Paluu Liberiaan

Kone laskeutuu Monrovian kentälle. Lentoemännät laittavat kumihansikkaat käteensä ja maskit suun eteen. Maskit, vaikka koneeseen noustessa kaikille annettiin varsin asiallinen Ebola-tiedote, jossa kerrottiin, kuinka Ebola ei tartu ilmateitse, vaan ruumiinnesteiden välityksellä.

Koneen ovi aukeaa, lentoemännät huutavat: ”Älä tule sisään, älä tule sisään! Pysy alhaalla!” Kuuluu vaimeaa Liberian englannin muminaa. Ajatteleeko kukaan, miltä työtään tekevästä miehestä tuntuu?

Ennen sisäänmenoa lentokenttärakennukseen mitataan lämpö ja pestään kädet. Tuosta hetkestä lähtien käsien pesu kloorivedellä on ollut toistuvaa. Kädet ovat kloorilta tuoksuvat koppurat.

Lentokenttärakennuksessa leijuu desinfiointiaineen tuoksu. Länsi-Afrikkaan kuuluvat savustetun kalan, hien ja paloöljyn hajut ovat hävinneet.

Papereita tarkastava maahanmuuttovirkailija on ystävällisen hymyilevä ja juttelee rennosti, mikä on erittäin harvinaista, saapuu sitten mihin vaan. Se on ensimmäinen osoitus siitä, että juuri nyt ulkomaalaisen tuloa maahan arvostetaan.

Matkalaukkuja odotellessa kaikki keskustelevat siitä, miten tervehtiä kättelemättä.

Seuraavana päivänä toimistolla riemuitaan jälleennäkemisistä. Kaikki jäävät kauaksi minusta, koska pelkäävät, että vahingossa halaan tai kättelen. Ebola ei tartu halaamalla tai kättelemällä. Halaamattomuus ja kättelemättä jättäminen on osa ongelman tiedostamista. Se, että emme kosketa, on minulle todella vaikeaa. Kaikki kollegat näyttävät siltä, että heitä tekee mieli rutistaa kunnolla – nyt sitä tarvittaisiin. He ovat laihtuneet, vanhentuneet, silmissä on surullinen katse. Tulee pohjaton voimattomuuden tunne.

Kollegat vakuuttelevat, että kuukaudessa tottuu siihen, ettei kukaan kosketa. Niin kai on vain oltava koskettelematta, mutta se on äärimmäisen surullista. Millaiseksi ihminen muuttuu tai lapsi kasvaa, kun kukaan ei koskaan rutista?

Kaiken lisäksi liberialaiset – niin kuin guinealaiset ja sierraleonelaiset – ovat nyt pelättyjä, ei-toivottuja vieraita kaikkialla maailmassa. Matkustaminen vaikkapa kokouksiin on lähes mahdotonta. Uutiset pauhaavat joka päivä tilanteen kurjuutta. Muistaako kukaan, että näissä kolmessa maassa on yli 20 miljoonaa ihmistä, joilla ei ole Ebolaa!

Kun lähdin matkaan, minulle sanottiin, että olen rohkea. En minä ole rohkea, minä pelkään – tunnen itseni voimattomaksi. Suomessa lakkasin kertomasta, että olen tulossa tänne tai missä asun. Minusta tuli Ebola-tiedottaja, väsyin päivittelyyn. Nyt kadun jokaista kertaa, kun en puhunut rakkaiden länsiafrikkalaisten puolesta, antanut oikeaa tietoa. Minä pelkään, miten näiden vahvojen ihmisten ja maiden hauraan rauhan käy.

Leena Lindqvist