Se pahin ongelma: sota
Vietin naistenpäivän Jordanian pääkaupungissa Ammanissa, tunnin ajomatkan päässä Za’atrin pakolaisleiristä.
Za’atrissa asuu 85 000 Syyrian sotaa paennutta ihmistä. Se on Jordanian seitsemänneksi suurin ”kaupunki”. Väkiluku on pienentynyt, kun ihmiset ovat siirtyneet muualle Jordaniaan tai palanneet Syyriaan. Viime kesänä Za’atrissa asui 120 000 ihmistä.
Useampi kuin joka toinen Jordaniassa asuva on pakolainen. Palestiinasta, Irakista ja nyt viimeksi Syyriasta on paettu tänne sadoin tuhansin. Nyt maasta uhkaa loppua vesi, sähkö ja – kärsivällisyys.
Vain viidesosa Syyriasta paenneista asuu täällä pakolaisleireillä. Muut ovat sukulaistensa luona tai vuokra-asunnoissa kaupungeissa. Tilanne on nostanut vuokria epäterveellä tavalla.
Haastatellessani ihmisiä Za’atrin leirillä aloin miettiä pakolaisleireiltä kirjoitettuja juttuja. Niissä kerrotaan usein leirien ongelmia: jonoja vesipisteille, ahtaita tiloja, pieniä resursseja, toimettomuutta. Ne ovat kaikki totta myös Za’atrissa. Elämä pakolaisleirillä on rankkaa.
Mutta leireillä elämään joutuville suurin ongelma eivät ole leiriolosuhteet, vaan itse sota. Tietoisuus siitä, että kun itse on leirillä, kotimaassa jatkuvat tuhoaminen ja tappaminen.
Kierrellessäni leirillä mietin, mitä tapahtuisi, jos kaikki raha ja työpanos, jotka tarvitaan ison pakolaisleirin pystyttämiseen ja ylläpitoon, laitettaisiin yrityksiin lopettaa sota.
Olisivatko syyrialaiset voineet jäädä koteihinsa ennen kuin ne tuhottiin?
Ennen kuin ihmisiä, lapsiakin, haavoittui ja kuoli. Ennen kuin naisia raiskattiin.
Ennen kuin sota masensi mielet. ”Leirillä ei pysty unelmoimaan”, ihmiset sanovat. ”Kotiani ei enää ole.” Silti kaikki haluavat palata, joskus.
Olemmeko unohtaneet, että aika lähellä Suomea soditaan, tänäänkin.
Naistenpäivä kosketti minua täällä eri tavalla kuin kotona.
Naisten ja miesten epätasa-arvo näkyi lukuisin tavoin pakolaisissa, jotka tulevat hyvin perinteisiin arvoihin tottuneilta alueilta. Heidän kanssaan vietetty aika totutti minutkin esimerkiksi siihen, että miehet eivät kättele minua, koska olen nainen. He hymyilevät ja nostavat oikean kätensä rinnalle kunnioituksen osoitukseksi, ja minä vastaan samalla tavalla, lopulta jo ihan sujuvasti.
Uskokaa pois, jos jossakin naisen pitää olla vahva, niin täällä.
Terveisin,
Ulla Kärki
