Naistyöntekijöille eri puolilla maailmaa jokainen päivä on taistelu, eikä vain töissä

Maailman humanitaarisen avun päivää vietetään 19.8. kymmenettä kertaa. Päivän tarkoituksena on muistaa humanitaarisen avun ammattilaisia, jotka työllään tukevat ihmisiä kriisikohteissa eri puolilla maailmaa. Tänä vuonna päivä on omistettu naisille humanitaarisessa työssä.

Naistyöntekijät on valittu huomion kohteeksi, koska halutaan valottaa naisten arvokkaan työpanoksen lisäksi heidän työssään kohtaamiaan erityishaasteita.

Kaikki humanitaarisen työn tekijät joutuvat työskentelemään kaukana ystävistä ja perheestä, naisilla on lisäksi ylimääräisiä haasteita ja riskejä. (Nuorelta näyttävää) naista ei oteta vakavasti patriarkaalisissa yhteiskunnissa tai työympäristöissä, joissa naisten työnteko ei kuulu sosiaalisiin normeihin, ja naisilla on ylimääräisiä turvallisuusuhkia, mukaan lukien sukupuoleen perustuvan väkivallan kaikki muodot. Paikalliset kollegani sekä vapaaehtoiset ovat todella kovissa tilanteissa, mutta samalla usein jäävät näkymättömiksi ja kuulumattomiksi. Siksi on aika kertoa heistä. Nämä naiset ovat vahvoja!

Minulla on suuri ilo työskennellä noin kuudenkymmenen rohingya- ja bangladeshilaisen naisen tiimissä avustusohjelmassa, joka tarjoaa koulutusmahdollisuuksia naispuolisille yli 14-vuotialle rohingya-pakolaisille. Kun olen haastatellut näitä upeita naisia tätä blogia varten, olen jälleen kerran tajunnut millaisia päivittäisiä taisteluita he käyvät “vain” voidakseen työskennellä.

Sekä rohingya- ja että bangladeshilaisissa yhteisöissä tytöt tavallisesti jäävät pois koulusta, kun heidän kuukautisensa alkavat tai kun he menevät naimisiin. Koulutuksen keskeytymisen takia naisten on automaattisesti vaikeampaa saada työtä, erityisesti asiantuntijatason työtä. Kun tyttö jää koulusta pois naimisiinmenon takia, hän alkaa tehdä kotitöitä ja huolehtia miehestään, lapsistaan ja appivanhemmistaan. Sellaisessa tilanteessa perheen tuki kodin ulkopuolella työskentelyyn on äärimmäisen tärkeää ja kaikkea muuta kuin itsestään selvää.

Tamara kävelee pakolaisleirin katuja matkalla kodissa pidettävään koulutukseen.

Tämä oli Tamaran todellisuus, kun hän avioitui 17-vuotiaana. Hänen elämänsä on kuitenkin muuttunut paljon. Nyt, 25-vuotiaana, hän sanoo: “Olen voimaantunut nainen ja ihmiset näkevät, että palkallani tuen perhettäni.” Matka tähän pisteeseen on ollut vaikea ja hän melkein luovutti monta kertaa. Osa perheenjäsenistä ei hyväksynyt tietä ammattiin, jonka hän itse valitsi ja odotusten täyttäminen, sekä omien että muiden, on yhä raskasta. Tamaran aviomies onneksi tuki häntä.

Dipa on toinen kollegani, jolla on aina ollut perheen tuki, mutta hänelle on vaikeaa se, ettei hän aina voi olla perheensä apuna, sillä tätä tyttäreiltä odotetaan. Työn ja perheen yhteensovittaminen on vielä vaikeampaa, jos odotukset ovat korkeat.

Fatima-nimiselle vapaaehtoistyöntekijälle perheen tuki taas näyttäytyy ylellisyytenä, josta voi vain haaveilla. Perhe hylkäsi Fatiman, kun hän 15-vuotiaana meni naimisiin rakastuttuaan. Yleensä tytön perhe järjestää avioliiton. Nyt Fatima asuu 3-vuotiaan poikansa kanssa yhdessä etelä-Bangladeshin pakolaisleireistä. Hänen miehensä jätti hänet toisen naisen takia. Mies jäi asumaan samalle alueelle, joka lisää Fatiman häpeää. Hän ei saa mitään tukea ex-mieheltään eikä perheeltään. Fatima kuitenkin syyllistää itseään ja tuntee, että hänen pitäisi pystyä tukemaan perhettään, koska se on tyttären velvollisuus.

Sosiaalisten normien lisäksi naisten työskentelyä vaikeuttaa turvallisuus. Seksuaalisen häirinnän pelkoa käytetään perusteluna rajoittaa naisten liikkumista, jotta heitä voidaan suojella, ja tämäkin vahvistaa perinteisiä sosiaalisia normeja. Naiskollegoitani häiritään, kun he eivät pukeudu täysin peittävästi, liikkuvat kaduilla pimeän aikaan, ovat naimattomia, käyvät työssä jne. Itse en onneksi ymmärrä, mitä häirintätilanteissa sanotaan eikä minun tarvitse välittää kuin epämiellyttävistä katseista, mutta kollegani kyllä ymmärtävät vähättelevät kommentit. Tilanteet synnyttävät turvattomuuden tunnetta.

Mutta mikä sitten saa heidät jatkamaan, taistelemaan päivästä toiseen?

“Yli 50 % rohyinga-yhteisön jäsenistä on naisia ja tyttöjä. Naisina meidän on autettava heitä ja varmistettava, että he pääsevät palveluiden piiriin”, vastaa Dipa kysymykseen motivaatiosta alalle.

Fatima lähtee tytöille ja naisille tarkoitetusta tilasta kotiin 3-vuotiaan poikansa luo.

Muut sanovat, että heillä on velvollisuus auttaa kaikkein haavoittuvimmassa asemassa olevia ja että on myös hyvin palkitsevaa tuntea pakolaisyhteisön tuki, kun he kävelevät leirillä. Fatima ja Sayema, jotka ovat rohinga-vapaaehtoistyöntekijöitä ja opettavat burman kieltä naisten keskuksissa, kertovat kuinka ihanaa on tulla naisten ja tyttöjen turvalliseen tilaan ja tuntea olonsa turvatuksi ja suojatuksi. He molemmat ovat samalla opettajia ja osallistujia, jakavat burman kielen taitoaan ja opettelevat muita taitoja. He ovat ylpeitä siitä, että kouluttautuvat. Sayema kertoo, että perhe kunnioittaa häntä, koska hän pystyy nyt auttamaan perheenjäseniä lomakkeiden täyttämisessä.

“Koulutus voi voimaannuttaa ihmisiä ja tunnen velvollisuudekseni auttaa rohingoja”, kertoo 25-vuotias Tamara, joka työskentelee opettajana pakolaisleireillä etelä-Bangladeshissä.

Naisten läsnäolo jokaisella työpaikalla ja erityisesti humanitaarisessa työssä on ensiarvoisen tärkeää, sillä se viime kädessä muuttaa yhteiskuntia. Yhteisössä, jossa naiset eivät saaneet lähteä kotoa ilman saattajaa, voi nyt nähdä naisia hyvin erilaisissa asemissa kenttätyöntekijöistä johtotehtäviin. Olen täysin vakuuttunut siitä, että vaikka yhteisönä olemme vielä kaukana siitä, että naisilla olisi samat mahdollisuudet kuin miehillä muutenkin kuin paperilla, että heitä tuettaisiin lisähaasteissaan, niin me laitamme pallon pyörimään. Järjestöjen pitää ottaa vastuu epätasa-arvosta ja tukea naisia vielä paremmin luomaan uraa kaikilla tasoilla. On muutoksen aika!

Petra Weissengruber

Kirjoittaja työskentelee Kirkon Ulkomaanavun koulutusasiantuntijana Cox’s Bazarin pakolaisleirillä Bangladeshissa.