Afganistan – kehitysyhteistyön syventävät opinnot
Kehitysyhteistyötä suunnitellaan ja seurataan usein aikatauluihin ja talouteen liittyvien paineiden keskellä. Valitettavan ohitetaan kaikkein keskeisin kysymys: kuka omistaa kehitystavoitteet ja sitoutuu niihin myös hankkeiden päätyttyä? Kirjoittaa Kirkon Ulkomaanavun varatoiminnanjohtaja Tomi Järvinen.
AFGANISTANIN SURULLISIA tapahtumia on syksyn mittaan analysoitu monista näkökulmista. Maan nykytilanne on sotilaallinen, poliittinen ja ideologinen epäonnistuminen. Sotilasjohtajien, poliitikkojen ja toimittajien esiintymiset ovat korostaneet tilanteen yllätyksellisyyttä ja nopeaa kehitystä.
Afganistanin suurin yllätys on kuitenkin se, että kehityskulkua pidetään jotenkin odottamattomana.
Jokainen vakavasti kehityskysymyksiä pohtinut tietää, että poliittiset paineet ja rahoitusmekanismit ohjaavat helposti työtä siten, että isoihin harppauksiin pyritään liian nopeasti. Kestävä muutos ei ole projekti vaan prosessi, jonka aikana asenteet ja arvot muuttuvat. Muutos tapahtuu usein hitaammin kuin toivomme.
KEHITYSPOLITIIKKAA, -YHTEISTYÖTÄ ja sotilaallisia operaatioita on tutkittu vuosikymmeniä. Aiheesta on hyllymetreittäin ja teratavuittain tutkittua ja kokemusperäistä tietoa.
Kestävän muutoksen ytimessä on inhimillisen kehityksen ydinasia – omistajuus. Se tarkoittaa tavoitteiden omaksumista, pitkäaikaista sitoutumista, halua luopua vanhoista toimintatavoista ja paikallisiin voimavaroihin suhteutettua toimintaa.
Omistajuuden kysymys jää usein muiden hienojen käsitteiden ja ajatusten varjoon. Poliittiset ja kehitysyhteistyöhön liittyvät ammattitermit kuten voimaantuminen, demokratiakehitys, intersektionaalisuus, kapasiteetin vahvistaminen, nexus, tripla-nexus ja muut yleensä lännessä kehitellyt ylevät konseptit eivät käytännössä tarkoita tai muuta mitään ilman omistajuutta.
MIKÄ TÄSSÄ yksinkertaisessa käsitteessä on sitten niin hankalasti omaksuttavaa?
Kehitysyhteistyöhankkeiden ja -ohjelmien suunnittelu tarjoaa siihen yhden näkökulman. Prosesseihin käytetään paljon aikaa ja rahaa. Ongelmia ja niiden juurisyitä pohditaan tarkkojen kartoitusten ja analyysien perusteella. Usein kuukausien mittainen uurastus päättyy teknisesti täydellisyyttä hipovaan loogiseen esitykseen siitä, miten myönteinen muutos tapahtuu.
”Kuka haluaa kehitystä? Kuka vastaa asetetuista tavoitteista?
Häviävän pieneksi osaksi suunnittelua ja ohjelmien seurantaa jäävät kaikkein oleellisimmat kysymykset: Kuka haluaa kehitystä? Kuka vastaa asetetuista tavoitteista? Kenen resursseja ja kuinka paljon tavoitteen saavuttamiseen tarvitaan? Kuka määrittää aikataulut? Kuka siis prosessin lopulta omistaa?
Omistajuuden tunnistaminen on hankalaa, eikä omistajuus antaudu tuttujen indikaattoreiden arvioitavaksi. Vain harva, jos kukaan, kykenee arvioimaan, mitä hymy ja nyökkäys yhteistyösitoumuksen allekirjoitusvaiheessa tarkoittavat.
Omistajuus ei myöskään ole loogista ja lineaarista. Se on kompurointia onnistumisten ja epäonnistumisten laaksoissa. Välillä se voi olla nopeaa sprinttijuoksua, mutta useimmiten omistajuuden kautta syntyvän kestävän muutoksen saavuttaminen on uuvuttava maraton.
OMISTAJUUS EI synny pelkästään rahoitusta lisäämällä ja projektihallintoa viilaamalla. Sen myöntäminen ja siitä puhuminen on joskus kipeää, kun tavoittelemme vilpittömästi ja nopeasti hyvää. Se kuitenkin kannattaa. Kaikki on mahdollista, kun omistajuus ja sen seurauksena sitoutuminen ja halu oppia uutta syntyvät.
On inhimillistä, että omistajuus liitetään johonkin näkyvään ja konkreettiseen. Se voi olla komea hallintorakennus, uskonnollinen tila, tiehanke tai satamarakennus. Niitä on helppo raportoida työn tuloksina. Tilanteesta tekee ongelmallisen se, että rakentamalla näkyvää ei välttämättä tapahdu mitään muutosta asenteissa, arvoissa ja ajatusmalleissa jotka tuottavat ja ylläpitävät kehitystä. Järjestyksen tulee siis olla toinen.
Mihin sitten kannattaa satsata ja mikä voisi olla pienen Suomen rooli massiivissa globaaleissa kehitysprosesseissa? Panokset kannattaa ensisijaisesti sijoittaa siihen, mitä Afganistanissakin jäi jäljelle: kansalaisyhteiskunta, perinteiset toimijat kuten uskonnolliset ja traditionaaliset johtajat sekä ihmisten omaksumat tiedot ja taidot.
Länsimaisten demokratioiden toimivuus tai toimimattomuus perustuu vahvaan ja riittävän koulutettuun kansalaisyhteiskuntaan sekä riittävään laajaan keskiluokkaan, joka on taloudellisesti itsenäinen.
Siksi panostukset koulutukseen, työllistymisen mahdollistamiseen, kansalaisten, erityisesti naisten ja nuorten, kykyyn ja mahdollisuuksiin osallistua rauhanprosesseihin kannattavat aina.
Kehityspolitiikasta tehtiin selkoa eduskunnassa – 3+1 nostoa
Kehityspolitiikan ylivaalikautisen selonteon suurin heikkous on, ettei se sisällä kehitysrahoituksen tiekarttaa, josta on selkeä kirjaus hallitusohjelmassa, kirjoittaa KUA:n vaikuttamistyön päällikkö Tapio Laakso. Positiivista on, että koulutuksen painoarvo kehityspolitiikassa kasvoi.
Eduskunta keskusteli tällä viikolla Suomen uudesta kehityspoliittisesta selonteosta. Puutteineenkin selonteko on kaivattu ja tärkeä pitkän aikavälin linjaus Suomen kehityspolitiikasta.
Kansanedustajat osoittivat laajaa tukea kehitysyhteistyölle ja toivat esiin myös hyviä sisällöllisiä nostoja.
”Keskinäisriippuvaisessa maailmassa Suomi ei ole tyhjiössä, jossa maailman kehityskulut ja tapahtumat eivät vaikuttaisi meihin. Kehitysyhteistyöllä voidaan osaltaan vaikuttaa yhteiskuntien kehitykseen, jotta kotiseutu olisi vakaa ja inhimillinen paikka elää, joka tarjoaa elinmahdollisuuksia ja on tasa-arvoinen ja jossa kunnioitetaan ihmisoikeuksia ja oikeusvaltioperiaatetta, jotta pakon edessä ei olisi jätettävä kotia.” – Hussein al-Taee, sdp
1. Koulutus nousi kehityspolitiikan painopisteeksi
Merkittävin muutos kehityspolitiikassa on koulutuksen nostaminen omaksi painopisteekseen. Tämä on myönteinen ja laajasti tuettu askel, jossa Suomi hyödyntää omia vahvuuksiaan kehityspolitiikassa.
Selonteossa itse koulutuspainopisteen sisältö jää vielä verrattain ohueksi. Ensimmäiset askeleet toteutuksessa – kuten kansainvälisiin koulutusrahastoihin osallistuminen – ovat kuitenkin olleet hyviä.
Kehityspolitiikan uutta koulutuspainotusta syvennetään järjestelmällisesti, ja sen kytköksiä muihin painopisteisiin ja humanitaariseen apuun vahvistetaan hallituskauden aikana. Esimerkiksi koulutus katastrofeissa (Education in Emergencies) vahvistaa koulutuksen ja humanitaarisen avun yhteyttä.
”Erityisen iloinen olen koulutuksen noususta omaksi erilliseksi temaattiseksi painopisteekseen. Varmasti moni teistäkin on maailmalla vieraillessaan kuullut toiveet ja kiinnostuksen Suomen koulutusosaamista kohtaan. Tällä sektorilla meillä on todella annettavaa, oli kyse sitten opettajankoulutuksesta, varhaiskasvatuksesta, äidinkielisestä tai erityisopetuksesta tai vaikka yritysvetoisesta digiosaamisesta. Painopisteen sisältö vaatii kuitenkin jatkotyöstöä ja ‑pohdintaa esimerkiksi siitä, kuinka se näkyy humanitäärisessä avussa.” – Inka Hopsu, vihr.
2. Yksityisen sektorin kehittäminen on tärkeää
Tällä hetkellä noin 60 prosenttia afrikkalaisista on alle 25-vuotiaita. Tämä tuo maanosaan varsin erilaista dynamiikkaa harmaantuvaan Eurooppaan verrattuna. Haasteena on työpaikkojen löytyminen. Joka vuosi noin 10–12 miljoonaa nuorta tulee työmarkkinoille, mutta uusia työpaikkoja syntyy vain kolme miljoonaa.
Yksityisen sektorin kehittäminen näkyy vahvasti Suomen kehityspolitiikassa, mikä on tärkeää.Tarkkuutta tarvitaan kuitenkin siinä, että toimet tukevat yrittäjyyttä nimenomaan kehittyvissä maissa, ei ainoastaan Suomessa.
Erityisen tärkeitä työpakkojen syntymisen kannalta ovat pienet ja keskisuuret yritykset, mutta juuri pk-sektorin tila on heikko monissa vähiten kehittyneissä maissa. Puhutaan jopa ”missing middle” –ilmiöstä.
Vähiten kehittyneissä ja hauraissa maissa tulee pyrkiä hyödyntämään ei vain lahjamuotoista kehitysapua, vaan enenevästi kaikkia kehitysrahoituksen instrumentteja. Lainamuotoinen kehitysyhteistyö näissä konteksteissa pitää kohdistaa erityisesti pk-sektorille.
”Perinteinen julkinen kehitysyhteistyörahoitus ei yksin riitä. Selonteko asettaa tavoitteeksi, että suomalaisyritysten osuus kehitysyhteistyörahoitteisessa toiminnassa kasvaa. Investointien ja innovaatioiden kautta vauhditamme kestävien yksityisen sektorin työpaikkojen syntymistä.” – Hilkka Kemppi, kesk.
3. Suomi on muita Pohjoismaita jäljessä rahoituksen suhteen
Kehityspolitiikan ylivaalikautisen selonteon suurin heikkous on, ettei se sisällä kehitysrahoituksen tiekarttaa, josta on selkeä kirjaus hallitusohjelmassa. Kehitysrahoituksen nostaminen YK-sitoumuksen mukaisesti 0,7 prosenttiin bruttokansantulosta (BKTL) vaatii pitkäjänteistä sitoutumista.
Suomi on edelleen etäällä muista Pohjoismaista. Vuonna 2020 Ruotsin kehitysrahoituksen BKTL-osuus oli 1,14%, Norjan 1,11 % ja Tanskan 0,73 %.
Useat kansanedustajat nostivat esille rahoitustiekartan puutteen ja kehitysministeri Ville Skinnari lupailikin jatkokeskusteluja eduskuntaryhmien kesken.
Myönteistä on se, että Suomi on Vähiten kehittyneitä (LDC) maita koskevan 0,2%:n tavoitteen osalta hyvin lähellä tavoitteen saavuttamista. Kehitysrahoituksen painottamista köyhimmille ja hauraimmille maille pitää edelleen jatkaa.
”Hallitus on lisäksi päättänyt leikata kehitysyhteistyöstä myös vuonna 2023. Eduskunnan ulkoasiainvaliokunta on todennut yksimielisessä lausunnossaan, että hallituksen määrärahaleikkauksella voi olla negatiivisia vaikutuksia Suomen YK:n turvallisuusneuvostokampanjaan, mihin on syytä suhtautua vakavuudella.” – Saara-Sofia Sirén, kok.
+ Afrikka ansaitsee monipuolisempaa keskustelua
Eduskunnan kehityspoliittisesta keskustelusta nousi esiin myös vahva tarve monipuolisemmalle Afrikka-kuvalle ja -keskustelulle. Kehityspolitiikka usein syystäkin keskittyy ongelmiin, mutta silti Afrikka kuvataan liian usein Eurooppaa uhkaavan nopean väestönkasvun ja muuttoliikkeen kautta. Toivottavasti Suomen uuden Afrikka-strategian myötä lähestymistavat ja näkökulmat moninaistuvat.
Koulutus luo turvaa ja toivoa katastrofeissa
Koulutus on voimakas keino köyhyyden ja levottomuuden rajun kierteen lopettamiseksi, kirjoittaa Kirkon Ulkomaanavun Lähi-idän aluejohtaja Ashraf Yacoub.
Syyrian konflikti on kestänyt jo kymmenen vuotta. Sen aikana miljoonat syyrialaiset ovat joutuneet jättämään kotinsa ja etsimään suojaa muualta maan sisältä. He kärsivät ruoan puutteesta, eikä heillä ole mahdollisuutta toimeentuloon tai terveydenhoitoon. Pandemia on entisestään kiristänyt maan vaikeaa taloustilannetta, minkä myötä kotitalouksilla ei ole varaa edes perustarpeisiin.
Syyrian lasten tilanne ei ole koskaan ollut huonompi. Miltei 90 prosenttia lapsista tarvitsee humanitaarista apua. 2,5 miljoonaa lasta ei pääse kouluun. Lisäksi 1,6 miljoonaa koululaista on vaarassa pudota koulusta.
Koulutus on voimakas keino köyhyyden ja levottomuuden rajun kierteen lopettamiseksi. Katastrofista toipuminen voi alkaa koulutuksen myötä, ja se myös vähentää konfliktin tuhoisia vaikutuksia.
Suomalaisena järjestönä meillä on laaja kokemus ja osaaminen koulutuksesta. Pandemiavuonna 2020 Kirkon Ulkomaanavun piti omaksua uusia toimintatapoja, joista yksi esimerkki on etäopetuksen järjestäminen. Koronan vuoksi muu työmme hidastui ja meillä oli enemmän aikaa koulujen korjaamiselle. Rajoitusten jälkeen pystyimme jatkamaan koulutyötä turvallisesti.
Syyrian-matkoillani minusta on ollut ilahduttavaa nähdä työmme tuloksia. Vuonna 2020 työmme tavoitti Syyriassa 35 000 ihmistä. Heidän joukossaan oli 4 900 koulutustyöstämme hyötynyttä koululaista ja opettajaa.
Syyrian tulevaisuudessa minua huolestuttaa eniten konfliktin ylipolitisoituminen. Se vaikeuttaa sovinnontekoa, uudelleenrakennusta ja humanitaarista työtä. Syyrialaisnuorten sinnikkyys saa minut kuitenkin toiveikkaaksi. Jos nuoret saavat mahdollisuuden, he voivat rakentaa paremman tulevaisuuden itselleen ja yhteisölleen.
Ashraf Yacoub, Lähi-idän aluejohtaja
Teksti julkaistiin alun perin Kirkon Ulkomaanavun vuosikertomuksessa 2020. Haluatko tietää lisää työmme tuloksista?
Lue lisää:
He haluavat insinööreiksi, opettajiksi ja autokauppiaiksi – Syyriassa elää 6,7 miljoonaa maan sisäistä pakolaista, joista iso osa on lapsia
Monien päällekkäisten kriisien seurauksena perheväkivalta, lasten hyväksikäyttö, lapsiavioliitot sekä lapsityövoima ovat yleistyneet Libanonissa, kirjoittaa KUA:n Beirutissa asuva humanitaarisen avun koordinaattori Emma Pajunen. KUA on aloittanut työn Beirutin satamaräjähdyksestä kärsineissä kouluissa.
Vierailin vastikään beirutilaisessa koulussa, jossa olemme aloittamassa Kirkon Ulkomaanavun koulutusteemaista työtä. Keskustelin opetushenkilökunnan ja koululaisten kanssa koulun tilanteesta. Mieleeni jäi koripallokenttä, jossa ei enää pelattu koripalloa. Minulle kerrottiin, että kenttä toimii nykyisin autojen parkkipaikkana.
Beirutissa leikkipuistot ovat olleet koronan vuoksi jo pitkään suljettuina. Moni lapsi ja nuori on ollut ison osan kuluneesta puolestatoista vuodesta kotona. Koulussa tapaamani oppilaat toivovat leikin ja pelien mahdollisuutta koulujen pihoilla, kun koulut taas syksyllä alkavat.
Kirkon Ulkomaanapu aloittaa kunnostustyöt viidessä satamaräjähdyksestä kärsineessä koulussa Beirutissa. Lasten leikeille ei ole sopivia tiloja vaurioituneissa kouluissa. Kuva: Emma Pajunen 2021.
Libanonissa lapset ja nuoret tarvitsevat nyt tukea enemmän kuin koskaan. Elokuun 2020 tuhoisan satamaräjähdyksen jäljiltä maa on poliittisessa pattitilanteessa ilman toimivaa hallitusta. Lisäksi Libanon kärsii vakavasta talouskriisistä, jota koronapandemia entisestään pahentaa.
Tukea tarvitsevat paikallisten lisäksi myös pakolaiset. Syyrian sodan seurauksena maassa on noin 1,5 miljoonaa syyrialaista, ja kokonaisuudessaan neljäsosa maan väestöstä on pakolaisia.
Poikkeuksellinen talousromahdus ja tuhoisa räjähdys
Maailmanpankin kesäkuussa julkaiseman raportin mukaan Libanonin talouskriisin arvioidaan sijoittuvan maailmanlaajuisesti jopa kolmen pahimman kriisin joukkoon sitten 1800-luvun puolivälin.
Lokakuun 2019 jälkeen Libanonin punta on menettänyt arvostaan noin 90 prosenttia dollaria vastaan. Se tarkoittaa, että myös tavallisten ihmisten palkka- tai eläkesäästöt ovat menettäneet suurimman osan arvostaan. Köyhyys- ja työttömyysluvut ovat arvioiden mukaan vähintäänkin kaksinkertaistuneet.
Elintarvikkeiden ohella valuutan romahdus näkyy polttoaineen ja lääkkeiden saatavuudessa ja hinnoissa. Jututtamieni libanonilaisten mukaan ainoa keino pärjätä on se, että ulkomailla asuva sukulainen tai tuttava lähettää heille dollareita.
Beirutin tuhoisa satamaräjähdys tapahtui 4. elokuuta 2020. Voimakas paineaalto vauroitti laajasti kaupungin rakennuksia. Kuva on koulusta, jossa KUA aloittaa työt. Kuva: Emma Pajunen 2021.
Maassa ole ollut täysivaltaista hallitusta edellisen hallituksen erottua Beirutin elokuun 2020 satamaräjähdyksen jälkeen, mikä hankaloittaa tilannetta entisestään. Räjähdyksessä noin 200 ihmistä kuoli ja 300 000 henkilöä menetti kotinsa.
Räjähdyksen jälkeen KUA lähetti välittömästi muun muassa ruokaa ja hygieniatarvikkeita sisältävää hätäapua yli sadalle perheelle. Hätäapu toimitettiin yhteistyössä Norjan Kirkon Ulkomaanavun kanssa.
Räjähdys myös vaurioitti yli 200 koulua, joissa opiskelee yli 85 000 oppilaista. Jälleenrakentaminen on edelleen kesken.
Kirkon Ulkomaanapu on aloittamassa satamaräjähdyksessä vaurioituneiden koulujen kunnostamisen. Koulut sijaitsevat Beirutin köyhimmillä alueilla, ja niissä opiskelee pääosin libanonilaisia ja pakolaistaustaisia lapsia.
Koulumaailman monet haasteet
Libanonin koulutussektori on vakavassa kriisissä. Lokakuussa 2019 alkaneet maanlaajuiset mielenosoitukset pitivät lapsia kotona jo ennen koronasulkuja. Niin libanonilaisia kuin syyrialaisiakin oppilaita on jo jäänyt kokonaan koulutuksen ulkopuolelle, ja yli miljoona oppilasta on menettänyt vähintään yli vuoden opetuksesta.
Unicefin tuoreen raportin mukaan 15 prosenttia heidän haastattelemista perheistä on joutunut katkaisemaan lastensa koulutuksen sillä heillä ei ole enää varaa koulumaksuihin. Lisäksi 9 prosenttia perheistä joutui lähettämään lapsensa töihin koulun sijaan.
Syyrialaispakolaisista kouluikäisistä vain puolet kävi koulua ennen etäkouluun siirtymistä. 2020–21 lukukauden aikana 25 000 syyrialaispakolaista putosi koulutuksen parista. Yli 40 000 libanonilaista oppilaista siirtyi yksityisistä julkisiin kouluihin, kun vanhemmilla ei ollut enää varaa lukukausimaksuihin. Julkiset koulut olivat jo valmiiksi täynnä. Nyt opetusta on jouduttu järjestämään kahdessa vuorossa.
Räjähdys särki rakennusten rakenteita ja ikkunoita. Tässä koulussa ikkunalasit oli korvattu muoveilla vielä toukokuussa 2021. Kuva: Emma Pajunen.
Etäopetuksen järjestäminen on ollut vaikeaa, ja syitä on monia. Internetyhteydet ovat kehnoja ja kalliita, sähköä riittää huonosti, perheillä ei ole tarpeeksi laitteita ja vanhemmilla ei ole mahdollisuuksia auttaa lapsia kotikoulussa. Vaikutukset ovat olleet erityisen karuja jo valmiiksi heikossa asemassa oleville koululaisille, kuten syyrialaispakolaisille.
Taloustilanne on vaikuttanut myös opettajiin, sillä myös heidän palkkojensa arvo on romahtanut. Jos opettajan kuukausipalkan arvo dollareissa oli noin 1900 dollaria kuukaudessa, on se nyt noin 160 dollaria. On vaikeaa kuvitella, miten tällä summalla voi elättää perheensä, maksaa vuokransa tai ylipäätään käydä ruokakaupassa nykyhinnoilla. Opettajat joutuvat usein tekemään pärjätäkseen yhtä tai kahta sivutyötä iltaisin ja viikonloppuisin.
Koululaiset tarvitsevat tukea
Kouluvierailujen yhteydessä olen kuunnellut opetushenkilökunnan ja oppilaiden keskusteluja, niissä nousee usein esiin lasten hyvinvoinnin tukeminen. Monien päällekkäisten kriisien seurauksena perheväkivalta, lasten hyväksikäyttö, lapsiavioliitot sekä lapsityövoima ovat yleistyneet Libanonissa. Huonovointisuus on kaiken kaikkiaan kasvanut, ja kouluissa on suuri tarve psykososiaaliselle tuelle.
KUA:n kouluprojekteissa kunnostetaan myös koulujen pihoja, jotta lapsilla on mukavat olosuhteet leikeille ja pelailuille. Kuva: Emma Pajunen 2021.
Pyrimme työllämme tarjoamaan koululaisille paremmat puitteet koulunkäyntiin. Korjaamme yhteistyökouluissamme satamaräjähdyksen aiheuttamia tuhoja, mutta lisäksi panostamme ulkotiloihin. Osassa kouluista pihat ovat pieniä, eikä niissä mahdu kunnolla leikkimään, liikkumaan tai pelaamaan pelejä. Viihtyisät koulupihat ja niissä vietetty aika tukevat merkittävästi oppilaiden hyvinvointia.
Järjestämme myös tukiopetusta niille, jotka ovat vaarassa pudota koulusta. Tukiopetuksen yhteydessä tarjoamme myös aterian tukiopetukseen osallistuville oppilaille. Lisäksi annamme käteisapua vanhemmille, joilla ei ole varaa maksaa koulumaksuja. Oppilaille järjestetään heidän toiveidensa pohjalta hyvinvointiohjelmaa, kuten urheilua ja pelejä. Opettajat saavat myös psykososiaalisen tuen koulutusta ja koulutusta etäopetusmenetelmistä.
Kunnostustyöt alkavat pian ja muu kouluissa tehtävä työ syyskuussa, kun uusi lukukausi alkaa.
Emma Pajunen
Kirjoittaja on Kirkon Ulkomaanavun humanitaarisen avun koordinaattori Libanonissa. Pajunen on asunut Beirutissa 2,5 vuotta.
Toiminnanjohtajan blogi: Korona toi esiin vahvuutemme
Pandemiavuosi on raottanut meille uusia ovia. Nyt ja jatkossa meidän pitää pystyä kehittymään ja miettimään, miten voimme hyödyntää digitalisaatiota työssämme, kirjoittaa Kirkon Ulkomaanavun toiminnanjohtaja Jouni Hemberg.
Etäkoulua, karanteeneja, matkustuskieltoja. Yhteiskuntasulkuja, peruuntuneita tapahtumia ja satoja etäkokouksia. Pandemiavuosi 2020 oli varsin poikkeuksellinen myös Kirkon Ulkomaanavulle.
Tilanteet toimintamaissamme ovat olleet vaikeita aiemminkin. Olemme työskennelleet konflikteissa, maanjäristyksissä, luonnonkatastrofeissa ja epidemioiden keskellä. Kenelläkään meistä ei kuitenkaan ollut kokemusta globaalista pandemiasta. Ensimmäistä kertaa kriisi kosketti koko järjestöä.
Vuoden tapahtumat yllättivät – ja toisaalta eivät yllättäneet. Työntekijämme ovat hajautettuina ympäri maailman, joten meillä on työskennelty aina etänäkin. Suomessa koko Helsingin toimisto siirtyi hetkessä keittiönpöytien ääreen ja sohville tekemään töitä. Kun mietin sitä, miten etätyö sujuu vuoden jälkeen, on ero kuin yöllä ja päivällä. Maatoimistomme Aasiassa, Afrikassa ja Lähi-idässä pystyivät toimimaan pitkään ilman Covid-19-tapauksia, vaikka tilanne on sittemmin monessa maassa heikentynyt.
Pandemia on luonnollisesti muuttanut meidän ohjelmatyötämme koulutuksen, toimeentulon ja rauhan saralla. Maailma siirtyi vuonna 2020 etäopetukseen, osassa maita koulut jouduttiin jopa sulkemaan. Suomessa on tuskailtu sitä, miten etäkoulun ja -töiden järjestäminen kotona onnistuu. Tilanne on vaatinut kekseliäisyyttä myös toimintamaissamme, joissa ei ole yhteyksiä ja infraa. Opettajat ovat kiertäneet kylissä opettamassa lapsia, ja oppitunteja on pidetty radion välityksellä.
Korona on vaikuttanut myös ihmisten toimeentuloon. Euroopassa valtiot kantavat vastuuta ihmisten ja yritysten pärjäämisestä. Kehittyvissä maissa ihmisillä ei ole sitä mahdollisuutta. Yhteiskunnan turvaverkot ovat heikkoja, ja koronapandemiaa pienemmätkin epidemiat vaikeuttavat elämää helposti. Jos toimeentuloa ei ole, ihmiset lähtevät hakemaan sitä mahdollisuuksien mukaan muualta. Työn perässä liikkuminen puolestaan on pandemian näkökulmasta riski ja voi osaltaan lisätä alueellisia levottomuuksia. Pandemia on haastanut myös rauhantyötä, konfliktit kun eivät paljon epidemioista välitä.
Haasteista huolimatta kehityksemme on ollut hurjaa. Kansainvälinen tulorahoitus on ollut huimassa kasvussa. Se on merkki siitä, että sellaiset tahot kuin YK, EU ja julkiset rahoittajat luottavat työhömme ja visioomme lujasti.
Korona on kuitenkin syönyt kotimaan kolehtitulojamme. Yhteiskunta on ollut pitkiä aikoja täysin kiinni, ja kolehtien kerääminen virtuaalisesti on erittäin hankalaa. Ahkerat feissarimme eivät ole päässeet kaduille. Vaikka tulot kotimaassa pienenivät, myös menot pienenivät matkustamisen vähentyessä. Pääsimme vuonna 2020 tilanteeseen, jossa ei tullut jättitappioita.
Pandemiavuosi on raottanut meille uusia ovia. Nyt ja jatkossa meidän pitää pystyä kehittymään ja miettimään, miten voimme hyödyntää digitalisaatiota työssämme. Tulevaisuudessa iso osa koulutustoiminnastamme tulee siirtymään pois fyysisistä rakennuksista. Esimerkiksi Afrikassa tarvitaan tulevaisuudessa valtava määrä koulutuspaikkoja. Digitaalinen opetus voi olla siihenkin ratkaisu. Tosiasia on, ettei työmme tule jatkumaan samanlaisena kuin ennen pandemiaa. Meidän on mietittävä, miten poimimme jatkossa parhaat puolet siitä, mitä olemme pandemia-aikana oppineet.
Toiminnanjohtajana toivoisin, että saisimme pian väännettyä niskat nurin tältä pandemialta ja palautuminen voisi alkaa. Pandemian jälkeen työmme rakentuu entistä vahvemmin kestävän kehityksen tielle. Jatkamme ponnistelujamme koulutuksen, rauhan, toimeentulon ja tasa-arvon saralla. Etätyöstä oppineena voimme tehdä aiempaa suurempia ympäristötekoja. Matkustamaan lähdemme entistäkin tarkemmin suunnitellen.
Vaikka vuosi oli rankka, se on ollut meille Kirkon Ulkomaanavussa tietynlainen superonnistuminen. Kiitos siitä kuuluu työntekijöillemme, luottamushenkilöillemme ja vapaaehtoisillemme. Te olette suurin resurssimme ja mahdollistatte sen, että pystymme toimimaan siellä, missä apua tarvitaan eniten.
Jouni Hemberg, Kirkon Ulkomaanavun toiminnanjohtaja
Teksti on alun perin julkaistu Kirkon Ulkomaanavun vasta ilmestyneen vuosikertomuksen esipuheena. Haluatko tietää enemmän työmme tuloksista?
Konfliktin romuttama Syyria on vaipunut talouskriisiin, jonka vaikutukset pahentavat maan humanitaarista tilannetta. Sotaa elävät lapset tarvitsevat kipeästi hetkiä, jolloin he voivat olla vain lapsia, kirjoittaa Kirkon Ulkomaanavun viestinnän asiantuntija Ulriikka Myöhänen.
”Saanko koskaan maksettua takaisin kotimaalleni? Minulle on sanottu, että kysymys on liian rankka ikäiselleni. Mutta kasvan tässä maassa. Syön ruokaa, jota maanviljelijäisäni on istuttanut sen maaperään. Opin siitä, mitä täällä tapahtuu. Haluan tosissani antaa takaisin maalleni, kun siihen joskus pystyn.”
Näin pohdiskeli syyrialainen, kahdeksatta luokkaa käyvä Ghadeer Al Aghawan tammikuussa.
Ei kai lapsen tarvitse tällaista ajatella, muistan kauhistelleeni haastattelua lukiessani. Itäghoutalaisen koululaisen mietteet kuitenkin alleviivaavat karua tosiasiaa: katastrofin keskellä lapsuus loppuu lyhyeen.
Syyria on elänyt kuoppaisen vuosikymmenen. Sota alkoi vuoden 2011 kansannousujen yhteydessä. Sen osapuolina on hallinnon joukkoja, oppositioryhmiä ja osapuolia tukevia suurvaltoja. Lisäksi sotaan on sekaantunut äärijärjestöjä, mikä on entisestään lisännyt tilanteen vakavuutta.
Maassa on miljoonia koululaisia, jotka ovat tarponeet koko peruskoulutaipaleensa poikkeusoloissa – siis sodan keskellä.
Konfliktin vaikutukset varttuvaan sukupolveen ovat laajuudessaan järkyttäviä.
Sodan keskelle on syntynyt ainakin viisi miljoonaa lasta. Lisäksi noin miljoona syyrialaisvauvaa on aloittanut elämänsä pakolaisina naapurimaissa. Tuhansien lasten tiedetään loukkaantuneen. Joka kymmenes tunti syyrialaislapsi menettää henkensä sodan vuoksi, paljastaa YK:n lastenjärjestö Unicefin tarkistettu data.
Helpotusta ei ole luvassa vieläkään. Syyria siirtyy sodan toiselle vuosikymmenelle vaikeassa tilanteessa.
Maa on talousromahduksen kourissa, eikä vastaavaa ole nähty koko sodan aikana, kirjoittaa muun muassa The New York Times -lehti. Rahanarvo on heikentynyt, palkat ovat pienentyneet ja perustarvikkeiden hinnat ovat kivunneet taivaisiin. Polttoaineesta on krooninen pula, eikä sitä riitä ruoanvalmistukseen saati rakennusten lämmittämiseen.
Kirkon Ulkomaanavun tukemassa koulussa Itä-Ghoutassa tietojenkäsittelytieteitä opettava Marwa Omar Safaya on nähnyt vaikutukset lapsiin läheltä.
”Ankarina talvipäivinä olen huomannut, miten joidenkin oppilaiden kädet ovat muuttuneet sinisiksi. Heidän pieniä kehojaan ei suojele kylmältä mikään, sillä takin hinta voi vastata yhden kuun palkkaa näinä aikoina.”
Itäghoutalainen opettaja Marwa Omar Safaya on nähnyt, miten jatkuva puute vaikuttaa lapsiin.
Syyt talousromahdukselle ovat moninaiset ja osin päällekkäiset. Taustalla vaikuttavat esimerkiksi sodan vahingot, länsimaiden Syyrian hallintoon kohdistamat sanktiot ja naapurimaa Libanonin pankkijärjestelmän romahdus.
Tilanne on vakava. YK:n humanitaaristen asioiden koordinointitoimiston OCHA:n mukaan avuntarvitsijoiden määrä maassa alkuvuonna 2021 on 20 prosenttia suurempi kuin viime vuonna samaan aikaan. Syyrian noin 18 miljoonasta asukkaasta yli 13 miljoona tarvitsee jonkinlaista humanitaarista apua. Heistä kuuden miljoonaan tarve on akuutti. Maailman ruokaohjelma WFP varoitti helmikuussa, että ennätykselliset 60 prosenttia syyrialaisista kärsii parhaillaan ruoan puutteesta.
Kaiken puutteen keskellä ei jälleenrakenneta kaupunkeja, jotka ovat tuhoutuneet vuosikymmenen mittaisessa sodassa. Lisäksi koronapandemia ja rajoitukset ovat vaikeuttaneet päivittäistä elämää entisestään.
Jo ensimmäisten yhteiskuntasulkujen alkaessa asiantuntijat ovat ilmaisseet maailmanlaajuisen huolensa siitä, miten koulutyön häiriintyminen vaikuttaa oppimiseen. Viime vuonna esimerkiksi Unicefin ja Maailmanpankin asiantuntijat varoittivat, että jo muutaman kuukauden mittainen koulusulku voi lyödä leiman kokonaiseen sukupolveen. Rajuimmissa ennusteissa poikkeuksellisten aikojen pelätään johtavan “menetettyihin sukupolviin.“
Syyriassa pandemia on vain kirsikka kakun päällä. Maassa on miljoonia koululaisia, jotka ovat tarponeet koko peruskoulutaipaleensa poikkeusoloissa – siis sodan keskellä. Opettaja Marwa Omar Safaya tuntee oppilaidensa tuskan.
”Yritämme vakuuttaa oppilaillemme, että elämällä on heille paljon tarjottavaa ja että ihmeet tapahtuvat kouluja käymällä ja kovalla työnteolla. Päivän päätteeksi he kuitenkin ajattelevat vain, miten saisivat pakolliset opiskelut tehtyä päästäkseen töihin ja saadakseen ruokaa pöytään,” Marwa kuvailee.
Kahdeksaluokkalaista Ghadeer Al Aghawania harmittaa, ettei hänen koulussaan ole tietokoneita.
Kahdeksasluokkalainen Ghadeer Al Aghawan kertoo olevansa tyytyväinen kaikkeen siihen, mitä hänen koulunsa hyväksi on vuosien varrella tehty. Jotkut asiat kuitenkin harmittavat.
”Meillä on atk-tunteja, mutta vain teoriaa. Meillä ei ole laitteita, joilla voisimme harjoitella oppimaamme. Se on joskus turhauttavaa, sillä tiedän, että Saqban pikkukaupungin ulkopuolella muu maailma on yhä enemmän riippuvainen tietokoneista ja teknologiasta. Minusta tuntuu, että jään jälkeen.”
Ghadeerin harmitus on perusteltu. Digikuilut eri yhteiskuntien välillä ovat syviä ja lisäävät eriarvoisuutta entisestään.
Meillä Suomessa surffailtiin netissä jo täyttä häkää, kun olin Ghadeerin ikäinen vuonna 2007. Osa kouluprojekteistakin tehtiin koneella. Syyriassa kaikilla ei ole sitä mahdollisuutta vielä tänä päivänäkään, eikä digitaalista koulua niin vain tuoda sodan keskelle. Laitteet tarvitsevat ympärilleen yhteyksiä, yhteydet infraa, infraa rakennetaan vain rahalla.
Yksi juttu on kuitenkin selvä. Kouluilla on konflikteissa tärkeä tehtävä olipa yhteyksiä tai ei. Koulut nimittäin tarjoavat sodan keskellä eläville lapsille hengähdyspaikan. Myös kiitollisuudenvelkaansa pohtiva kahdeksasluokkalainen Ghadeer on löytänyt koulumaailmasta lohtua tilanteeseensa.
”Toistaiseksi yritän vain tehdä parhaani koulussa,” Ghadeer sanoo.
Kahdeksasluokkalaisella riittää uskoa tulevaan.
”Kaikki taisteluiden jälkeen tapahtuneet hyvät asiat ovat saaneet minut odottamaan sitä hyvää, mikä on vielä tulossa.”
Sotaa elävät lapset tarvitsevat hetkiä, jolloin he voivat olla vain lapsia. Koulu on niille paras paikka.
Ulriikka Myöhänen
Kirjoittaja on Kirkon Ulkomaanavun Lähi-idän viestinnän asiantuntija. Kirkon Ulkomaanavun työ Syyriassa keskittyy koulujen kunnostamiseen ja opettajien kouluttamiseen.
Koulumaailmassa eletään historiallisia aikoja. Ihmiskunta oli juuri juhlistanut suursaavutustaan, eli sitä, että lähes kaikki maailman lapset pääsevät kouluun. Kun koronapandemia keväällä sulki koulut melkein kaikkialla maailmassa, heräsi kysymys koulujen sulkemisen vaikutuksista ja siitä, miten kouluun voidaan palata mahdollisimman pienin vaurioin.
Usein kuulee huolen siitä, että kehitysmaissa erityisesti köyhempien perheiden lapset eivät palaakaan kouluun niiden avautuessa. Käykö näin? Ja miten voisimme varmistaa, että lapset voisivat päästä palaamaan jopa entistä parempaan kouluun?
Vaikkei koronapandemian suuruista häiriötä koulunkäynnille olekaan aiemmin koettu, voi osviittaa etsiä aiemmista kriiseistä. Entinen kollegani Maailmanpankista ja nykyinen Georgetownin yliopiston professori Jishnu Das on tutkinut äkillisen kriisin vaikutuksia Pakistanin pohjoisella vuoristoalueella vuoden 2005 maanjäristyksen jälkeen. Yhdessä tiiminsä kanssa hän selvitti, miten maanjäristys vaikutti lasten koulunkäyntiin ja erityisesti heidän oppimistuloksiinsa verrattuna lähialueisiin, jotka eivät olleet järistyksen murtumalinjalla.
Toisin kuin ehkä voisi olettaa, Pakistanissa järistysalueen lapset palasivat kouluun kun pahin oli ohi. Heidän koulunkäyntinsä keskeytyi neljäksi kuukaudeksi, mutta palautui sen jälkeen suhteellisen normaaliksi. Oppimisen osalta asiat eivät kuitenkaan menneet näin hyvin, vaan testitulokset heikkenivät huomattavasti kaikissa ikäryhmissä.
Yllättävintä oli, että järistysalueen koululaiset eivät olleet vain neljää kuukautta muita jäljessä oppimisen osalta, vaan keskimäärin he menettivät jopa melkein kaksi vuotta. Lyhytkin kriisi voi aiheuttaa suuren vahingon. Maanjäristyksen vaikutukset oppimiselle olivat kaikkein negatiivisimmat perheissä, joissa äidillä ei ollut lainkaan koulutusta. Kun järistysalueen koululaiset aikanaan astuivat työelämään, heidän ansionsa olivat arviolta noin 15-18 prosenttia pienemmät kuin ilman kriisiä.
Mitä voimme tästä oppia? Ainakin sen, että kouluun palaaminen kriisin jälkeen on erityisen herkkää aikaa. Jos tavoitteet asetetaan liian korkealle, eikä opetussuunnitelmaa mukauteta oppilaiden tasolle, oppilaat tippuvat helposti kärryiltä. Silloin riskinä on, ettei koulussa oikeasti opita vaan epätasa-arvo ja kuilu eri lähtökohdista tulevien oppilaiden välillä kasvaa entisestään.
Keinoja on monia. Oppilaiden yksilöllisten valmiuksien selvittäminen esimerkiksi testeillä, oppisisältöjen kertaaminen ja psykososiaalisen tuen tarjoaminen ovat esimerkkejä näistä keinoista. Kun koulut lopulta aukeavat, meillä ei ole varaa menettää yhtään oppilasta.
Ritva Reinikka
Kirkon Ulkomaanavun hallituksen jäsen Ritva Reinikka on työelämäprofessori Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulussa. Aiemmin hän toimi pitkään Maailmanpankissa eri tehtävissä, ml. maajohtajana Etelä-Afrikassa ja Afrikan inhimillisen kehityksen osaston johtajana. Hän on väitellyt taloustieteen tohtoriksi Oxfordin yliopistosta.
Ritva Reinikan kuva: Heikki Tuuli