Elämme konfliktien maailmassa. On piileviä konflikteja, jotka uinuvat, mutta tiedämme niiden jonakin päivänä räjähtävän. On meneillään olevia konflikteja, jotka näemme päivittäin uutisvirrassa. On jäätyneitä konflikteja, joiden kohdalla toivo niiden ratkaisemisesta on alkanut hiipua. Ja pitkittyneitä konflikteja, joissa jo toinen tai kolmas sukupolvi on mukana konfliktin syövereissä. Katkeruus kasvaa.

Mistä konfliktit saavat alkunsa? Me länsimaissa olemme tottuneet ajattelemaan materialistisesti. Usein ajattelemme ensimmäisenä öljyä – taasko öljystä soditaan? Tai ehkä on kysymys mineraaleista, vedestä, arvokkaasta maa-alueesta, kulkuyhteydestä merelle?

Materialistinen selitysmalli ei kuitenkaan selitä kaikkea. Joskus se ei selitä mitään. Konflikteissa on mukana ideologioita, arvoja, maailmankatsomuksia, uskontoja, perinteitä – joskus myös uskomuksia ja ennakkoluuloja. Näillä voi olla suuri merkitys konfliktien syntyyn – mutta niitä käsittelemällä voidaan myös konflikteja ratkaista.

**

Välillä näyttää siltä kuin pahuus olisi vallannut maailman. Luemme uutisia terroristisista liikkeistä tai Afganistanin talibaneista, Syyrian ja Irakin ISIS-taistelijoista, Boko Haramin kannattajista Nigeriassa ja Al-Shabaabista Somaliassa.

Mikä on saanut ihmiset lähtemään näin toivottomiin taisteluihin? Voiko tällaisten ihmisten kanssa puhua ollenkaan? Onnistuneiden rauhanprosessien salaisuus on usein siinä, että tavoitetaan kaikkein hankalimmat toimijat. Ja että ymmärretään syitä, jotka konfliktin ovat laukaisseet.

Kirkon Ulkomaanavun piirissä muun muassa somalitaustainen Mahdi Abdile on tehnyt tärkeää työtä selvittäessään, mikä saa ihmisen Nigeriassa antamaan tukensa Boko Haramille, ja mikä saa nuoren Somaliassa liittymään Al-Shabaabin riveihin. Ellemme ymmärrä konfliktien dynamiikkaa, emme osaa sitä muuttaa tai murtaa.

**
Itselleni on jäänyt rauhantyössä muutama tapaaminen erityisesti mieleen. Edesmennyt Hassan al-Turabi oli Sudanin islamilaisen liikkeen voimahahmoja. Istuin useita kertoja hänen kotisohvallaan Khartumissa. Kerran pitkässä keskustelussamme hän kysyi, ajattelinko heidän vihaavan meitä eurooppalaisia siksi, että olemme kristittyjä. al-Turabi jatkoi: ”Emme vihaa teitä siksi, että olette kristittyjä. Vihaamme teitä siksi, että olette niin huonoja kristittyjä!” Sitten seurasi esitelmä siitä, mitä kristillinen arvopohja hänen mielestään tarkoitti. Näkemys oli hyvin fundamentalistinen. Tätä näkemystä keskustelussa haastoin.

Toinen mieleen jäänyt kohtaaminen tapahtui Afganistanissa, Kabulissa. Taliban-liikkeen viimeinen ulkoministeri Wakil Ahmed Muttawakil istui kanssani. Hän oli mies, joka oli nähnyt Talibanin vallassa Kabulissa. Nyt hän oli erityisen huolissaan nuorten asemasta. Sitten hän täräytti: ”Taliban tarvitsee nyt apua! Voiko Suomi auttaa?” Kysymys ei ollut tavanomainen. Tietenkin kysyin, millainen apu olisi sitten tarpeen. ”Tarvitsemme apua radikalisaatiota vastaan. ISIS on tunkeutunut Kabulin yliopistokampuksille, ja värvää siellä nuoriamme taistelemaan ISIS:n riveissä. Me olemme sentään maltillisia islamisteja.”

**

Emme ehkä koskaan muutu al-Turabin haikailemiksi fundamentalisteiksi tai voi auttaa Talibania sen taistelussa vielä radikaalimpia liikkeitä vastaan, mutta minulle nämä keskustelut ovat auttaneet ymmärtämään eri toimijoiden logiikkaa. Ne ovat olleet myös päänavauksia rauhanprosessien tukemiseen.

Ihmisoikeuksien loukkaaja tai aseeseen tarttuja on aina perustellut itselleen, miksi on tällaiseen toimintaan lähtenyt. Rauhaa rakennettaessa näihin perusteluihin poraudutaan. Tutkitaan, kyseenalaistetaan, haastetaan. Tuodaan esiin vaihtoehtoja, avataan uusia näkymiä, toivoa tulevaisuudesta. Rauha alkaa aina kohtaamisesta.

Pekka Haavisto

Kirjoittaja on kansanedustaja, Kirkon Ulkomaanavun hallituksen jäsen ja Euroopan rauhaninstituutin puheenjohtaja.