-ryhmien naisille. Yhteisöjen perinteiset konfliktinratkaisumenetelmät ovat usein tehokkaimpia rauhan rakentamisessa. Naisilla on valta ehkäistä vakivaltainen konflikti esimerkiksi kotiloiden kuorista valmistetulla Leketio-vyöllä. Naisten käyttämä vyö symboloi hedelmällisyyttä ja äitiyttä.

Kun nainen riisuu vyön väkivaltaisen konfliktin aikana, nuoret molemmista etnisistä ryhmistä lopettavat taistelun välittömästi. Tämä esimerkki näyttää, miten valtavan suurta roolia naiset voivat näytellä rauhanrakentamisessa.

Yritän vastustaa haluttomuutta ottaa naiset mukaan rauhanprosesseihin rakentamalla luottamusta ja käyttämällä yhteisöjen hyväksymiä tapoja naisten osallistumiselle. Työskentelen läheisesti yhteisöjen johtajien kanssa, koska he ovat linkki yhteiskuntaan.

Deka Ibrahim oli mentori, joka inspiroi minua, ja toivon, että voin itse vuorostani innostaa nuoria naisia ruohonjuuritasolla työskentelemään rauhan saavuttamiseksi. Tämä ei välttämättä tarkoita sitä, että naisten täytyisi saada paikka vanhimpien neuvostossa.

Uskon, että naisilla on laajat mahdollisuudet osallistua ja lunastaa paikkansa rauhanrakentamisessa paikallisella tasolla. Tämä on vaiheittainen prosessi, johon meidän tulisi haluta osallistua.

Aziza Maalim

Kirjoittaja työskentelee Kirkon Ulkomaanavun rauhantyön koordinaattorina Keniassa.

Lue lisää Kirkon Ulkomaanavun rauhantyöstä täältä.