Nykyisessä työssäni Kirkon Ulkomaanavun Kambodzan maajohtajana työskentelen ihmisten kanssa, jotka ovat selvinneet hengissä punakhmerien masinoimasta 1970-luvun kansanmurhasta.

Tuon ajan traumat näkyvät edelleen ihmisten toiminnassa. Kaikkia pelkoja ei ole voitettu, eikä kaikkia pelkoja olisi ollut edes mahdollista voittaa.

Kambodzan poliittinen ilmapiiri on tämän syksyn aikana kiristynyt huomattavasti. Sananvapautta on rajoitettu ja vanhat pelot tuntuvat nousseen pintaan. Pelko tekee monista hiljaisia.

Kaikesta tästä huolimatta täällä on, vaikkakin vähenevässä määrin, tuiki tavallisia kambodzalaisia, jotka osoittavat suunnatonta rohkeutta seisomalla heikomman puolella, puolustamalla ihmisoikeuksia ja nostamalla esiin epäkohtia, vaikka samalla he saattavat vaarantaa oman turvallisuutensa.

Rohkeutta on monenlaista. On hullunrohkeutta, arkirohkeutta, hiljaista ja sinnikästä rohkeutta, äänekästä rohkeutta ja tyhmänrohkeutta. Minulle rohkeus on ennen kaikkea heikomman puolella seisomista, omista arvoista kiinni pitämistä silloinkin, kun on jäämässä vähemmistöön. Rohkeutta on avata suunsa silloin, kun muut ovat jo hiljentyneet, ja kulkea eteenpäin silloin, kun esteet tuntuvat voittamattomilta.

Mistä tällainen rohkeus tulee ihmiseen? Harva meistä on rohkea syntyessään, jotkut toki sitäkin. Osa kasvaa sellaisessa arvoympäristössä, joka ravitsee rohkeuden kasvua. Esimiehenä ja vanhempana pyrin luomaan sellaiset olosuhteet, joissa kollegat ja jälkikasvu saavat mahdollisuuden tehdä rohkeita valintoja.

Ajoittain kohtaan omassa työssäni valtavaa rohkeutta. Nämä ihmiset ovat elämänsä aikana joutuneet kohtaamaan aivan eri suuruusluokan pelkoja, kuin suurin osa meistä rauhan aikana hyvinvointivaltiossa kasvaneista. Olen tavannut naisia, jotka konfliktin alkaessa pakkaavat välttämättömimmät tavarat, nappaavat lapset mukaan ja kävelevät satoja kilometrejä päästäkseen turvaan. He eivät varmuudella tiedä, mihin päätyvät, kuinka he ruokkivat lapsensa tai mitä kadoksiin joutuneelle miehelle on käynyt.

Kohtaan nuoria, jotka puskevat tiensä läpi huonon ja korruptoituneen koulutusjärjestelmän, joutuvat todistamaan älykkyytensä ja osaamisensa voimatta luottaa siihen, etteikö joku rikkaampi ja lahjattomampi menisi työhaastatteluissa ohi. Kaikesta huolimatta he onnistuvat ylläpitämään unelmaa paremmasta tulevaisuudesta.

Kohtaan myös ihmisoikeuspuolustajia, joilla on jokapäiväinen riski joutua vankilaan ilman toivoa rehellisestä ja oikeudenmukaisesta oikeudenkäynnistä tai väkivallattomasta kohtelusta vankilassa.

Tällaisen rohkeuden kohtaaminen on voimauttavaa. Tällainen rohkeus syntyy lujasta toivosta ja uskosta parempaan huomiseen. Rohkeuden kohtaaminen on suurimpia motivaation lähteitä omassa työssäni. Jos he ovat rohkeita ja toiveikkaita, ei minulla ole mitään syytä olla tuntematta samoin.

Saara Lehmuskoski
Kirkon Ulkomaanavun Kambodzan maajohtaja