Tekoja: Järkyttävä sota Ukrainassa jatkuu

Tekoja: Järkyttävä sota Ukrainassa jatkuu – mitä Ukrainaan kuuluu nyt, kun sodan alkamisesta on vuosi?

Millaista on elämä sähkökatkojen ja ilmahälytysten keskellä? Entä miten Kirkon Ulkomaanapu auttaa Ukrainassa? KUA:n Ulriikka Myöhänen ja Antti Yrjönen ovat seuranneet sodan vaikutuksia läheltä viimeisen vuoden ajan. He kertovat, millainen tunnelma koulujen pommisuojissa on ilmahälytysten aikaan ja kuinka koulupsykologit kommentoivat lasten hyvinvointia valtavan kriisin keskellä. Entä millaisia toiveita ukrainalaisilla on tulevaisuuden varalle? Jakso on äänitetty paikan päällä Ukrainassa helmikuussa 2023.

VENÄJÄ ALOITTI hyökkäyssodan Ukrainassa helmikuun 24. päivänä vuonna 2022. Tuosta päivästä on nyt vuosi. Kirkon Ulkomaanapu oli auttamassa ukrainalaisia ensimmäisten joukossa yhdessä unkarilaisen kumppanijärjestönsä HIA-Hungaryn kanssa. KUA:n viestinnän asiantuntija Ulriikka Myöhänen ja valokuvaaja Antti Yrjönen matkustivat Ukrainan rajalle jo sodan alkuvaiheessa dokumentoimaan sotaa pakenevien ihmisten koettelemuksia. Sittemmin he ovat käyneet Ukrainassa useamman kerran.

Voit kuunnella Tekoja-podcastia myös Suplasta ja Applen iTunesista.

Ukrainassa Ulriikka ja Antti ovat tavanneet kymmeniä, elleivät satoja ihmisiä ja keskustelleen heidän kanssaan sodasta, pakolaiseksi joutumisesta, elämästä, joka jäi ja elämästä, joka edessä mahdollisesti odottaa. Tässä Ukrainassa nauhoitetussa podcastissa kaksikko kertaa näkemäänsä ja kokemaansa. Työtehtävät Ukrainassa ovat vieneet myös raunioiksi pommitettujen koulujen pihoille ja jopa tuntikausia jatkuneiden ilmahälytysten vuoksi suojaan talojen ja oppilaitosten kellareihin.

Tekoja-podcastin aiemmat jaksot:

Kausi 2, jakso 1: Keniassa ilmastokriisi tekee nuorista karjavarkaita

Saavutettava versio keskusteluista

[musiikkia]

Ulriikka Myöhänen [00:00:09]:

Järkyttävä sota Euroopassa jatkuu yhä. Miljoonat ukrainalaiset ovat vuoden mittaan paenneet rajojen yli muualle Eurooppaan, miljoonat elävät maansisäisinä pakolaisina. Sota on tuhonnut satoja ja vaurioittanut tuhansia kouluja, mikä puolestaan on vaikuttanut jopa seitsemän miljoonan ukrainalaislapsen elämään. Minun nimeni on Ulriikka Myöhänen. Reissustudiossa Ukrainassa kanssani on kuan valokuvaaja Antti Yrjönen. Antti, melkoinen vuosi takana euroopassa.

Antti Yrjönen [00:00:38]:

No rankka vuosi ukrainalaisille takana ja koko Euroopallekin melko hurja vuosi.

Ulriikka Myöhänen [00:00:44]:

Me ollaan vietetty aika paljon  viimesen vuoden aikana aikaa Ukrainassa, kun ollaan reissuttu täällä ympäriinsä. Jos mietit tätä viimestä vuotta taaksepäin, niin millasena muistat sen ajan, kun sota alkoi? Mitä on jääny niistä ensimmäisistä viikoista mieleen, kun sillonhan me heti matkustettiin tonne Unkarin ja Ukrainan rajoille.

Antti Yrjönen [00:01:05]:

No sillon kun me heti sen hyökkäyksen alettua tohon rajalle päästiin, niin mulle jäi mieleen ehkä päällimmäisenä sellanen kokonaisvaltainen epätietoisuus ihan kaikessa, sekä meidän oma epätietoisuus, kun reissu ei ollu kovinkaan selvä, että miten tässä edetään, mutta myös kaikkien ukrainalaisten epätietoisuus siitä, et miten täs tilanteessa tulis toimia, mihin suuntaan se tulee kehittymään, pitäskö lähtee maasta vai ehkä kuitenkin jäädä Ukrainaan, vaikka sinne rajan toiselle puolelle, missä ystävät on. Miten saadaan perhe yhteen? Toiset lähtee, toiset ei voi lähteä maasta. Ja mistä saadaan kaikki perusasiat siinä kohtaa, kun ollaan vaan äkkiä lähdetty pois siltä alueelta, missä tilanne oli kaikista pahin. Sellanen epätietoisuus jäi mulle päälle. Entä sulle? Mitä sulle jäi mieleen?

Ulriikka Myöhänen [00:01:58]:

Kyllä mulleki jäi mieleen sen epätietosuuden lisäks ehkä se, miten paljon ihmisiä oli oikeesti liikkeellä sillon läntisessä Ukrainassa ja naapurimaissa lännessä. Että moni varmasti muistaa uutiskuvista ne autojonot, ja tuli todistettua itekin siellä Unkarin ja Ukrainan välisellä rajalla, että ne todella oli ne autojonot erittäin pitkiä siihen aikaan. Sit tietysti se, että kun ihmisiä oli niin valtavasti liikkeellä, niin joka paikka oli myös täynnä ihmisiä läntisessä Ukrainassa siis. Kaikki koulut, kaikki kylätalot, kaikki niinku kirkkojen, seurakuntien tilat. Kaikkiin oli järjestetty näitä tiloja, missä ihmiset pysty hetken aikaa hengähtämään, viettämään aikaa, kenties nukkumaan, syömään. 

Antti Yrjönen [00:02:46]:

Ja aika monissa tiloissa tavattiin tosi monia ihmisiä siellä. Jäiks sulle kukaan erityisesti mieleen?

Ulriikka Myöhänen [00:02:53]:

Kyllä itseasiassa jäi yksi ihminen mieleen, jota oon monta kertaa tässä vuoden aikana muistelluki. En tiiä, muistatko sitä meidän ensimmäistä reissua Vliviin. Se oli sillon maaliskuun alkupuolta. Ja siellä oli tällanen perhe, joka oli täältä Kiovan seudulta paennut. Siihen perheeseen kuulu äiti ja sellanen noin kymmenenvuotias poika ja sit tämmönen ihan muutaman kuukauden ikänen pikku tyttövauva. Ja mulle on jääny jotenki tosi elävästi mieleen se, miten siellä pienessä huoneessa pakolaissuojassa olivat perheen kesken, ja tää pieni vauva oranssissa potkupuvussa pötkötti siellä sängyllä ja tuoksu ihan sellaselta äidinmaidolta.

Antti Yrjönen [00:03:34]:

Oli kyllä hyvin sulonen vauva. Mä muistan myös, että siellä huoneessa oli akvaario.

Ulriikka Myöhänen [00:03:42]:

Nii oli muuten. Joo. Mä muistan kanssa sen.

Antti Yrjönen [00:03:44

Nähtiin tosi paljon eläimiä nimittäin tällä reissulla. Se oli ehkä ainut kala, mikä tuli vastaan, mutta monia kissoja ja koiria ja kaneja, mitä ihmiset oli sit ottanu tietysti perheenjäseninään mukaan. Muistan hyvin yhden Bella-kissan ja Bella-kissan mukana matkalla olleen Larissan, joka me tavattiin Berehovessa kouluun pystytetyssä suojassa. Ja Larissalla oli syöpä. Se sairaala, jossa hän oli aikasemmin saanu hoitoa, oli tuhoutunu pommituksessa, ja ei vielä tiedetty, mihin Larissa pääsee hoitoihin, että pitääkö lähtee maasta, vai löytyykö Ukrainasta paikkaa, jossa hoitoja voi jatkaa. 

Ulriikka Myöhänen [00:04:39]:

Näin oli, mut sit hän oli aika onnekas. Me mentiin muutama viikko myöhemmin käymään siinä samaisessa pakolaissuojassa siellä Berehovessa lähellä Unkarin rajaa, ja sillonhan me kuultiin itseasiassa, että Larissa oli päässy lopulta Ukrainan puolella saamaan hoitoa näihin vaivoihinsa.

Antti Yrjönen [00:04:50]:

Onneks näin, ja Larissa oli yks näistä, jotka ajatteli, että maasta lähteminen on tosi kamala kohtalo, koska siinä joutuu jättämään puolisonsa tälle puolelle. rajaa ja lähtee yksin tai lapsen ja kissan kanssa vieraaseen maahan.

Ulriikka Myöhänen [00:05:07]:

Toi oli ehkä se viimekeväisen vuodentakaisen ajan suurimpia kysymyksiä monelle perheelle. Moni lähti ja piti itsestäänselvänä ratkasuna sitä, että naiset ja lapset lähtee maasta, mutta rajalla oli kyllä paljon näitä tapauksia, jotka nimenomaan pohti sitä, voiko perhe sitte erota tässä tilanteessa, ja missä tilanteessa se sit tapahtuu, jos sen on tapahuttava. Mut joo, kirkon ulkomaanavun työ alko tuolla vuos sitten maaliskuussa humanitaarisena hätäapuna, ja sitähän tehtiin sillon meidän unkarilaisen kumppanijärjestön kanssa aluksi. Eli ensin keskityttiin ihan perustarpeisiin, mitä ihmisillä oli tossa vaiheessa, kun oltiin paljon liikkeellä. Annettiin tarjottiin siis ruokaa, juomaa, suojaa ihmisille. Esimerkiks lapsiperheille myös vaippoja ja vauvanruokaa. Kaikenlaista mitä siinä tilanteessa oli tarpeita, niin niitä pyrittiin liikkeellä olevilta ihmisiltä tyydyttämään. Mutta vuoden aikana on tapahtunu aika paljon ja tilanneki täällä Ukrainassa muuttunu. 

Antti Yrjönen [00:06:16]:

Joo, täällä on kyllä tosi erilaista nyt kun sillon alkuvaiheessa. Meidän oma toiminta on tietysti lähteny isosti liikkeelle. Meitä on tällä hetkellä täällä maatoimisto Kiovassa ja sen lisäks paikallistoimisto Pohjois-Ukrainan Zernihivissä, missä me erityisesti toimitaan nyt koulutussektorilla. Se Zernihiv on mulle jotenki kotoisan olonen kaupunki. Se muistuttaa musta tosi paljon Tamperetta, kun mä oon Tampereelta kotosin. Se on sellasen parin tunnin ajomatkan päässä tästä Kiovasta, ja suurin piirtein samankokonen kaupunki ku Tampere, eli siellä on sellanen 250000 asukasta normaalioloissa normaalioloissa suurin piirtein Zernihivissä. Sillon ku toi hyökkäys alko vuosi sitte, niin Zernihiv oli kaupunki oli kuukauden ajan piiritettynä, ja tietysti Zernihivin maakunnassa monet alueet oli Venäjän joukkojen hallinnassa, ja se kaupunkialue on kärsiny pahoin, ja ihmisillä on aika rankkoja kokemuksia, ketkä on ollu piirityksessä, saarrossa, tai sitten miehitetyillä alueilla tai joutunu lähtemään sieltä pakoon.

Ulriikka Myöhänen [00:07:37]:

Nii, se Zernihin on tosiaan sen meidän työn tavallaan keskipistettäkin, et siellä meillä on paljon näitä koulutusaiheisia projekteja, ja paljon koulujakin ollaan siellä alueella tuettu. Lisäksi meillä on tossa Kiovan länsipuolella Zetomyrissä kouluhanke, missä me tehään tämmöstä, siellä on yks koulu, joka on täysin tuhoutunu ohjusiskussa vuosi sitten, ja siellä me tehdään tällästä opetussuunnitelman kehitystyötä, mikä on tullu paikallisten opettajien toimesta. Sitä koulua itsessään kunnostetaan Portugalilaisvaroin, mutta meiltä on sit semmosta tukea paikallisten kumppaneiden kanssa.

Antti Yrjönen [00:08:18]:

Ja tarkotus on laajemmin jalkauttaa tää opetussuunnitelman kehitys ympäri Ukrainaa, kun tästä ensin alotetaan pilottina täältä Zetomyristä.

Ulriikka Myöhänen [00:08:28]:

Kyllä, juuriki näin. Kirkon ulkomaanavun työ keskittyy siis vahvasti koulutukseen tällä hetkellä. Tää hätäapuvaihe on läntisessä Ukrainassa tullu tässä vuoden aikana vähän niinku tullu päätökseen. Muualla sitä jatketaan kumppaneiden avulla sitä, mutta koulutus on se meidän työn keskipiste tällä hetkellä. Me korjataan kouluja, varustellaan koulujen pommisuojia. Useissa kouluissa ei todellakaan oo ollu pommisuojia ennen näitä viime vuoden tapahtumia, ja niitä ollaan nyt sitten yritetty kiireellä laittaa kasaan, koska se on myös edellytys sille, että oppilaat pystyy palaamaan lähiopetukseen, että siellä on toimiva pommisuoja. Sen lisäks ollaan, mitä me ollaan tehty, niin me ollaan koulutettu ukrainalaisia opettajia ja psykologeja tosta psykososiaalisesta tuesta. Sille on yllä tarve aivan valtava tässä maassa, että niinkun tossa kerroit, niin esimerkiks Zernihivin alueella on eletty sen miehityksen alla vuosi sitten, ja ihmisillä on hyvin monenlaisia kokemuksia siitä sekä aikuisilla että lapsilla. Ne tarpeet on sellasia, mitkä on tällä hetkellä tosi isoja ja tulee varmasti tulevaisuudessakin myös näin.

Antti Yrjönen [09:43]:

Joo sen kyllä kuulee, kun opettajien kanssa keskustelee, että se ei oo mitenkään helppo asia. Lapsista ei välttämättä ollenkaan nää päälle päin, onko joku pielessä. Lapset on tosi sopeutuvaisia, ja yleensä koettaa pitää viimeseen asti semmosta yllä hyvää fiilistä, mutta ojku pieni asia voi olla sellanen, että laukasee reaktion lapsessa. Vaikka joku ilmahälytyssireeni, joita täällä edelleen hyvin usein ja säännöllisesti kuulee, tai sitten joku muu asia, mitä on jääny sieltä keväältä tai muuten sodan aikana.

Ulriikka Myöhänen [00:10:32]:

Kyllä. Noi äänet on kyllä tullu monissa keskusteluissa tuotu esille. Tai useempi koulupsykologi tai opettaja on sanonu, että ihan sellanen oven pieni pamahdus tai poikkeava ääni voi laukasta sen, että menee ihan lapsella pasmat sekasin. Ne on sit sellasia asioita, mitä pitää pystyä työstämään, että jollaki lailla se mieliki pystyy jollaki aikavälillä palaamaan normaaliin. Mutta Zernihilin seudulla, missä tällä hetkellä toimitaan, niin sielläkin se koulujen tilanne on tällä hetkellä aika erilainen, kun sota on jatkunu nyt tämän vuoden ajan.

Antti Yrjönen [00:11:11]:

Joo, siellä on siis tosi moni koulu on kärsiny, mutta ne on voinu kärsiä tosi eri tavoin. Siellä Zernihivin kaupungissa on ainaki kaks koulua, jotka on ihan kokonaan tuhoutunu tässä sodan tai hyökkäyksen alussa, jotka on siis täysin korjauskelvottomia, että niille täytyy kehittää kokonaan uusia kouluja tai muita ratkasuja. Mutta moni koulu on joko menettänyt ikkunansa kokonaan noissa räjähdyksissä. Sirpaleen tekemiä reikiä on seinissä. Lämmitysjärjestelmät on saattanu kärsiä. Siellä on monenlaisia asioita, joita pitää korjata ennen ku oppilaat voi palata sinne kouluun. Sit on hyvä muistaa sekin, että ennen tota hyökkäystä täälläkin oli toi koronatilanne sellanen, joka pakotti oppilaita etäkouluun. Eli täällä on paljon oppilaita, jotka on kolme vuotta ollu etäopetuksessa sen seurauksena, että ensin oli pandemia ja sitte tää hyökkäys. Ja niinku Ulriikka mainitsi, niin koulussa pitää olla pommisuoja ja tietysti sellaset puitteet, että siellä voi opiskella, ennen ku lähiopetukseen voi palata, ja kyllä täällä kaikki oppilaat ja kaikki opettajat sanoo, että se ois tosi tärkeetä päästä sinne lähiopetukseen, että se on kuitenki tosi erilainen asia kun se etäopetus. Ja lähiopetuksessa pystyy varmasti paljon paremmin havainnoimaan, miten lapset oikeesti voi, ja kun ihmiset pääsee oikeesti semmoseen turvalliseen paikkaan olemaan keskenään, niin siellä on varmasti paljon helpompi käsitellä niitä hankalia kokemuksia.

Ulriikka Myöhänen [00:12:51]:

Nii aika semmoset poikkeukselliset ajat on ollu takana jo ennen tätä sotaa sodan eskaloitumistakin, että oli se pandemia ja sit tuli tämä viime vuoden tapahtumat, ja nyt edelleenki on se tilanne, että osa kouluista on ihan tuhoutuneita tai rikki tai just niinku erinäisistä syistä ihan kylmillään esimerkiks. Et se on kyllä hyvin monenlaista.

Antti Yrjönen [00:13:15]:

Me ollaan täällä nähty esimerkiks ihan viime viikkoina se, että kirkon ulkomaanavun työ on mahdollistanu sen, että on vaihdettu kouluihin ikkunat. Nyt on valmistumassa ihan kokonaan kunnostettuja kouluja just tällä hetkellä. Sit toinen juttu, mikä liittyy opetukseen, sekä lähiopetukseen mutta myös siihen etäopetukseen, on sähkökatkot, koska sähkön puute tässä maassa on koko ajan kasvanu, mitä kauemmin tää konflikti on kestäny, kun infrastruktuuria on tuhottu. Ja eihän se etäopetus kovin hyvin onnistu millään tabletilla tai tietokoneella, jos ei oo sähköä, mistä saa siihen virtaa. Ja koska nää sähkökatkot on semmosia, että ne tavallaan kulkee täällä alue kerrallaan vaikka kaupungeissa, niin Zernihivissä, jossa ne sähkökatkot on ihan päivittäisiä ja voi olla tosi pitkiäkin, nii ei oo välttämättä sellasta mitään yhteistä hetkeä, että kaikilla oppilailla olis sähköä, niin se on tosi hankalaa, että miten sä siinä tilanteessa järjestät jotenki järkevästi etäopetusta.

Ulriikka Myöhänen [00:14:32]:

On, kyllä opettajilta vaaditaan ihan hullun pitkää pinnaa ja joustoo siinä, että kaikki lapset sais sen opetuksen, mitä heille on ajateltu annettavan tietyn  päivän aikana. Sähkökatkot on tosiaan ihan todellinen ongelma, jos miettii sitä Zernihivinki tilannetta, niin sinne ei kyllä kannata lähtee ilta-aikaan liikkumaan ilman otsalamppua ja taskulamppua, että sen verran pimeänä on kyllä kaupunki jatkuvasti. No hei yks tärkee osa tässä kirkon ulkomaanavun työssä on tosiaan tää pommisuojien varustelu, josta ollaan jo muutaman kerran tässä keskustelun aikana puhuttukin. Niitä ei siis lähtöjään oo näissä kouluissa ollu, ja ne on edellytys sille lähiopetukselle, ja nyt niitä on sitte varusteltu. Me ollaan tehty aika monentyyppisiä töitä näissä koulujen kellareissa ja autotalleissa, että ollaan saatu ne sellasiks paikoiks, että niissä pystyy opettamaan.

Antti Yrjönen [00:15:32]:

JOo, mulla on hyvää kokemusta koulujen pommisuojista. Mä olin kuvaamassa koululla tossa parisen viikkoo sitte, kun tuli sitte pidempi ilmahälytys. Se kesti pari tuntia vietin sitte yhden koulun pommisuojassa kaikkien oppilaiden kanssa. Ne kellarithan on aikasemmin ollu varsin sillee varastotiloina tai poissa käytössä, niin paljon ihan lähtien siitä, että on maalattu seinät ja siivottu ne sellaseen kuntoon, että sinne mahtuu koulullinen oppilaita. Sen lisäks me käytiin kattomassa toista koulua, jossa nastia piti meille tosi hienon esittelyn, mitä heidän kouluun on tehty. Siin on kyseessä sellanen koulu, missä oppilaat on myöskin siellä koulussa yötä, että siinä on esimerkiks orpoja siinä nimenomaisessa koulussa, ja sitä varten sinne pommisuojaan on pitäny tehä kaiken muun lisäks vielä tämmöset tilat nukkumiselle. Sinne oli tehty huoneita, josta löyty sängyt, ja sen lisäks toisella puolella pommisuojaa oli nää perus opetustilat, joihin oli hankittu liitutauluja ja tuotu tuoleja ja sellasta, että opetus voi kuitenki jatkua, koska ne voi olla tosi pitkiä ne ilmahälytykset, ja jos opetus sillon kokonaan keskeytyy, niin sit se tarkottaa sitä, et välttämättä ei juurikaan opetusta tuu päivän aikana annettua.,

Ulriikka Myöhänen [00:17:05]:

Ja usein käy niin, että nää ilmahälytykset tulee yöaikaan tai ilta-aikaan tai tosi varhasesti aamulla, niin ton tyyppisessä koulussa, missä lapset asuu asuntoloissa siellä, niin on kyllä tosi tärkeetä, että sinne pääsee yöunia jatkamaan. Kyllä pitää sanoa, että vaikka tää oli selkeesti sellanen kellaritila, mihin tää oli rakennettu, niin kyllä se yllättävän viihtysäks oli kuitenki saatu. Sittehän siellä oli se kiinnostava juttu, että siellä oli vaan yksi vessa siellä kellarissa, ja mitä opettajien kanssa juteltiin, niin ensimmäinen asia mitä lapset, kun he sinne pommisuojaan tulee, oli, että vessaan pitäs päästä, niin sinne usein oli ilmeisesti aika pitkäkin jono.

Antti Yrjönen [00:17:51]:

Nyt me onnistuttiin onneksi nelinkertaistamaan vessojen määrä niin, että kirkon ulkomaanapu toimitti kolme kappaletta tämmösiä biovessoja, mitkä on tietysti nopea ratkasu, ettei tarvii putkitöihin ryhtyä, mutta saadaan vessat heti käyttöön.

Ulriikka Myöhänen [00:18:09]:

Kyllä, ja ne otettiin tosi ilosena siellä vastaan ne vessat. Antti, sä olit tässä vähän aikaa sitten koululla käymässä, kun tuli ilmahälytys kesken tän kouluvierailun. Se kuulostaa silleen aika hurjalta, että koulupäivän keskeyttää ilmahälytys. Minkälainen tunnelma siellä sillon oli? Miten lapset siihen reagoi?

Antti Yrjönen [00:18:38]:

Tunnelma oli kaiken kaikkiaan tosi rauhallinen. Sillon oli käynnissä tämmönen koulun juhla. Siinä oli käynnissä sellanen juhlapäivä, missä juhlittiin Itä- ja Länsi-Ukrainan yhdistymistä, ja se juhla oli aika loppupuolella, mutta se juhla kuitenki keskeyty siihen ilmahälytykseen. Eli pientä pettymystä oli havaittavissa, että tästä joutuu taas lähtemään pommisuojaan, mutta ei minkäännäköstä sanotaanko nyt paniikkia tai muuta vastaavaa. Kaikki on todella tottuneita niihin, koska niitä tapahtuu, oho, nyt meillä meinaa mennä valot täällä. Mutta siis kaikki on todella tottuneita. Niitä tapahtuu yleensä useita kertoja viikossa. Se voi tapahtua useita kertoja päivässä. Kaikki tietää, miten pitää toimia, joten kaikki lähtee kävelemään sillä tavalla rauhalliseen tahtiin kohti sitä sisäänpääsyä sinne koulun pommisuojaan eli kellariin. Ja siinäkin koululla on onneks tosi iso se tila, koska kyseessä on iso koulu. Siellä on erilaisia huoneita, että kaikkien ei tarvii ahtautua samaan tilaan, vaikka siellä silti aikamoinen tungos oli, paitsi ihmiset on jo aika hyvin on päätyny myös siihen, et ne tietää, mis ne haluaa olla siellä pommisuojassa, et mikä on kiva paikka. Sinne on hankittu esimerkiks semmosia patjoja ja sellasia säkkituolin tapasia juttuja, että siellä voi silleen viettää aikaa. Sellaset käytii aika nopeesti hakemassa, ja sit kännykkä esille ja joku peli tai video pyörimään ennen ku opettaja tuli ehkä sanomaan, että pitäis tehdä jotain opiskeluaki tässä samalla. Kyllä siellä myös opiskeltiin sen lisäks, että siellä pelattiin kaikenlaista. Esimerkiks fysiikanopettaja piti tuntia siellä lattialla sillä tavalla, että kaikki oppilaat oli kerääntyny piiriin siihen opettajan ympärille, ja sit tehtiin hommia siinä tabletilta.

Ulriikka Myöhänen [00:20:47]:

Se on tavallaan sillä lailla, että näissä poikkeuksellisissa oloissa näistä olosuhteista pyritään tekemään mahdollisimman tavallisia, että se elämä vois mahdollisimman saumattomasti jatkua myös siellä pommisuojassa. Kuahan on paljon panostanu myös täällä Ukrainassa psykososiaaliseen tukeen, ja sen parissa tullaan jatkamaan tulevaisuudessa ehdottomasti. Me ollaan muun muassa koulutettu koulupsykologeja ja opettajia siitä, miten voi esimerkiks stressiä ja vuoden aikana syntyneitä traumoja käsitellä no sekä siellä aikuisten kesken että myös lasten kanssa tuolla kouluissa.

Antti Yrjönen [21:27]:

Taisit jutella aika monelle koulupsykologille tässä tän meidän reissun aikana. Miten ne kuvaili tätä tilanetta ja tuntemuksia?

Ulriikka Myöhänen [00:21:39]:

Joo. No he kerto just sitä, että niistä lapsista ei välttämättä heti huomaa sitä, mut sit ne tulee tietyissä reaktioissa just esimerkiks niihin ääniin liittyvistä. Ovi pamahtaa kiinni, ilmahälytys alkaa, nii sit sieltä tulee selkeesti osalta lapsista tietynlainen reaktio. Säikähdys voi olla, että he hakeutuu sillon vaikka opettajan tai paikalla olevan koulupsykologin luokse. Sit joillaki lapsilla on tämmöstä tietynlaista itkuherkkyyttä, eli varsinki ehkä uniin liittyvää, että keskellä yötä herätään siihen tai vanhemmat herää siihen, että lapsi itkee ja on ihan lohduton. Et se sillä lailla ryömii sinne uniinkin jotenki se taakse jäänyt trauma. Sit on myös sellasta, että on huomattu, että lapsista on tullu sillee vähän aggressiivisempia, et siellä on sellasia tunteita ja ajatuksia, joita ei oo pystytty vielä käsittelemään. Tosi moni niistä psykologeista sanoo myös siitä, että kun he on työskennelly näissä kouluissa lasten kanssa ennen sotaa, niin lasten ongelmat on sillon liittyny esimerkiks perhesuhteisiin tai kaverisuhteisiin, et ne on ollu sentyyppisiä ne asiat, mistä on keskusteltu ja mihin on yritetty löytää ratkasuja, ja nyt ollaan taas ihan uudella tasolla. Moni on menettäny kotinsa, ja osalla on isä tai veli rintamalla, ja voi olla, että perheenjäseniä on myös menehtyny. Sit monella on taustalla myös näitä pakolaisuuden kokemuksia, eli on paettu hyökkäystä, miehitystä ja jouduttu viettämään pitkiäkin aikoja reissun päällä ja poissa omasta kotoa. Sen tyyppisiä asioita. Ja yks semmonen kiinnostava, mihin ei olla ehkä niin paljon vielä paneuduttukaan tässä työssä on semmonen, et psykologit sanoo, et edessähän on myös se aika, kun sotilaat palaa rintamalta kotiin ja tuo sieltä niitä kokemuksiaan, et sekin voi vaikuttaa, kun näitä niin sanotusti rikkinäisiä perheenjäseniä palaa kotiin, et minkälaisia ongelmia siitä sit syntyy.

[musiikkia]

Ulriikka Myöhänen [00:24:05]:

Sä oot ollu paljon tekemisissä lasten kanssa ja kuvannu heitä tuolla kouluissa ja pommisuojissa, niin onko sulle tullu jotain ajatuksia siitä, miltä lapset on vaikuttanu tän kriisin keskellä?

Antti Yrjönen [00:24:16]:

Monet opettajat on sanonu, että he pyrkii kovasti siihen, että siellä koulussa ei tarviis kaiken aikaa ajatella sotaa, et myös sellanen pääsy pois siitä asiasta. Että koulussa pitäis olla mukavaa, ja mä luulen, et se on onnistunu tosi hyvin, koska siellä koulussa on paljon lapsia, jotka kyllä vaikuttaa tosi iloselta. Ne on ilosia siitä, että ne on päässy sinne kouluun. Myös siellä pommisuojassa voi olla ihan hauskaa. Siellä voi tosiaan pelata niitä pelejä, ja sen ei tarvii olla sillä tavalla pelkkää kärsimystä. Sit kyllä lapsista myös huomaa tietyissä tilanteissa, on tosi vaikeeta sanoa, kun ei oo tekemisissä kun vähän aikaa kenenkään kanssa. Mutta esimerkiks vaikka Nastia, kun esitteli meille sitä pommisuojaa, ja kun hän rupes puhumaan, millasta elämä oli ennen tätä sotaa, ja kuinka hän haluais kovasti siihen takas, niin sit se lause jäi vaan kesken, koska sen ajatteleminen oli selkeesti sen verran rankkaa, miten erilaista oli ennen sitä sotaa, ja et sen pitäis päättyä. Eli tulee kyl sellasia hetkiä ja tiettyjä sellasia vakavoitumisia, et tulee itelle sellanen olo, että ehkä ne ajatukset on menny sellaseen suuntaan.

Ulriikka Myöhänen [00:25:53]:

Joo, ja sit toinen asia, mitä nää koulupsykologit ja opettajat on puhunu on se, että tuntuu, että lapset on sillee kasvanu muutamassa kuukaudessa aikuisiks. Siis sen ikäset lapset, joiden ei todellakaan tarviis vielä olla aikuisia. Puhutaan vaikka 13, 14, 15-vuotiaista nuorista. Että esimerkiks yksikin näistä koulupsykologeista kerto mulle, että yks kuutosluokkalainen tyttö oli kertonu hänelle, että hänestä tuntuu, että hän vanhentuu, kun hän lukee uutisia. Ja täällä Ukrainassahan luetaan uutisia tosi paljon telegram-chateista. Se on semmonen, mitä lapset on tavallaan oppinu aikuisilta, että koko ajan seurataan näitä sotatapahtumia. Koko ajan seurataan, mitä tapahtuu missäkin. Ja niit on niin helppo seurata siellä sosiaalisessa mediassa, niin jotenkin siitä on tullu osa lasten elämää myös. Ja se on ehkä sellanen teema, mikä on usein toistunu, että opettajat ja koulupsykologit on sanonu, et jotenki lapsista on tullu ihmeen kypsän olosia ihan pienessä ajassa. Ja sehän oli myös sellanen asia, kun me vietettiin uutta vuotta ukrainalaisen perheen luona Zernihivissä, niin myös tää perheen äiti oli äidinkielenopettaja, niin hän myös puhu siitä, että hänen yhdeksäsluokkalaiset oppilaansa muutamassa kuukaudessa aikuistu. Heidän käytös muuttu hetkessä.

Antti Yrjönen [00:27:28]:

Oli tosi hienoa päästä viettämään sitä uuttavuotta tän perheen kanssa. Meillä kävi hyvä tuuri, että ton perheen isä sattu olemaan just sellasella neljän päivän lomalla tässä kohtaa, kun me tultiin. Me ei ollenkaan arvattu, että me päästään tapaamaan myös hänet. Hän on ollu rintamalla tosiaan tosta hyökkäyksen alusta saakka, ja nähtiin, millä tavalla täällä Ukrainassa vietettiin uuttavuotta, ja siitä pyrittiin tässäkin tilanteessa mahdollisimman normaali tekemään. Päästiin siellä myös vähän testaamaan ukrainalaisia ruokia, ja Ulriikka pääsi myös vähän valmistamaan sellasia. Mitä, Ulriikka, jäi mieleen tästä uudenvuodenruokailusta?

Ulriikka Myöhänen [00:28:13]:

No päällimmäisenä jäi kyllä se, että ensinäkin olipa hyviä ruokia ruokapöydässä sillon, ja toiseksi, mitä on puhuttu jälkikäteen, että onpa ukrainalaisessa ja suomalaisessa keittiössä paljon yhtäläisyyksiä. Että sieltä pöydästähän löyty kaalikääryleet.

Antti Yrjönen [00:28:31]:

Tosi hyviä kaalikääryleitä

Ulriikka Myöhänen [00:28:33]:

Sit löyty rosolli. Sit löyty nää maksalaatikolta maistuvat pasteijat.

Antti Yrjönen [00:28:40]:

Joo, ja istten ne toiset maistu mun mielestä ihan siltä, että niissä oli munavoita päällä.

Ulriikka Myöhänen [00:28:46]:

Kyllä.

Antti Yrjönen [00:28:47]:

Ja jälkiruoaks me saatiin Ulriikan valmistamia lettuja. Letut on täällä tosi suosittu ruokalaji. Niitä saa amiaisella ja jälkiruokana ja niitä saa suolasena ja niitä saa makeena. Mutta ja ne on sellasia usomalaisia ohuita kunnollisia lettuja.

Ulriikka Myöhänen [00:29:07]:

Kyllä, pannulla paistettavia kyllä. Äiti Oksanan kanssa tosiaan tehtiin yhdessä näitä ukrainalaisia lettuja, ja hän näytti mulle, miten ukrainalaisen reseptin mukaan näitä valmistetaan. Sinne tuli, kun ne oli paistettu, sinne väliin semmosta raejuustoa ja kuivattuja hedelmiä, rusinoita laitettiin väliin, ja sit ne rullattiin silleen rullalle, et niistä tuli sellasia pötköjä.

Antti Yrjönen [00:29:32]:

Ja sit ne paistettiin vielä uudestaan, mikä on mun mielestä sellanen innovaatio, minkä vois tuoda myös Suomeen, koska jos voissa paistaa letun sen jälkeen, kun se on jo paistettu, niin sehän selkeästi vaan paranee.

Ulriikka Myöhänen [00:29:42]:

Nimenomaan. Ja sit me juotiin siinä illallisella myös tätä ukrainalaista juomaa Usvaria.

Antti Yrjönen [00:29:49]:

Joo, se on mun mielestä toinen semmonen asia, mikä pitäis tuoda Suomeen. Eli se on sellanen kuivatuista savustetuista hedelmistä valmistettu juoma, ja mun mielestä se on  oikeen herkullista.

Ulriikka Myöhänen [00:30:06]:

Se on kyllä mainio, ja se on kiva, että se maistuu joka paikassa vähän erilaiselta.

Antti Yrjönen [00:30:10]:

Se on ihan totta.

Ulriikka Myöhänen [00:30:12]:

Se on aina kotitekosta. Vähän eri reseptein aina tehdään. Se oli tosi mielenkiintonen ilta viettää sen perheen kanssa. Päästiin muutenki vähän käsiks ukrainalaisiin uudenvuoden perinteisiin. Perheessä on kaksi lasta, Maria-tyttö ja Kiril-poika, ja tää Maria soitti tätä ukrainalaista perinnesoitinta panduraa.

Antti Yrjönen [00:30:07]:

Joka on vähän semmonen, ei nyt ollenkaan identtinen, mutta muistuttaa tietyllä tavalla kannelta, eli sellanen tosi monikielinen soitin. Sit sellanen toinen perinne, mikä liittyy tähän uuteenvuoteen on sellanen, että lapset kiersi ovelta toiselle, ja siihen kuuluu tällaset laulut ja jonkinlaiset lorutkin ehkä, ja sit palkinnoks tietysti piti antaa jotain näille lapsille, jotka ovelle saapui, joko appelsiinia tai karkkeja tai jos nää lapset oli vähän vanhempia, niin ilmeisesti raha oli se suosituin vaihtoehto, mitä siinä tapauksessa piti antaa. Ja ainakin tän perheen ovella kävi kova kuhina. Mä en tiiä, vaikuttiko siihen se, että perheen äiti on opettaja, niin se vaikutti sellaselta turvalliselta ovelta, mihin kannatti tulla naapurista käväsemään.

Ulriikka Myöhänen [00:31:39]:

Toi Oksanan koulu tosiaan sijaitsee siinä ihan kivenheiton päässä heidän kotitalostaan, ja käytiin sielläkin aiemmin vähän kattomassa, millanen tilanne siellä on. Ikkunathan siitä koulusta kans oli menny rikki pommituksissa, ja ne oli nyt sitte saatu korjattua, mutta koulu tosiaan oli pakkasasteilla, eli siellä oli erittäin kylmä siellä sisällä ja oppilaat tälläki hetkellä vielä etäopetuksessa, kun toi lämmitysjärjestelmä rikki silleen, että sitä ei pystytä lämmittää.

Antti Yrjönen [00:32:11]:

Ehkä senki takii niitä oppilaita tuli sinne opettajan ovelle, että pääsee myös näkemään opettajaa. Ja näissä kouluissahan täytyy muistaa sekin, että kun niitä ikkunoita saadaan tässä vaiheessa korjattua, niin ne kouluthan on ollu ilman ikkunoita ja lämpöä jo aika pitkän aikaa, eli se ei vielä yksin riitä. Siellä joudutaan tekemään aika paljon töitä myös sisällä, että saadaan niitä tiloja kuntoon. Eihän se hyvää tee, kun ikkunat puuttuu rakennuksesta melkeen vuoden verran.

Ulriikka Myöhänen [00:32:43]:

Sitä on oltu silleen sään armoilla, että paljon on vielä remonttia eessä sitte siinä vaiheessa. Mut joo, palatakseni tähän ukrainalaiseen uuteenvuoteen, niin hyvin perinteisin menoin sitä vietettiin sielä perheen luona. Siinä oli ehkä silleen vähän ristiriitaset tunteet tällä perheellä pinnassa, että tavallaan ne perinteet, mitä vuodesta toiseen on toistettu, saatiin sinäki päivänä järjestettyä, mutta kuitenki mielessä oli koko ajan semmonen murhe siitä, että mikä se tilanne tällä hetkellä Ukrainassa on, ja mitä kaikkea perheellä itsellään oli taustalla siinä vuoden ajalta.

Antti Yrjönen [00:33:24]:

Ja me ollaan täällä kyselty monilta perheiltä, että mitä he odottaa tulevaisuudelta, ja ihmisillä on kyllä tosi paljon toiveita, mutta sit myöskin kuulee sen, että niitä ei vieläkään näin epävarmassa tilanteessa uskalla toivoa tosissaan, tai koska ne tulis tapahtumaan. Ne sijottuu jonnekin sinne parempaan tulevaisuuteen sitte, kun tää tilanne ois ratkennu. Tulee tavallaan sellanen olo, että nyt ollaan jossain välitilassa, missä ihmiset yrittää elää mahdollisimman normaalisti, vaikka ei tietenkään nää olosuhteet täällä maassa oo normaalit.

Ulriikka Myöhänen [00:34:11]:

Se on ihan totta siis, ja sellanen tunnelma tuli ton perheenki kanssa ollessa. Heillähän sen lisäks, että isä on ollu siellä rintamalla vuoden ajan nyt, niin oli sellanen tilanne, että äiti haavottu vuosi sitten tämmösessä raketti-iskussa, mikä osu siihen naapuritaloon, ja hänen jalat siinä sitten meni ja lantiokin murtu, mutta nyt on jo kuntoutunut. Mutta ihmisillä on tosi hurjia asioita siellä taustalla, mutta kuitenki haluttas suunnata niitä katseita sinne tulevaisuuteen ja rakentaa tulevaisuutta. Ehkä se päällimmäisenä, mikä ihmisillä on ollu noissa puheissa, kun alkaa tulevaisuutta hahmottelemaan, on se, että ensisijaista ois, että päättys tää kamala vaihe jollakin tavalla, ja sen jälkeen pystys sitte suunnittelemaan, mitä siellä tulevaisuudessa voi tapahtua. Monet lapset puhuu siitä, että he haluais esimerkiks matkustella. Tässä perheessä tässä uudenvuodenperheessä Maria-tyttö esimerkiks kerto, että hän haluais nähdä kaikki ne paikat myös Ukrainan sisällä. Kaikki ne kauniit kaupungit ja nähtävyydet, mistä kirjoissa kerrotaan. Myös tällä isällähän oli aika koskettavia ajatuksia siitä, mitä hän toivois tulevaisuudelta.

Antti Yrjönen [00:35:40]:

Isällä aika ymmärrettävästi oli tietysti päällimmäisenä se toive, että hän pääsis kotiin näkemään, kun hänen lapsensa kasvaa. Ja se on kauheen pitkä aika, kun miettii, et on ollu tässä kohtaa jo lähes vuoden poissa ja pääsee vaan ihan lyhyiks ajoiks kotiin, niin kuinka paljon lapset ehtii jo siinäkin ajassa kasvaa.

Ulriikka Myöhänen [00:36:03]:

Joo. Siinä uudenvuodenaattona kun oltiin siinä perheen luona, niin naapuruston lapset kävi laulamassa siellä ovella, ja tän perinteen päätteeksi yleensä sitten nää lapset, jotka siinä ovella kävi laulamassa, niin toivotti perheelle tulevaisuuteen kaikkea hyvää, onnea, yhdessäoloa, vaurautta ja hyvinvointia. Ja ehkä voi sanoa, että me kaikki toivoisimme, että se siksi kääntyisi pian.

Antti Yrjönen [00:36:28]:

Todella toivotaan, että nää toivotukset tulis mahdollisimman pian toteen.

[molemmilta luultavasti jonkinlainen lopputervehdys ukrainaksi]

[musiikkia]