Pakolainen on menettänyt lähes kaiken – minkä varaan uuden elämän voi rakentaa?
Meille humanitaarista työtä tekeville kohtaamiset pakolaisten kanssa ovat rankkoja, mutta samalla käsittämättömän hienoja kokemuksia.
Rankkoja siksi, että ihmiset joita kohtaamme ovat käytännössä menettäneet kaiken muun paitsi henkensä: kodin, työn, tutut ja turvalliset ympyrät ja lasten koulunkäyntimahdollisuudet. Usein ystävät ja sukulaiset ovat jääneet konfliktin keskelle, kun sota on ajanut pakomatkalle.
Valtaapitävien raakuus ja itsekkyys on ajanut lupaa kysymättä täysillä yli ihmisyyden.
Pakolaisleirillä kahvikupin ääressä kuulee jatkuvasti tarinoita, jotka saavat kuulijalle kylmät väreet niskaan. Moni on menettänyt sukulaisia ja ystäviä, kaikki tuttu ja turvallinen on riistetty yhtäkkiä pois, ja nyt kotina on vain maja tai teltta jossakin erämaan keskellä.
Tai jos hieman paremmin on käynyt, niin asunto on löytynyt vieraiden ihmisten keskeltä vieraassa kylässä tai kaupungissa, ja vuokran maksaminen on jatkuva haaste. Rakenna siinä sitten tulevaisuutta itsellesi ja lapsille – tulevaisuutta, mitä ei voi edes kuvitella, koska kaikki turvaverkostot on hävitetty.
Mielessä on satoja kysymyksiä; millä elätän perheeni, pääsevätkö lapseni kouluun, hyväksytäänkö meidät tänne?
Kotona oli hyvä olla. Sinne tekisi mieli takaisin, mutta tuleeko siihen koskaan mahdollisuutta ja mitä siellä odottaa? Ketkä ovat uudet valtiaat kotimaassa ja miten he suhtautuvat meihin paluumuuttajiin? Pääsemmekö koskaan jaloillemme? Olisiko parempi vain pyrkiä Eurooppaan, kuten niin monet muutkin tällä hetkellä? Sinne, missä vastustus meitä kohtaan kasvaa. Sinne, missä ihmiset eivät halua meitä riesakseen. Sinne, missä meitä haukutaan elintasopakolaisiksi.
Kahvikupin äärellä vaihdetut tuoreimmat uutiset kotoa kertovat yksityiskohtaisen karua kieltä; eräs sukulainen oli kuollut pommituksissa viime viikolla, tuttavaperhe joutui pakenemaan, kun granaatti iski taloon. Lohdullisimmat uutiset kertovat niistä tutuista, jotka olivat onneksi pelastuneet viimeöisistä väkivaltaisuuksista.
Vierailijana törmään täällä elämän realiteetteihin, jollaisia en ole koskaan itse kokenut. Tekisi mieli sanoa että onneksi, mutta voiko niin sanoa? Näille pakolaisystäville ja työtovereille ne ovat arkea. Ovat olleet jo vuosia.
Vaikka pakolaisleiri tarjoaakin suojan ja vaatimattoman ravinnon, ei se kuitenkaan koskaan ole koti. Se on vain välipysäkki, josta toivotaan paluuta kotiin mahdollisimman pian. Toivoa on vain vaikea pitää yllä, kun sodan loppumiselle ei näy loppua kuuden vuoden jälkeenkään.
Eivätkö tosiaan suurvallat halua lopettaa tätä pelleilyä ja pakottaa taistelevat osapuolet rauhaan? Heillä on siihen avaimet, muttei näköjään poliittista tahtoa.
Näissä tapaamisissa avustustyöntekijä kohtaa yli-inhimillistä lämpöä ja vieraanvaraisuutta. Toisenlaisesta maailmasta tulijana hän kokee itsensä tervetulleeksi yhteisöön, jossa jatkuvan epävarmuuden keskellä elävät luojan luodut tarjoavat kosketuksen ihmisyyden ytimeen ja toivoon, jota on mahdotonta selittää.
Juuri kesälomalta Suomen vehreydestä työhönsä palaavana sitä tuntee samalla epämukavuutta näiden kovia kokeneiden ihmisten keskellä; miksi minä voin valita mutta he eivät? Pakolaisystävilleni ajatus kesälomasta hävisi tuuleen saman tien, kun työpaikka opettajana, insinöörinä tai autokuskina vaihtui pakolaisleirin puuduttavaan arkeen. Mikä oikeus minulla on nauttia työnantajani suomista oikeuksista, kun näiltä ihmisiltä vietiin kaikki oikeudet pois kotimaassaan?
Samalla kuitenkin vierailijana kokee syvää hyvän olon tunnetta siitä, että minut on suomalaisena kalpeanaamana hyväksytty tänne. Ei siksi, että tuon apua, vaan yksinkertaisesti koska täällä yli 40 asteen lämmössä hiekan keskellä eletään ihmisyyttä todeksi. Ei se aina ole helppoa, mutta kun usko, toivo ja rakkaus sekoittuvat iloiseksi sekamelskaksi, niin sekaan mahtuu aina muutama muukalainenkin.
Huomasin miettiväni näitä, kun palasin kesälomalta takaisin töihin heinäkuun alussa. Juuri ennen lähtöä olin sukuni sukujuhlilla. Suvun, joka läksi evakkoon Suojärveltä Karjalasta 1939.
Muistelimme juhlilla sukumme historiaa; kuka esi-isistämme oli rintamalla, kuka jäi sankarihautaan rajan taakse, ketkä joutuivat vankileirille ja kuka selvisi mitäkin kautta turvaan. Äitinikin pakkasi pikkuisen laukkunsa 10 vuoden vanhana ja lähti äitinsä ja veljien kanssa karkuun viimeisellä junalla, kun vihollinen lähestyi aseineen. Niistä hetkistä ei ole pitkä aika, mutta emme silti näytä oppivan historiasta mitään.
Sieltä evakkopoluilta rakennettiin uusi uljas Suomi, vaikka oli lähellä, että menetimme itsenäisyyden.
Tuohon samaan kotinsa pakon edessä jättäneiden ketjuun liittyvät niin Syyrian pakolaiset kuin Mosulista paenneet irakilaiset. Meillä Suomen lapsilla on etuoikeus ja mahdollisuus siirtää sitä perintöä, jonka saimme menneiltä sukupolvilta:
Pidetään huolta toisistamme ja heistä, jotka ovat menettäneet kaiken. Se tekee meistä ihmisiä.
Olli Pitkänen
Lähi-idän alueellinen ohjelmapäällikkö
