Leppilahdet vaikuttuivat kenialaisten rohkeudesta

Leppilahtien pariskunta vieraili Keniassa pakolaisalueella ja näki vaikeiden olosuhteiden keskellä rutkasti toivoa. Toivo paremmasta ajaa eteenpäin, vaikka puitteet olisivat millaiset. 

Lahjoittaminen kodinperintönä

Arto Leppilahden piti käydä Keski-Euroopassa parin vuoden työpätkällä, mutta yli 30 vuotta myöhemmin hän asuu yhä Brysselin liepeillä ja työskentelee Euroopan komissiolla. Amsterdamissa hän tapasi hollantilaisen Barbaran, jonka sukunimi on tätä nykyä myös Leppilahti. Pariskunnalla on kaksi aikuista lasta ja yhteinen lahjoitustili.

Lahjoittaminen on tapa, jonka Vaasasta kotoisin oleva Arto Leppilahti on saanut ikään kuin kodinperintönä. Hänen äitinsä kiersi aikanaan ovelta ovelle pyytämässä lahjoituksia Yhteisvastuukeräykseen.

”Ei ollut mitään mahdollisuutta tulla käymään kotona ilman, että olisin tehnyt lahjoituksen”, Leppilahti sanoo pilke silmäkulmassaan. 

”Kun äitini sairastui muistisairauteen ja sai vuorollaan kutsun ajasta iäisyyteen, en voinut enää lahjoittaa hänen kauttaan. Jonkin ajan kuluttua mietin, että minulla taitaa olla vähän lahjoituksia rästissä.” Leppilahti päätti jatkaa perinnettä ryhtymällä Kirkon Ulkomaanavun lahjoittajaksi. 

Toivo paremmasta ajaa eteenpäin

Leppilahdet pääsivät tammikuussa tutustumaan Kirkon Ulkomaanavun hankkeisiin Keniassa. He vierailivat 300 000 asukkaan pakolaisleirillä Kakumassa, jossa olosuhteet ovat karut. Kuivalla ja kuumalla alueella ei kasva juuri mikään, ja monet kenialaistiet ovat siinä kunnossa, että maastopyörälläkin eteneminen olisi vaikeaa. Kouluruoka on usein lapsille päivän ainoa ateria. 

”Olin lukenut etukäteen raportteja KUA:n työstä, mutta kaiken ymmärtää vasta paikan päällä. Se oli hyvin vaikuttavaa. Koululuokissa voi olla yli 100 oppilasta, mutta he ovat hyvin motivoituneita oppimaan. Niistäkin olosuhteista on olemassa tie eteenpäin”, Arto Leppilahti sanoo. 

Kouluprojektien lisäksi Leppilahdet pääsivät tutustumaan rauhanhankkeeseen, jossa laakson eri puolilla asuneet yhteisöt etsivät ratkaisua laidunaluekiistojen ja karjavarkauksien synnyttämään väkivallankierteeseen. 

”Minun on pakko ihailla rauhanhankkeisiin osallistuvien naisten ja miesten rohkeutta. On helppoa jatkaa väkivallan ja koston kierrettä. Erään miehen isä oli tapettu, mutta silti hän kykeni vakuuttamaan ensin itsensä ja sitten muut, ettei väkivaltaa kannata jatkaa.” 

Vaikka matkalla näkyi paljon vaikeita olosuhteita, jäi Leppilahdille päällimmäisenä mieleen ajatus siitä, että toivoa on. Paljonkin. 

”Olin etukäteen huolissani, mitä tulisimme pakolaisleireillä näkemään. Oli vaikeaa nähdä köyhyyttä, mutta kun tulimme takaisin, tunsin paljon toivoa. En odottanut sitä. Toivo syntyi Kirkon Ulkomaanavun hankkeista alueella”, Barbara Leppilahti summaa ajatuksiaan.

Toivo paremmasta ajaa eteenpäin. Arto Leppilahti uskoo, että jokainen voi omassa elämässään tehdä hyvää, oli kyseessä sitten lähimmäisten tukemisesta tai lahjoittamisesta.