Saavutettava tekstiversio keskustelusta

Noora Pohjanheimo [00:00:00]: Samalla, kun väestö eri puolilla maailmaa ikääntyy, Afrikka on nuorten maaosa. Jopa 60 prosenttia väestöstä on alle 25-vuotiaita. Ja on ennustettu, että vuoteen 2050 Saharan eteläpuoleisessa Afrikassa tulee olemaan kaksi miljardia alle 25-vuotiasta ja joka kolmas nuori maailmassa on afrikkalainen. Mitä nämä nuoret sitten tarvitseva? Ainakin laadukasta työhön johtavaa koulutusta ja koko maapallon kannalta kestäviä toimeentulomahdollisuuksia.

Tässä FCA Talks -jaksossa keskustellaan siis yrittäjyydestä ja ammattikoulutuksesta Afrikassa. Haastateltavana on kirkon ulkomaanavun ohjelmapäällikkö Ville Wacklin, tervetuloa.

Ville Wacklin [00:00:44]: Kiitos.

Noora Pohjanheimo [00:00:45]: Aloitetaan tämmöisellä aiheella, että millaiset perinteet ammattikoulutuksella on Afrikassa?

Ville Wacklin [00:00:52]: Joo. No, ihan alkuun ehkä disclaimerina sellainen, että kun puhutaan Afrikasta kokonaisuutena, niin täytyy ymmärtää, että siellä on 54 maata ja todella toisistaan poikkeavia tapoja tehdä ammatillista koulutusta, ja kaikennäköistä kulttuuria. Ja niin edelleen.

Mutta jos tässä otetaan vapauksia lähteä yleistämään, niin yleisesti ammatillinen koulutus on kehittynyt Afrikassa näin, että ennen maiden itsenäistymistä ammatillinen koulutus oli joko perinteistä tiedonvaihtoa sukupolvelta toiselle yhteisöissä, tai sitten näiden siirtomaavaltojen strategioita työvoiman kehittämiseksi omiin tarpeisiinsa. Ja itsenäistymisen jälkeen tässä on ollut kolme keskeistä kehitysvaihetta, mitä Afrikan ammatillisessa koulutuksessa on ollut.

Ja ensimmäinen näistä vaiheista tapahtui 50-60-luvulla, kun ensimmäiset Afrikan maat alkoivat itsenäistyä ja mutkia suoraksi vetäen kyseessä oli tavoite investoida julkiseen ammattikoulutukseen, jonka tarkoituksena oli korvata se osaaminen, minkä nämä siirtomaahallinnon eurooppalaiset asiantuntijat ja työntekijät olivat mukanaan vieneet lähtiessään maasta. Eli tämmöistä tehtaiden pyörittämistä ja kaikkea muuta liittyen tähän teollistumiseen.

Ja tämä ei kuitenkaan valtaosin onnistunut, tämä ensimmäinen vaihe. Ja nousi uusi ilmiö Afrikassa, kuin koulutetut työttömät, joka oli arka juttu. Ja sitten tässä toisessa vaiheessa ammatillisen koulutuksen suunnittelu lähti laajemmasta modernisaation ajatuksen kyseenalaistamisesta ja keskittyi enemmän perustaitoihin maaseudulla ja kaupunkien informaaleilla sektoreilla. Tässä kävi niin, että tässäkin saavutetut tulokset jäivät aika laihoiksi ja vähitellen eri rahoitusinstrumenttien huomio kääntyi ammatillisesta koulutuksesta muille koulutuksen saroille, minkä koettiin sitten olevan se asia, mikä pitäisi saada ensimmäisenä kuntoon.

Afrikan hallitukset olivat siinä vaiheessa sitä mieltä, että kaikki tällainen koulutus kaikille -ajattelu johtaa yhä isompaan määrään koulutettuja työttömiä, joka voi sitten aiheuttaa monenlaisia levottomuuksia. Ja nyt tässä viimeisessä vaiheessa ollaan menossa siihen suuntaan, että pyritään rakentamaan Afrikan maihin näitä opetussuunnitelma, jotka pohjaavat osaamisperustaisuuteen ja siihen, että koulutuksesta saatu tutkinto on aina tunnustettu siellä kansallisella tasolla. Eli koko sektoria pyritään kehittämään ja virtaviivaistamaan.

 

Noora Pohjanheimo [00:03:37]: Kirkon ulkomaanapu tukee koulutusta eri tavoilla Ugandassa. Ihan tätä peruskoulutusta, mutta muun muassa myös tuonne Rwamwanja pakolaisasutusalueelle on perustettu ammattikoulu, jossa KUA on ollut aktiivisesti mukana. Kertoisitko vähän tuosta ammattikoulusta, miten se muun muassa eroaa suomalaisesta ammattikoulutuksesta?

Ville Wacklin [00:04:01]: No tietysti se eroaa monellakin tavalla suomalaisesta ammattikoulutuksesta. Johtuen jo resurssien erilaisuudesta ja siitä todellisuudesta, että meidän opiskelijoistamme 70 prosenttia on Kongon pakolaisia. Ja yksi syy siihen minkä takia meidän ohjelmiemme pitää olla lyhyempiä kuin ehkä suomalaisessa ammatillisessa koulutuksessa liittyy siihen, että pakolaisethan usein tilanteen rauhoituttua kotimaassa palaavat sinne ja sitten, kun tilanne taas menee huonommaksi, saattaa palata takaisin pakolaiseksi Ugandan puolelle. Ja totta kai on teknisesti monia erilaisuuksia, mutta minä ehkä keskittyisin mielummin siihen, että mitä samaa näissä systeemeissä on. Suomalaisessa ammattikoulussa ja tämmöisessä pakolaisasutusalueen ammattikoulussa Ugandassa.

Eli ideanahan on kuitenkin se, peruslähtökohtana, että pyritään kouluttamaan meidän opiskelijoitamme sellaisille aloille, joissa on mahdollista työllistyä, on työpaikkoja ja voi kenties avata oman yrityksen. Ja me perustamme markkinatutkimukselle aina tietysti sen, että mitä aloja milloinkin koulutamme. Ja hirveän tärkeää on se, että me verkostoidumme sillä alueella yritysten kanssa, jotka sitten myös tulevat kertomaan meille heidän tarpeistaan, että minkälaista työvoimaa he siellä yrityksissä tarvitsevat. Ja päästämme myös meidän opiskelijamme tutustumaan näihin työnantajiin alueella, joka tietysti helpottaa heidän tulevaisuuden työllistymistään.

Ja samalla nämä yritykset tarjoavat meidän opiskelijoillemme työssäoppimispaikkoja ja monet ovat työllistyneet sen kautta, että he ovat pystyneet vakuuttamaan työnantajat harjoittelujaksolla ja päässeet valmistumisensa jälkeen töihin. Eli perustava ajatus on ihan sama. Otetaan yritykset mukaan siltä alueelta, se yksityissektori ja tehdään niiden kanssa yhteistyötä. Ja luodaan sitä tiettyä luottamusta ammatillisen koulutuksen ja työnantajien välillä, jotta työnantajat voivat luottaa siihen, että meidän koulutuksestamme tulee sellaista osaamista, joka parantaa yrityksen mahdollisuuksia onnistua tulevaisuudessa.

Noora Pohjanheimo [00:06:34]: Minkälaisia löydöksiä siellä on tehty? Eli minkälaiselle osaamiselle ja millaisille ammateille esimerkiksi Ugandassa tai tuolla Rwamwanjan alueella on kysyntää?

Ville Wacklin [00:06:45]: No se riippuu tosiaan siitä, että puhutaanko maaseudusta esimerkiksi missä tämä Rwamwanjan pakolaisasutusalue on vai puhutaanko siitä kaupungista. Eli tarjonta ja mahdollisuudet ovat aika erilaisia. Ja minun mielestäni maaseutu ja urbaanit alueet ainakin Ugandassa ovat, tai se niiden ero on vielä isompi. Varmaan voi miettiä, että mitä se on Suomessa ollut 50, 60, 70 vuotta sitten, niin se ero on varmaan vielä aika lähellä samaa.

No mutta jos lähdetään siitä maaseudusta niin paljon työpaikkoja ja mahdollisuuksia on maanviljelyn saralla. Rakentamiseen liittyviä projekteja on paljon, mihin meidän opiskelijamme ovat työllistyneet. Etenkin, kun nämä pakolaisasutusalueet kasvavat, niin siellä eri järjestöillä UNHCR:llä esimerkiksi on paljon rakentamisprojekteja, mihin nämä opiskelijat ja valmistuneet opiskelijat ovat päässeet töihin.

Mutta sitten toisaalta meillä on myös monia kampaajia, jotka ovat perustaneet omia yrityksiään tai menneet töihin jollekin kampaajalle. Meillä on räätäleitä. Tällaisia perinteisiä ammatteja. Mutta kyllä maaseudulla ne ammatit perustuvat aika pitkälti sille, että mitkä ovat ne vähimmäistarpeet ihmisillä, koska ei tietenkään sen alueen ihmisillä ole määrätöntä resurssia kuluttaa luksustuotteisiin, mutta sen me olemme huomanneet, että etenkin Kongon pakolaisten suhteen, heille on hirveän tärkeää, että sellainen tietynlainen muoti ja miltä he näyttävät. Sen takia monet räätälit ovat hyvin menestyneitä siellä, ja myös nuo kampaamot ovat toimineet hienosti.

Mutta perustarpeiden äärellä. Kaupungissa on tietysti sitten paljon uusia mahdollisuuksia ja nehän ovat osana tällaista globaalia markkinaa monella tavalla ja me näemme, että esimerkiksi luovilla aloilla on hirveän paljon uusia mahdollisuuksia, mitä me emme järjestöinä ole ehkä aiemmin havainneet. Esimerkiksi peliala kehittyy aika nopeasti ympäri Afrikkaa. Hirveä sisämarkkina koko maanosalla, kun miettii, että tänä vuonna Afrikassa on yli puoli miljardia älypuhelimen käyttäjää esimerkiksi. Toisaalta se oman sisällön, Afrikan sisältä kumpuavan sisällön, tuotanto on vielä hyvin vähäistä. Jonkin verran tapahtuu asioita Keniassa ja Etelä-Afrikassa ja ehkä Nigeriassa ja Ghanassa, mutta muuten se on hyvin alkuvaiheessa.

Ja kaikkea graafista suunnittelua ja tällaista, uusia aloja, jotka meillä länsimaissa ovat työllistäneet pitkään ihmisiä ja työllistää koko ajan enemmän. Alat, jotka vaativat luovuutta, niin näen, että ne tulevat kasvamaan lähivuosina. Etenkin noilla urbaaneilla alueilla ympäri Afrikkaa.

Noora Pohjanheimo [00:10:02]: Eli sanoit, että erityisesti kaupungissa on kysyntää tämmöisille luovempien alojen koulutukselle. Minkälaista näkymää Kirkon lkomaanapu on tähän kehittänyt?

Ville Wacklin [00:10:14]: Pilotoitiin tuossa 2020 tammikuussa Ugandassa luovien alojen koulutusohjelmaa mitä minä olen yhdessä minun kollegani Jenni Lähteenmäen kanssa kehittänyt tässä 2019 lähtien. Ihan jo lähtien siitä oivallisuksesta, että nämä alat kasvavat todella nopeasti ja työllistävät globaalisti yhä enemmän ihmisiä. Ja sen lisäksi monet näistä töistä ovat sellaisia, joita ei rajoita se, missä sinä fyysisesti olet. Nämä toimivat verkon yli monet ja pystyt periaatteessa tekemään töitä mille tahansa yritykselle mistä tahansa. Näin teoriassa. Niin me näemme, että tässä, ja etenkin nyt tietysti korona-aikana, kun liikkuvuus on mitä on niin se avaa ihmisille ihan uudenlaisia mahdollisuuksia työllistyä tässäkin ajassa. Ja tavallaan tätä oivallusta vasten me lähdimme kehittämään tätä koulutusohjelmaa ja pilotoimme, testasimme sitä tammikuussa ja nähtiin, että tällä olisi aivan mieletön kysyntä. Ja nyt sitten ollaan suunnittelemassa tämmöisten kokonaisten ohjelmien aloittamista ensi vuoden alkuun, 2021.

Ja me näemme, että täällä on todella iso kasvupotentiaali ja tämä on sellainen ala mitä kauhean monet eivät ole tässä järjestökentässä vielä havainneet. Siihen liittyy, siinä tavallaan linkittyy digitalisaatio ja yrittäjyys todella keskeisesti ja jotka ovat kuitenkin niitä, eivät pelkästään tulevaisuuden, vaan jo nyt niitä ilmiöitä joiden ympärille uusia työpaikkoja syntyy.

Noora Pohjanheimo [00:12:04]: Mikä on tämän ammattikoulutuksen merkitys työllistymisen suhteen? Eli onko ammattikoulutuksen saaneiden helpompi työllistyä?

Ville Wacklin [00:12:10]: Ehdottomasti on helpompi työllistyä kuin ilman ammattikoulutusta, mutta eihän se tietenkään helppoa ole. Jos miettii vaikka suomalaisia ammattikoulutuksen saaneita niin eihän se välttämättä heillekään ole suora linkki työpaikkaan. Toki monet työllistyvät, ja hyvällä prosentilla, mutta kyllä se vaatii sen laadukkaan ammattikoulutuksen ja sen, että tuodaan työnantajat ja yritykset lähelle ammattikoulutusta, jotta pystytään luomaan, tai ymmärtämään heidän tarpeitaan ja luomaan luottamusta työnantajien ja ammattikoulujen välillä. Se on ihan keskeistä.

Ja sitten ehkä tuodaan mukaan myös se yrittäjyys keskeiseksi elementiksi ammattikoulutuksessa. Kyllä minä näen, että se parantaa olennaisesti näiden ihmisten työllistymismahdollisuuksia.

Noora Pohjanheimo [00:13:06]: Jos ajatellaan koko koulupolkua Afrikassa tai ehkä nyt voidaan puhua Ugandasta, niin on joku rajaus tässä näin, niin tämä on aika iso kysymys, mutta minkälaisia puutteita, kehityskohteita tai hyviä puolia näet siinä koko koulupolussa? Minkälaisia perustaitoja esimerkiksi koululaiset ja nuoret tarvitsisivat?

Ville Wacklin [00:13:35]: Joo. Tuo on tosiaan melko laaja kysymys, mutta koetan tässä nyt jotenkin tiivistää tämän. Jos lähdetään vaikka ihan siitä peruskoulusta liikkeelle niin onhan se koko instituutio aivan valtavan aliresursoitu ympäri Afrikkaa. Lähtien ihan fyysisistä koulurakennuksista ja opettajia on liian vähän ja liian paljon on kouluttamattomia opettajia, joka sitten johtaa yhdessä siihen, että luokkakoot ovat aivan järkyttävän kokoisia. Minä olen itse vieraillut luokassa, jossa on 300 oppilasta ja näitä esimerkkejä on sitten tietysti maanosa pullollaan. Ja pelkästään se asia jo vaikeuttaa ihan hirveästi sen koulutuksen laatua ja ennen kaikkea sen yksilön näkökulmasta sitä oppimista.

Eli se resursointi tietysti olisi ensimmäinen asia, mikä pitää ottaa huomioon, tai jota pitäisi kehittää. Ja sitten tietysti työnsarkaa on vaikka kuinka paljon, mutta ehkä yksi sellainen perusongelma on myös se, että etenkin Ugandassa ja kyllä varmasti muuallakin Afrikassa on se ongelma, että on tavallaan vain muutama sellainen niin sanottu kunnon ala, minne vanhemmat haluavat heidän lapsensa suuntautuvan. Se on se lääkäri tai lakimies, tai sitten poliitikko. Puhutaan tällaisista white collar jobseista, eli kauluspaitatyöpaikoista, jotka ovat sitten ne ainoat, joilla on sosiaalista statusta parantavaa painoarvoa.

 

Minä näkisin, että koko ammatillisen koulutuksen brändääminen uudestaan olisi hirveän tärkeää, missä minun mielestäni Suomessa on koko ajan onnistuttu paremmin. Siihen on satsattu ja resursoitu enemmän. Ja on ihan hyviä tuloksiakin saatu.

Noora Pohjanheimo [00:15:51]: Maailmanlaajuisesti vain noin viidesosa pakolaisista saa toisen asteen koulutuksen ja maailmassa on enemmän pakolaisia kuin koskaan ennen ja nuorten tulevaisuus riippuu pitkälti siitä minkälaisen koulutuksen hän voi pakolaisaikana saada. Tietysti tähän liittyy vahvasti myös se, että minkälaisen työpaikan voi koulutuksen jälkeen saada. Jos puhutaan vielä esimerkiksi siitä Rwamwanjan ammattikoulusta niin millä tavalla sen koulutuksen ohessa tuetaan työllistymistä?

Ville Wacklin [00:16:24]: Joo. Tietysti, jos mietitään niitä mahdollisuuksia ja koulutuksia niin ensisijainen juttuhan on se, että niitä mahdollisuuksia on tarpeeksi laadukkaaseen koulutukseen. Todella resursoidaan sitä. Meillä sen koulutuksen ohessa, että miten me tuemme opiskelijoita koulutuksen aikana ja työllistymisessä, ja työssäoppimisessa, on se, että meillä on tällainen opo. Opinto-ohjausmalli, joka perustuu suomalaiseen opinto-ohjaukseen, joka kulkee näiden meidän ammatillisten koulujemme rinnalla. Oppilailla on se taho, joka tukee heitä opintopolussa ja työharjoittelussa, ja linkkaa heitä myös työpaikkoihin valmistumisen jälkeen. Me haluamme tarjota näille opiskelijoille mahdollisuuden sellaiseen mentorointiin ja opinto-ohjaukseen, mikä ei ole kauhean tavallista. Ja Suomessa on tähän todella vahva perinne ja me haluamme tuoda sitä elementtiä myös näihin kouluihin ja tähän opiskeluun.

Noora Pohjanheimo [00:17:49]: Kuinka tärkeä työllistymismuoto on oman yrityksen perustaminen?

Ville Wacklin [00:17:53]: No se on todella tärkeää, että tietenkään kaikille ei riitä työpaikkoja niissä yrityksissä ja moni haluaakin itse perustaa yrityksen. Ja näkee, että he ovat täysin yrittäjäluonteita. Minä näen ehkä kahdella tavalla sen yrittäjyyden, että se on siinä koko koulutuksessa, yrittäjyys sellaisena asenteena, että perusajatus on se, että tällä pakolaisella itsellä kehittyy ymmärrys siitä, että heillä on mahdollisuus vaikuttaa omaan tulevaisuuteensa ja työllistymiseen. Ja se on lopulta heistä itsestään kiinni. Me olemme siinä tukemassa ja kouluttamassa ja auttamassa, mutta se viimeinen kilometri heidän täytyy itse juosta.

Ja sitten toisaalta me katsomme yrittäjyyttä myös ammatin näkökulmasta, että ihmisten, jotka perustavat yrityksen, että heillä olisi tarvittavat taidot ja tiedot siihen yrityksen perustamiseen ja he ymmärtäisivät mitä kaikkea siihen liittyy. Ja sitä kautta heidän yrittäjyys tai sen onnistumismahdollisuudet paranisivat.

Noora Pohjanheimo [00:19:10]: Millaisia tulevaisuudennäkymiä ennustat lähivuosille, että miten ammattikoulutus ja miten yrittäjyyskoulutus kehittyvät jatkossa?

Ville Wacklin [00:19:22]: Kyllä näen, että sen lisäksi mitä työtä me teemme juuri näillä pakolaisasutusalueilla ja syrjäisemmillä seuduilla, tulee jatkumaan. Ja pyrimme kehittämään yhä enemmän niin sitä ammatillista puolta, että koulutetaan sellaisille aloille ihmisiä, josta he voivat työllistyä, ja sitten yhä kehitetään meidän yrittäjämallia, yrittäjyyskoulutusmallia, että pystymme yhä paremmin tarjoamaan tukitoimintoja yrittäjille. Onko se sitten, meillä on paljon kaikenlaisia säästöryhmiä ja erilaisia työkaluja siihen, että miten starttirahaan voi päästä käsiksi. Minä näen, että niitä pitää edelleen kehittää ja nähdä luovemmin, että mikä tuottaa parhaan lopputuloksen. Ja sitten toisaalta niin kuin aiemmin sanoin näistä urbaaneista konteksteista, että nähdä ne mahdollisuudet, mitä kaupunki ja digitalisaatio ja siihen liittyvä yrittäjyys, kuten luovat alat, tulee mahdollistamaan tulevaisuudessa. Ja tarjota sitä koulutusta sinne ja myös lähteä rakentamaan sitten luoville aloille erilaisia ekosysteemejä, missä ihmiset pääsevät tapaamaan toisiaan. Verkostoitumaan ja sitä kautta löytämään uusia mahdollisuuksia. Ja sitten tietysti tässä kaikessa on se, että pyritään lobbaamaan hallituksia tekemään fiksuja päätöksiä näiden asioiden suhteen, että saadaan myös omaa kansallista koulutussektoria kehitettyä niissä maissa missä me toimimme.

Noora Pohjanheimo [00:21:12]: Ville, kun sinä olet vuosia tehnyt töitä tämän ammatillisen koulutuksen ja yrittäjyyskoulutuksen parissa Ugandassa niin mikä on kaikista tärkein asia, mikä näiden nuorten ja opiskelijoiden tulisi oppia?

Ville Wacklin [00:21:25]: Hyvä kysymys. Minä ajattelen, etenkin kun puhutaan pakolaisista, niin kyky unelmoida on tärkeää. Näen, että unelmointi on sellaisen merkityksellisen elämän yksi tärkeimmistä polttoaineista. Unelmat ovat niitä juttuja, jotka sitten sinut sieltä sängystä joka aamu potkaisee ylös ja vie sinua eteenpäin elämässä. Ja se kyky on todella monelta, etenkin näissä pakolaisissa jotka tulevat vaikeista olosuhteista ja konfliktin keskeltä niin se on hävinnyt vuosien varrella. Ja me olemme tehneet paljon näissä kouluissa ihan sellaisia voimaannuttamisharjoituksia missä hahmotellaan niitä tulevaisuuden unelmatyöpaikkoja ja suunnitelmia. Ja pikkuhiljaa näiden harjoitusten kautta monille on palautunut kyky unelmointiin, jota kautta sen uuden oppiminenkin on paljon helpompaa. Sanoisin, että se on paljon tärkeämpää kuin mikään muu taito, mitä he oppivat sitten sen koulutuksen aikana. Sellainen tunne siitä, että he voivat omilla valinnoillaan vaikuttaa oman elämänsä kulkuun. Se on itsemääräämisoikeus ja sellainen. Minä näen, että se on tärkeämpää kuin mikään muu.