Tietoyhteiskunta pythonin nahan alla

Ennen kuin voi astua keihäiden reunustamalta polulta harjakattoiseen mökkiin on kumarrettava syvään.

Kohteliainta olisi kömpiä kynnyksen yli polviasennossa, vaikkei mökissä edes ole ketään.

Sisällä on yksi huone, valtaistuinsali. Sen perällä olevalla korokkeella odottaa yksinäinen koristeellinen puutuoli.

Muita kalusteita ei juuri ole. Ellei lasketa leijonantaljaa lattialla ja seinällä, huoneenmittaista pythoninnahkaa katossa ja isoa krokotiilinahkaa toisella seinällä.

Täällä hänen kuninkaallinen korkeutensa lunda-heimon päällikkö Kanongesha ottaa vastaan vieraat.

Ollaan harvaan asutulla metsäalueella Luoteis-Sambian Mwinilungassa.

Jättikäärme katossa rajaa huoneesta neljänneksen päällikön alueeksi, jonne kenelläkään muulla ei ole asiaa.

Kädessäni on lahjakassi, jossa on kuviokravatti.
Tunnen itseni tyhmäksi.

Päällikkö Kanongesha on pitkä. Päässä on iso puoliympyränmallinen puusta tehty päähine. Ei näytä kravattimieheltä.

”Tiedättekö, kun minä osallistuin ilmasto-workshopiin Kiinassa…”, hän aloittaa erittäin sujuvalla englannilla, jossa kuuluu amerikkalainen korostus.

Hän kertoo, millaisia vaikutuksia metsän hakkuulla on ilmastoon ja miten paikallisilmaston lämpenemistä voi Sambiassa ehkäistä. Hän mainitsee myös ilmastonmuutospaneeli IPCC:n raportit.

Siis heti sen jälkeen, kun adjutantti on polvistunut ja sitten kierähtänyt molemmille kyljilleen päällikön edessä.

Tämä on vain yksi esimerkki Sambian kahdesta todellisuudesta. Samaan aikaan kun osa asioista tehdään kuten sata vuotta sitten, seurataan kiinalaista kungfu-sarjaa tai kansainvälistä ilmastonmuutoskeskustelua.

Sambiassa ja muissa eteläisen Afrikan kehitysmaissa syrjäseudun maanviljelijä työntää auraa käsipelillä, kännykkä taskussa.  1800-1900 -lukujen vaihteessa teollistuneissa maissa ei ole vastaavaa kokemusta agraari- ja informaatioyhteiskunnan rinnakkaiselosta.

Silloin kyse on paljolti siitä, mitkä perinteet ovat niin vahvoja, että ne ohittavat saatavilla olevan tiedon. Vähintään yhtä paljon on merkitystä sillä, miten ja mistä yhteisöjen päälliköt kiinnostuvat.

Päällikkö Kanongesha päättää tuhansien neliökilometrien kokoisen maa-alueen käytöstä.

Hänen puheissaan toistuvat sanat ilmastomuutos, eroosio ja yhteiskuntavastuu.
Vastustuksesta huolimatta hän on onnistunut rajoittamaan puiden hakkaamista polttopuiksi ja säästänyt näin laajoja metsäalueita.  Hän on saanut hankittua ikkunat ja muita tarvikkeita alueen ainoalle klinikalle.

Sen sijaan hän tyrmää täysin ajatuksen siitä, että mies ja nainen voisivat jakaa kotityöt keskenään. Seksuaalivähemmistöistä ei pidä kysyä lainkaan.

Huumorintajua Kanongeshalta ei silti puutu. Hän kertoo huvittuneena, miten siirtomaakauden aikana hallitsijaa esitti puukeppi, jonka pää oli veistetty esittämään kuningatar Viktoriaa.  Sitten hän lähtee liikkeelle perässään neljä kaislahameista rummuttavaa poikaa.

Minä jään jälkeen. Adjutantti on juuri kertonut, että lahjakassi pitää asetella lattialla olevalle leijonantaljalle, leijonan pään kohdalle.

Jään  arvuuttelemaan, mitä päällikkö Kanongesha ryhtyi tekemään heti lähdettyämme.
Menikö hän a) päivittämään iPadia, b) johtamaan sadetanssia vai c) nauramaan katketakseen.

Satu Helin
Kirjoittaja on Kirkon Ulkomaanavun toimittaja

Blogi on julkaistu myös Amnesty-lehdessä 2/2014