Viimeinen niitti?
Istun Zaatrin pakolaisleirillä Ulkomaanavun parakkitoimistossa haastattelemassa englanninopettajaa, kun oviaukkoon pölähtää joukko hätääntyneitä kasvoja. Äänensävystä tajuan, että jotain on pielessä, vaikka en vielä ymmärrä arabiaa kuin kahvin, kiitoksen ja hyvän päivän verran.
Laiha mies seisoo pihalla, kivusta kaksinkerroin taittuneena, kädet jalkojen välissä.
Maasturin takapenkille survoutuu kolme-neljä miestä, silmät kiinni irvistelevä ja ilmaa hampaidensa välistä kiskova uhri reunimmaisena. Yksi miehistä pitelee loukkaantuneen kättä, jolloin näen keskisormen menneen sijoiltaan.
Okei, tummuva sormi pitää kiskoa paikoilleen, mutta sitä en osaa. Kiristysside ei auta. Laukussani on kipulääke, mutta älyän onneksi pitää sen siellä. Kielimuurin läpi voin vain vakuutella hänelle että kaikki on pian hyvin. Saan mieheen katsekontaktin ja opastan esimerkillä häntä hengittämään hitaasti ja syvään.
Reitti on mutainen, mutkainen ja kuoppainen ja tuntuu kestävän ikuisuuden, vaikka siihen menee varmaan vain viitisen minuuttia. Matkalla on väisteltävä jalankulkijoita, aasin vetämiä kärryjä ja ihmisvoimin liikkuvia koko väylän täyttäviä leveitä trailereita, joilla asuinparakkeja siirrellään paikasta toiseen. Kulkuväylää kaventavat myös kahvilat vesipiippuineen ja elintarvikkeita, vaatteita ja muuta tavaraa pursuvat kojut. Yhden improvisoidun myyntipaikan edessä kellertävässä mudassa on tarjolla vain kahdet täysin palvelleet kengät.
Iso automme kiertelee, möyrii ja keinuu tuskallisen hitaasti ojien ja kuoppien yli kuin viimeisillään tiineenä oleva emakko, välillä ajotiellä, välillä maastossa. Sitten väistetään taas ja odotetaan että traileri pääsee ohi.
Takapenkiltä joku haluaa painaa äänitorvea, mutta autoa ohjaava 24-vuotias Sara estää sen. Ulkomaanavun autoista ei tööttäillä leirin asukkaille muuten kuin tervehdyksinä tutuille. Autosta käsin ei myöskään napsita safarityyliin kuvia leirillä asuvista ihmisistä. Matkustajiakaan ei oteta, mutta nyt kyseessä on poikkeustilanne.
Mies kavereineen kipataan marokkolaisen kenttäsairaalan portille, josta hän yhden ystävän tukemana hoipertelee sisään. Olemme helpottuneita, sillä sormi on ammattilaisten toimesta paikoillaan tuossa tuokiossa.
Leirin sairaaloissa hoidetaan amputointeja ja muita räjähteiden aiheuttamia vakavia vammoja, joten sijoiltaan mennyt sormi on näissä kuvioissa pikkujuttu.
Silti, eikö mikään riitä?
Kaiken koetun jälkeen olet vihdoin päässyt turvaan ja mitä tapahtuu? Tulee lentopallo ja iskee.
Taina Värri
Taina Värri on viestinnän asiantuntija Ulkomaanavun Lähi-idän toimistossa Jordaniassa. Hän lähti Jordaniaan vuoden 2015 alussa.
