Kirkon Ulkomaanapu (KUA) on käynnistänyt toimet hygieniatarvikkeiden jakamiseksi ja -valistuksen tehostamiseksi pakolaisleireillä koronaviruksen leviämisen ehkäisemiseksi.
Pakolaisleirien ihmiset ovat jo valmiiksi haavoittuvassa asemassa. Koronaviruksella voi olla tuhoisat seuraukset, koska hygienia ja terveydenhuolto ovat haasteellisempia järjestää.
Ugandassa KUA toimii YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:n kumppanina ja vastaa 120 000 oppijan koulutuksen järjestämisestä Pohjois-Ugandan pakolaisalueilla.
”Koulut ovat todella täysiä ja oppilaita on paljon. Hygienian parantaminen on nyt välttämätöntä”, kertoo KUA:n Ugandan maajohtaja Wycliffe Nsheka.
”Järjestämme hygieniakoulutusta oppilaille, opettajille ja hyvinvointikomiteoille leireillä. Lisäämme kouluihin käsienpesupisteitä ja hankimme käsidesiä ja desinfiointiaineita. Tulemme myös painamaan infolehtisiä eri kielillä ja tiedottamaan radion kautta.”
Keniassa koulut suljettiin maanantaina 16.3. Myös Kirkon Ulkomaanavun tukemat koulut ja esikoulut on myös suljettu.
Keniassa KUA aloittaa Kalobeyin pakolaisleireillä tiedotuskampanjan muun muassa käsien pesun tärkeydestä paikallisradioiden kautta. Näin pyritään tavoittamaan lapset ja vanhemmat koulujen ollessa suljettuna, kertoo Kirkon Ulkomaanavun Kenian maajohtaja John Bongei. Suunnitelmissa on myös käsidesin, nestesaippuan, ämpäreiden ja hengitysmaskien jakelu oppilaiden vanhemmille.
”Jaamme yhteisöihin myös Kenian viranomaisten ohjelmatietoja radion kautta pidettävistä oppitunneista. Selvitämme tällä hetkellä palveluntarjoajia, jotta voimme tukea etäoppimista, mikäli koulut ovat pidempään suljettuina”, sanoo Bongei.
Myös Somaliassa tehdään hygieniatyötä koulujen kautta.
Auta suojelemaan ihmisiä pakolaisleireillä koronavirukselta
Hirmumyrsky Idai toi mukanaan rankkasateet, ja pian vesi tulvi voimakkaasti niin laajalla alueella, että asiantuntijatkin alkoivat puhua sisämaan merestä.
Myrskytuhot vaikuttivat Mosambikissa lähes kahden miljoonan ihmisen elämään. Heistä suurin osa asuu Sofalan maakunnassa. Lisäksi myrskytuhot vaikuttivat noin miljoonan ihmisen elämään naapurimaissa Zimbabwessa ja Malawissa.
Vuosi sitten uutisissa levisivät kuvat veden saartamina talojensa katoille ja puihin henkensä kaupalla pelastautuneista ihmisistä. Kymmenet tuhannet menettivät Idain vuoksi kaiken omaisuutensa, kotinsa ja satonsa. Noin tuhannen ihmisen on arvioitu kuolleen hirmumyrskyn seurauksena.
Lisäksi myrsky tuhosi kouluja, teitä ja sähkölinjoja. Maailman ilmatieteen järjestö on kutsunut Idaita yhdeksi pahimmista eteläistä pallonpuoliskoa kohdanneista säähän liittyvistä katastrofeista.
Idain pahimmin tuhoama Beiran kaupunki sijaitsee Mosambikin keskiosassa.
Kuinka Mosambikin pahimmin tulvinut alue on päässyt jaloilleen vuosi täystuhon jälkeen?
Hirmumyrskyä on seurannut hidas jälleenrakentamisen kausi. Vuodessa moni asia on saatu korjattua, osa jopa paremmiksi kuin Idaita edeltävänä aikana. Myös Kirkon Ulkomaanapu (KUA) osallistui myrskytuhojen korjaustoimiin.
Vuoden 2019 aikana KUA ohjasi Mosambikiin Sofalan maakunnan alueelle katastrofirahastostastaan ja Mosambikiin kohdistetuista keräysvaroista yhteensä noin 465 000 euroa.
KUA tuki katastrofirahastosta välittömästi hirmumyrskyn jälkeen paikallista yhteistyöjärjestöä hätäaputyössä ja -jakeluissa.
Tuhannet koululuokat tuhoutuivat maaliskuussa 2019 käyttökelvottomiksi Mosambikissa Idai-hirmumyrskyn ja tulvien seurauksena. Kuva: Natalia Jidovanu.
Sää vaikuttaa lasten koulunkäyntiin
Vuoden aikana KUA:n katastrofirahaston ja keräysvarojen tuella Sofalan maakunnan alueelle rakennettiin neljä koulua. Se tarkoittaa, että 1 988 lasta pystyi jatkamaan koulunkäyntiään. Koulunkäynti tuo katastrofin jälkeen lapsille turvallisia rutiineja ja mahdollisimman nopea paluu kouluun pienentää koulunkäynnin keskeyttämisen riskiä.
Mosambikissa KUA:n hankkeessa työskennelleen koulutusasiantuntija Andreia Soaresin mukaan sääilmiöt vaikuttavat dramaattisesti lasten koulunkäyntiin Sofalan maakunnassa. Jos alkuvuoden tulvat ovat voimakkaita, vanhemmat eivät uskalla päästää lapsiaan kouluun. Harva lapsi jatkaa opintojaan yläasteelle ja vielä harvempi ammatillisten opintojen pariin.
Suurin osa perheistä elää sääilmiöille herkän maanviljelyn varassa, minkä vuoksi alueella on paljon köyhyyttä.
KUA:n tuella 2 904 lasta sai lisäksi opiskeluun välttämättömiä koulutarvikkeita ja koulut opetusvälineitä. Lisäksi seitsemän koulun opettajat saivat psykososiaalisen tuen koulutusta ja he ovat valmiimpia kohtaamaan lapset, joille hirmumyrskyn tuhot ovat saattaneet aiheuttaa pelkoja ja traumaattisia muistoja. Koulujen rakentaminen myös työllisti paikallisia ja auttoi heitä saamaan toimeentuloa luonnonkatastrofin jälkeisessä tilanteessa.
Ensimmäinen koulupäivä Mecombezi Ponten alakoulussa Mosambikissa vietettiin 4. helmikuuta 2020. Mosambikissa koulujen lukuvuosi alkaa helmikuussa ja päättyy marraskuussa.
Al-Jarir on Koillis-Syyriassa sijaitsevan Hasakan kaupungin suurimpia pakolaisleirejä. Leiri alkoi täyttyä sen jälkeen, kun Turkki lokakuussa aloitti sotilaallisen operaationsa Koillis-Syyriassa, ja 200 000 ihmistä joutui pakenemaan kodeistaan.
Monelle tulee sanasta pakolaisleiri mieleen loputon rivi telttoja. Al-Jaririssa pakolaiskeskuksena toimiva rakennus oli ennen koulu. Sodan vuoksi lasten koulunkäynti on ollut monin paikoin Syyriassa jo vuosia katkolla, mutta ainakin koulurakennus antaa nyt pakolaisiksi omassa maassaan joutuneille ihmisille seinät ympärille.
Osa perheistä on paennut jo useamman kerran. Yhdeksän vuotta sotaa on pitkä aika.
Et ole hyväksynyt markkinoinnin evästeitä nähdäksesi videon.
Koillis-Syyriassakin on talvi. Huoneet viilentyvät laskevan auringon mukana. Kun lämpötila ulkona laskee lähelle nollaa, on sisällä kylmä nukkua, vaikka keskimäärin seitsenhenkiset perheet asuvat tiiviisti.
”Ainoa unelmani on saada lämmitetty huone, se on tarpeeksi. Minulla ei ole enää muita unelmia. Olen väsynyt tähän julmaan sotaan”, sanoo Mariam al-Saleh, 32.
Luokkahuoneiden lattioille on levitetty ohuita hätämajoitukseen tarkoitettuja patjoja, vilttejä ja avustusjärjestöjen pahvilaatikoita. Osa huoneista on jaettu pressuilla ja yhdessä huoneessa voi asua useampikin perhe.
Mariam al-Salehin perhe pakeni Hasakaan Turkin pommitusten kohteeksi lokakuussa joutuneesta Ras al-Ainin kaupungista.
”Jätimme taaksemme kaiken”
Turkin joukot alkoivat pommittaa al-Salehin perheen kotikaupunkia, aivan Syyrian ja Turkin rajalla sijaitsevaa, Ras al-Ainia lokakuun alussa. Seitsemänhenkinen perhe pakeni henkensä edestä.
”Jätimme taaksemme kaiken: vaatteet, säilötyt elintarvikkeet, kaiken, mitä omistamme. En saanut edes viimeistä palkkaani”, al-Saleh sanoo.
Pakenemiseen perhe sai pommitusten alettua apua moottoripyörillä ohi ajaneilta nuorukaisilta, jotka kuljettivat al-Salehin, hänen puolisonsa, neljä tytärtä ja pojan turvallisen matkan päähän kaupungista. Loppumatkan Hasakaan he kulkivat kuorma-auton kyydissä.
Kirkon Ulkomaanapu (KUA) on lähettänyt leirille apua katastrofirahastonsa turvin. Lahjoitetulla rahalla KUA:n paikallinen syyrialainen kirkollinen kumppanijärjestö on toimittanut pakolaisiksi joutuneille perheille muun muassa peittoja, ruokaa ja keittiötarvikkeita, lasten talvivaatteita ja puhtaan veden turvaamiseen tarvittavia välineitä.
Mariam al-Issan, 41, mukaan pakolaisuudessa rankkaa on oman kodin menettämisen lisäksi se, jos sodan aiheuttamien traumojen käsittelemiseen ei saa apua. Seitsemänhenkinen perhe on lokakuusta majoittunut Ismael Toqanin pakolaiskeskuksessa Hasakan kaupungissa Koillis-Syyriassa.
Lähes 80 000 ihmistä odottaa yhä pääsyä kotiin
Hasakan pakolaisleireille päätyneiden perheiden tarinat ovat hyvin samanlaisia: lokakuisen ilmahyökkäyksen ja muiden sotatoimien jalkoihin on jäänyt koti, josta piti lähteä niin nopeasti, ettei mukaan ehditty ottaa mitään.
Tilanne Koillis-Syyriassa on yhä hyvin epävakaa, vaikka alueella solmittiin tulitauko lokakuun lopulla. Siksi kymmenettuhannet ihmiset eivät voi palata koteihinsa. Eikä kotona välttämättä ole enää mitään, mitä sieltä voisi hakea tai minkä äärelle palata.
Humanitaarisen avun tarve on valtava.
YK:n humanitaaristen asioiden koordinointitoimiston OCHA:n mukaan arviolta 80 000 ihmistä elää yhä maan sisäisinä pakolaisina Koillis-Syyriassa, vaikka yli puolet lokakuussa paenneista on jo pystynyt palaamaan koteihinsa.
Käteisavustukset antavat köyhien perheiden itse päättää, mitä he tarvitsevat ja missä järjestyksessä he tarvikkeet haluavat ostaa.
Vihanneksia, kalaa, vaatteita, kenkiä. Bambukeppejä ja heinää rakentamiseen. Monissa osissa Etelä-Sudania tavaraa ja ruokaa on markkinoilla ja ihmisten ulottuvilla paremmin kuin pitkään aikaan.
Rauhansopimus on helpottanut kuljetuksia jopa maan syrjäseuduille. Harvalla on kuitenkaan varaa ostaa tarvitsemaansa. Yli kaksi miljoonaa ihmistä on paennut sotaa maan sisällä ja jättänyt kaiken omaisuutensa taakseen. Etelä-Sudanissa inflaatio on vielä nostanut ruuan hinnan pilviin.
Tällaisessa tilanteessa avustusjärjestöt tukeutuvat yhä vahvemmin käteisavustuksiin. Esimerkiksi EU:n komission humanitaarisesta avusta noin 40 prosenttia, yhteensä 990 miljoonaa euroa, on käteisavustuksia. Apu annetaan joko rahana tai kuponkeina, joita voi käyttää tiettyihin tuotteisiin.
”Käteinen on sekä toimivampi että kustannustehokkaampi tapa tukea ihmisiä humanitaarisessa kriisissä”, sanoo Kirkon Ulkomaanavun (KUA) humanitaarinen koordinaattori Moses Habib.
Päätelmää tukevat myös monet tutkimukset, joita aiheesta on tehty. Esimerkiksi Maailmanpankki ja YK suosivat käteisavustuksia humanitaaristen kriisien jälkihoidossa.
Yksinkertaisesti sanottuna käteistä jaettaessa entistä suurempi osa avusta menee suoraan sitä tarvitseville.
Esimerkiksi Etelä-Sudanissa ruoka pitää tuoda pääkaupunki Jubasta asti. Pelkästään varastointi, kuljetus ja kuljetuksen turvaaminen maksavat paljon, mikä pienentää perille menevän avun määrää. Matka Niiliä tai maanteitä pitkin kestää päiviä ja kuljetuksia saatetaan ryöstää.
Etelä-Sudanissa KUA on jakanut käteisavustuksia Jubassa, Old Fangakissa ja Yeissä.
Rahaa vastaanottavat etenkin yksinhuoltajaäidit. Keskiverto-perheessä on 6–7 henkilöä. Perheet saavat KUA:n hankkeen aikana kahdessa tai kolmessa erässä yhteensä 100–150 euroa. Jakelupäivänä perheen pää saapuu henkilökohtaisesti tunnistautumaan sormenjäljellään.
Avustuspäätöstä edellyttää tarkka tilannearvio siitä, miten käteisen jakaminen vaikuttaa markkinoihin ja kyläyhteisöihin. Kylän vanhimmat auttavat esimerkiksi arvioimaan, miten perheiden tilanteet eroavat toisistaan ja keneltä puuttuvat kaikki tukiverkot.
Kartoitus ottaa huomioon myös lieveilmiöitä. Niitä voivat olla riita rahan käytöstä perheen sisällä tai kateellinen naapuri. Niinpä rahaa jaettaessa pyritään välttämään tilanteita, joissa kahdesta rinnakkain asuvasta perheestä toinen saa apua ja toinen ei.
Suurin haaste onkin valita, kuka saa apua. Old Fangakissa KUA on tukenut tuhatta perhettä, mutta käytännössä kaikki 50 000 ihmistä ovat kärsineet sodasta. Moni apua tarvitseva perhe jää ilman tukea.
Suurella määrällä käteistä, joka jaetaan kerralla, voi olla myös kielteisiä vaikutuksia markkinoihin. Vaarana on inflaatio tai se, että jakelusta kuulleet kauppiaat nostavat hintoja.
Tilanteen välttämiseksi KUA seuraa rahan käyttöä jakelun jälkeen yhteistyössä paikallisten viranomaisten kanssa. Tarkkailu osoittaa, että yli puolet rahoista käytetään ruokaan ja esimeriksi lasten vanhemmat saavat itse päättää, että heidän lapsensa syövät mahdollisimman monipuolisesti.
Huomattavan moni maan sisäinen pakolainen käyttää avustuksia majoituksensa rakentamiseen. Moses Habib kertoo esimerkin äidistä, joka asui lapsineen toisen perheen pihalla ja joutui heidän kaltoin kohtelemakseen. Käteisavustuksilla hän pystyi rakentamaan perheelleen oman savimajan.
Parhaassa tapauksessa käteinen ennaltaehkäisee niin kutsuttua apuriippuvuutta. Säännöllisen ruoka-avun vastaanottaja ei välttämättä saa mahdollisuutta auttaa itseään ja tottuu tilanteeseen, jossa hän vastaanottaa tavaroita. Rahalla hän voi itse suunnitella elämäänsä.
Moni myös säästää rahoja pahan päivän varalle. Esimerkiksi viljelijät laittavat rahaa talteen selviytyäkseen huonosta satokaudesta. Jotkut ostavat siemeniä viljelyyn tai vuohia tuottamaan perheelle maitoa.
On tärkeää, että käteisen vastaanottajaa eivät sido mitkään ehdot.
”Meille tärkeintä on, että ihmisillä on mahdollisuus priorisoida omia tarpeitaan sen sijaan, että annamme heille, mitä luulemme heidän tarvitsevan”, Habib sanoo.
Etelä-Sudanin al-Sudd on yksi maailman suurimmista suoalueista. Vaikeakulkuinen alue on tarjonnut turvasataman sotaa paenneille. Sodan ankeimpina hetkinä kahlattiin krokotiilien ja käärmeiden pelossa halki hetteikköjen ja syötiin lumpeen hedelmää pahimpaan nälkään.
OLD FANGAK, ETELÄ-SUDAN.Pienet, lupaavasti versovat mangopuut Samuel GonyGorin ruukuissa ovat suoranainen ihme, sillämaaperä rakoilee mosaiikiksi 50-vuotiaan viljelijän tilaa ympäröivässä maastossa, jaOld Fangakin lähes 40-asteinen helle on päiväsaikaan sietämätön.
Samuel kastelee viljelmäänsä vedellä viereisestä Zeraf-joesta. Poljettava vesipumppu, vaikka sillä onkin hikistä polkea, pitää yllä hänen toivoaan onnistuneesta sadosta.Mangot vaativat huolenpitoa, ja ilman vesipumppua viljelystä ei tulisi kuivan kauden aikana mitään.
”Saan satokausina paljon myytyä markkinoilla, ja säästöilläni perheeni syö kaksi hyvää ateriaa päivässä. Tulot riittävät myös lasten vaatteisiin.”
Fangak sijaitsee pohjoisessa, lähellä Sudanin rajaa. Viime syksynä neuvoteltu rauha toteutuu täällä, mutta maaperä on armoton ja viljely on vaikeaa.Maan eteläosissa, päiväntasaajalla sijaitsevaaEquatorian aluetta sanotaan puolestaan Etelä-Sudaninvilja-aitaksi ja sieltä on kotoisin sanonta: Jos heität maahan siemenen, siihen kasvaa jättimäinen mangopuu. Viljelijät ovat kuitenkin kaikonneet Equatoriastasiellä yhä jatkuvientaisteluiden takia.
Samuel Gony Gory kasvattaa mangopuita.
Samuelista huokuu itsevarmuus, jonka pystyy aistimaan henkilöstä, joka on selättänyt kaikkein pahimman. Hänen perheensä todisti Etelä-Sudanin sisällissodan tuskallisimpia vaiheita. Kaksi vuotta sitten he olivat keskellä taisteluiden aiheuttamaa nälänhätää Bentiun pikkukaupungissa, naapuriosavaltiossa Unity Statessa.
”Siellä ei ollut yhtään mitään syötävää. Ensin lopetin viljelyn, kun ammuskelua oli niin usein. Sitten sukulaisiamme alkoi kadota ja päätimme etsiä turvaa täältä”, Samuel kertoo.
Vesipumppu kiinnostaa kylän nuorimpia.
Al-Suddin suoalueon yksi maailman suurimmista. Suon nimi tarkoittaa arabiaksi estettä. Suo on niin vaikeakulkuinen, että kun tutkimusmatkailijat aikoinaan etsivät Valkoisen Niilin lähteitä, he juuttuivat al-Suddin hetteikköihin.
Old Fangak taas on vanha brittiläinen varuskuntakaupunki, jonka vanhat rakennukset ovat tuhoutuneet sisällissodassa. Väestö on suurimmaksi osaksi nuer-heimoa, presidentti Salva Kiirin edustaman dinka-heimon verivihollisia.
Old Fangakista tuli sisällissodan aikana pakolaisten turvasatama. Vuonna 2013 asukkaita oli 5 000, viime vuonna jo lähes 50 000.
Sotilaat eivät katsoneet vaivan arvoiseksi uhmata suota, jonka uumeniin pääsee vain veneellä Valkoisen Niilin Zeraf-nimisen sivujoen kautta tai lentäen – paitsi jos pakenee henkensä edestä. Taisteluilta ja nälänhädältä turvaa hakeneet perheet ovat karistaneet sotilaat kannoiltaan tarpomalla suon halki krokotiileista ja myrkyllisistä käärmeistä huolimatta.
Syvimmistä kohdista aikuiset kantoivat lapsia olkapäillään.
”Pahinta pakomatkalla oli nälkä”, Samuel kertoo. Hänen perheensä selvisi kuukauden matkasta syömällä lumpeiden hedelmiä.
”On vaikea tietää, kuolivatko he nälkään vai luoteihin.”
”Moni samaan aikaan paennut oli nähnyt nälkää niin pitkään, että heidän voimansa hiipuivat. Jouduimme jättämään ihmisiä jälkeemme, kun sotilaat löysivät meidät kerta toisensa jälkeen”, Samuel muistelee.
”On vaikea tietää, kuolivatko he nälkään vai luoteihin.”
YK julisti kesäkuussa 2017 nälänhädän loppuneeksi, mutta ruokatilanne on sen jälkeen vain pahentunut.
Helmikuussa 2019 YK arvioili kuuden miljoonan ihmisenelävän akuutissa ruokapulassa. Se on puolet Etelä-Sudanin väestöstä. Noin 1,5 miljoonaa on nälänhädän partaalla.
”Rauha on edellytys tilanteen paranemiselle”, KUA:n humanitaarisen työn koordinaattori Moses Habib sanoo. Rauhansopimus on herättänyt optimismia, mutta kotinsa jättäneet ihmiset eivät vielä uskalla palata.
Samalla kansainvälinen apu vähenee uhkaavasti.
”Omavaraisen ruuantuotannon aloittaminen vaatii aikaa.Ruoka-apu on yhä elintärkeä, jotta ihmiset jaksavat ajatella pitemmälle kuin seuraavan päivän ateriaansa”, Habib sanoo.
Nyarom Jiech Chuol on seitsemän lapsen yksinhuoltaja.
Aamupäivällä Zeraf-joen veneliikenne suuntaa kohti Old Fangakin keskustan markkinoita.
Kanootit on veistetty kookospuun rungosta. Ruoho suojaa arvokasta kalansaalista auringolta. Kala on halvempaa kuin lihaa, eikä saalis aina pääse perille ennen kuin se on myyty.
Seitsemän lapsen äiti NyaromJiechChuol ostaamarkkinoilta kotiin nipun tilapia-kaloja noin kahdella eurolla.
”Elätän lapsiani keräämällä polttopuita ja nukun yöni rauhassa, ilman ammuskelua”, Nyarom sanoo. Hän pakeni nälänhätään johtaneita taisteluita Bentiumista.
Vedenkestävistä pressuista ja bambusta kyhätyt majat kuvastavat alueen väestöä. Moni maan sisäisistä pakolaisista käyttää avustusjärjestöjen jakamia pressuja, paikallisilla on ruoho- tai peltikatot.
KUA on Suomen ulkoministeriön rahoituksella tukenut 1 000 viljelijää ja 500 kalastajaa Old Fangakin alueella siemenillä, vesipumpuilla, verkoilla, koukuilla ja koulutuksella. Lisäksi 1 000 perhettä on saanut käteisavustuksia.
KUA tukee Fangakissa myös 30 koulua, joissa on yli 16 000 oppilasta.
Sodan seuraukset näkyvät torilla.Vihannesten tarjonta on seuraavaa satoa odotellessa olematon. Sipulit maksavat puoli euroa kappaleelta. Ennen sotaa eurolla sai riittävästi ruokaa perheelle päiväksi, nyt hinnat ovat kymmenkertaiset. Ruokatuotanto on liian vähäistä, inflaatio hallitsematonta ja tuontiruoka kallista.
Nyarom on saanut Kirkon Ulkomaanavulta käteisavustuksia joka kolmas kuukausi. Reilulla 50:llä eurolla saa vaihtelua lasten ruokavalioon. Nyarom kertoo vahvalla äänenpainolla nähneensä omin silmin, mistä ruokapula alkoi.
”Siitä, kun jouduimme eroon viljelmistämme ja eläimistämme. Sekä karjaa että ihmisiä poltettiin elävältä savimajoihin”, hän sanoo.
Elizabeth Gal on tunnollinen viljelijä.
Old Fangak on eristyksensä vuoksi riippuvainen tavarakuljetuksista, jotka saapuvat Niiliä pitkin pääkaupungista Jubasta. Ennen syyskuun rauhansopimusta hyödykkeet jäivät usein matkan varrella tarkastuspisteisiin.
Nyt väylää on helpompi kulkea. Ruokaa on silti vielä liian vähän, koska Equatoriassavielä soditaan.
Equatorian elpyminen on Habibin mukaan ratkaisevaa. Nyt yli miljoona ihmistä on paennut alueelta rajan yli Ugandaan, ja rauhansopimuksen allekirjoittamatta jättäneet osapuoletjatkavat taisteluita.
”Ilman rauhaa ihmiset eivät palaa viljelmilleen, ja ilman ruokaa rauha ei ole vakaalla pohjalla”, Habib sanoo.
Niilin kuljetusten mukana on kuitenkin tullut lisää siemeniä ja työkaluja viljelijöille. Samuelin viljelmän naapurissa 43-vuotias Elizabeth Gal odottaa uutta vesipumpun letkua.
Hänen viljelmänsä uomat ovat kuin viivoittimella vedetyt, mutta pelto on rutikuiva ja rakoileva, koska letku on liian lyhyt yltääkseen joesta pellolle.
”Kunhan minulla on siemenet ja työkalut, pystyn mihin tahansa”, Elizabeth vakuuttaa.
Perheellä ei ole vieläkään muuta syötävää kuin pilalle mennyttä maissia. Pelastajilla on ollut vaikeuksia päästä syrjäiseen Buzin kaupunkiin.
Buzi, Mosambik. Talo ja maissipelto olivat kaikki, mitä Amelia Tausene, 35, omisti. Perheen elanto oli maissipellon varassa. Perhe on asunut Buzissa pitkään, ja he ovat tottuneet näkemään joen tulvivan aika ajoin. Tulviminen ei ole silti koskaan yltynyt niin pahaksi, että se olisi juurikaan vaikuttanut heidän arkeensa.
Tulvat eivät myöskään ole aiemmin vahingoittaneet Amelian satoa. Tällä kertaa ne kuitenkin veivät kaiken, myös siemenet, jotka oli tarkoitettu seuraavaa kylvöä varten.
Amelialle ja hänen perheelleen ei jäänyt mitään jäljelle. Perheen lapset, Noel ja Gustavo, näyttävät veden pilaamia koulukirjojaan, joilla ei tee enää mitään. Siitä mitä kirjoista on jäljellä, pystyy näkemään että pojat ovat tehneet läksynsä ahkerasti. Myös koulu tuhoutui tulvissa, eivätkä pojat tiedä, milloin he pystyvät jatkamaan koulunkäyntiä.
Buzin kaupunki on yksi pahiten Idai-hirmumyrskystä kärsineistä alueista. Kaksi viikkoa sitten Mozambikiin, Zimbabween ja Malawiin iskenyt myrsky tuhosi taloja ja jätti jälkeensä tuhoisat tulvat.
Amelian perhe on käyttänyt viime päivät maissisatonsa rippeiden etsimiseen tuhojen keskeltä. Sen vähän mitä he ovat löytäneet, he ovat laittaneet aurinkoon kuivumaan. Pilaantunut maissi on kaikki mitä perheellä on ruuaksi.
Lorenzo Armandolla, 63, ja hänen vaimollaan Marieta Manuelilla, 44, on seitsemän lasta. Kuvassa 6-vuotias Ruben sekä lapsenlapsi Maja. Kuva: Natalia Jidovanu
Suojaa katoilta ja puiden latvoista
Amelia ei ollut koskaan nähnyt vastaavaa myrskyä. Silti se mitä tapahtui jälkikäteen, oli vielä pahempaa. Myrskyn väistyttyä satoi kaksi päivää lakkaamatta, ja kolmannen päivän aamuna veden pinta oli jo hälyttävän korkealla.
Amelian talo sijaitsee korkealla rinteessä, lähes puiden latvojen tasolla. Kun veden pinta jatkoi nousuaan, Amelia kiipesi talonsa katolle miehensä ja kolmen lapsensa kanssa. Kaikki naapuritkin olivat edelleen kotona, koska kukaan ei ollut osannut aavistaa kuinka pahaksi tilanne menisi.
Perheellä ei ollut mitään paikkaa, minne mennä; he olivat jumissa katolla. He olivat kuitenkin onnekkaita verrattuna moniin muihin, jotka olivat joutuneet kiipeämään puihin suojaa hakeakseen.
Amelia vietti perheensä kanssa katolla neljä pitkää päivää ilman ruokaa ja vettä. Lapset valittivat nälkäänsä, mutta Amelia ei voinut tehdä mitään.
Perhe selvisi juomalla tulvavettä siihen saakka, kunnes pelastusvene viimein saapui ja vei heidät väliaikaiseen suojaan.
Pelastajat kertovat nähneensä samalla alueella äidin, joka oli paennut tulvia puuhun vastasyntyneen lapsensa kanssa. Oltuaan puussa monta päivää, uupunut äiti nukahti hetkeksi, jolloin lapsi tippui hänen sylistään alas veteen. Ihmiset Buzin alueella ovat joutuneet kärsimään paljon.
Meillä kesti neljä ja puoli tuntia päästä Buzin kaupunkiin Beirasta. Veneellä jokea pitkin matkan taittaa kolmessa tunnissa. Joki on syy siihen, miksi niin moni on päättänyt asettua asumaan Buziin. Joen läheisyys tekee paikasta otollisen maanviljelylle.
”Pahinta katolla odottamisessa oli jatkuva näläntunne”, Amelia kertoo.
”Emme pystyneet ajattelemaan muuta, kuin hengissä pysymistä”.
Tulvat ovat nyt ohi, mutta Amelia ei tiedä ollenkaan miten jatkaa tästä eteenpäin.
“Tämä on kaikki, mitä minulla on jäljellä”, Amelia sanoo, ja osoittaa talonsa raunioita ja tuhoutunutta maissipeltoa, joka on edelleen osittain veden peitossa.
Lorenzo yöpyy perheensä kanssa poikansa talon raunioissa. Heidän oma talonsa sijaitsee naapurissa, mutta on täysin tuhoutunut. Kuva: Natalia Jidovanu
Maanviljelijän painajainen
Lorenzo Armando, 63, on syntynyt Buzissa. Hän on ollut maanviljelijä nuoresta saakka. Lorenzo sanoo, ettei ole koko elämänsä aikana nähnyt vastaavaa myrskyä. Vuonna 2000 aluetta kohtasi pieni sykloni ja sitä seurannut tulva, mutta veden pinta ei ole ikinä ollut yhtä korkealla kuin nyt. Aiemmin tulvat jäivät kaupungin läpi virtaavan joen lähettyville.
Lorenzolla oli puolentoista hehtaarin verran lähes kypsää satoa, mutta nyt kaikki jäljellä oleva syömäkelpoinen mahtuu yhteen ämpäriin. Myös jäljellä oleva osuus maistuu pilaantuneelta.
Maanviljelystä on tullut viime vuosina hankalampaa, koska sateita on nykyään vaikeampi ennustaa. Kun Lorenzo oli nuori, sateet tulivat vielä ajallaan. Nykyään vuodenaikojen vaihtelu on epäluotettavampaa ja kuivista kausista on tullut pidempiä. Muuttuneet sääolosuhteet ovat vaikuttaneet negatiivisesti satoihin.
Sinä päivänä kun myrsky iski kaupunkiin, Lorenzo oli vaimonsa ja lapsiensa, Rubenin ja Mayan, kanssa kotona. Kun tuuli yltyi yltymistään, he katsoivat parhaaksi poistua talosta. Vain hetken ulkona oltuaan he näkivät talonsa sortuvan.
Nyt perheellä ei ole mitään jäljellä. Pahinta kuitenkin oli silloin, kun veden pinta alkoi nousta nopeasti kaksi päivää myrskyn jälkeen. Edeltävänä kahtena päivänä perhe oli yrittänyt pelastaa vaatteita ja tarvikkeita kotinsa raunioista, ja jättäneet ne ulos kuivumaan. Kun veden pinta jatkoi lähestymistään, he alkoivat siirtää jäljellä olevaa omaisuuttaan korkeammalle, mutta vesi nousi heitä nopeammin. Perhe pelästyi ja päätti etsiä suojaa läheisestä majatalosta, jossa oli kaksi kerrosta. He pakenivat ylempään kerrokseen ja odottivat siellä, kunnes pelastajat tulivat.
Nyt pariskunta nukkuu ulkona. Olosuhteista huolimatta he pitävät itseään onnekkaina, koska ovat kuulleet muista alueensa asukkaista, jotka tulvavesi on vienyt mennessään. Perhe ei kuitenkaan tiedä, miten he jatkavat menetettyään kaiken. Maanviljely oli heidän elinkeinonsa, ja nyt koko sato on mennyttä.
Buzin syrjäinen sijainti on vaikeuttanut avun tuomista alueelle. Lorenzon perhe on onneksi saanut hiukan riisiä ja pastaa hätäapuna.
Mitä perhe aikoo seuraavaksi?
”Yritän rakentaa edes yhden huoneen, jossa perheeni voisi asua”, Lorenzo sanoo.
EN teksti: Erik Nyström / Kirkon Ulkomaanapu
Kuvat: Natalia Jidovanu
Kirkon Ulkomaanapu ja muut avustusjärjestöt ovat aloittaneet koleran vastaisen taistelun jakamalla vesikanistereita ja vedenpuhdistustarvikkeita.
Jacinta Francisco, 40, on kotoisin Beirasta. Hänellä on viisi lasta. Tapasimme Jacintan ja hänen lapsensa hätämajoituksessa, Muavin alakoulussa Beirassa. Koulu vaurioitui hirmumyrsky Idaissa pari viikkoa sitten, mutta nyt se kuitenkin toimii väliaikaisena majoitustilana kaikkein haavoittuvimmassa asemassa oleville perheille, jotka ovat menettäneet myrskyssä kaiken.
Ennen myrskyä koulussa oli 2 500 oppilasta.
Päivänä, jolloin Idai iski maahan lähellä Beiraa, Jacinta tiesi, että se on tulossa, mutta hän ei osannut kuvitellakaan, kuinka paha se olisi. Kun myrsky alkoi riepotella hänen taloaan, hän oli juuri ajatellut laittaa perheelleen ruokaa, hiukan aikaisemmin kuin tavallisesti, jotta he ehtisivät syödä ennen myrskyä.
Illalla myrsky yltyi niin kovaksi, että se repi mangopuut ja kookospalmut maasta irti ja vei ne mennessään. Talon katto irtosi ja tiiliä alkoi tipua maahan. Televisio ja jääkaappi tuhoutuivat. Lopulta Jacinta ymmärsi, että he saattaisivat itsekin loukkaantua tai jopa kuolla. Silloin hän otti perheensä ja lähti juoksemaan turvaan äitinsä talolle, mutta siellä tilanne oli sama. He kietoutuivat sykkyrälle huoneeseen, jonka he arvelivat olevan äidin talon turvallisin, päättivät odottaa aamua ja lähteä sitten etsimään parempaa suojaa.
Niin he saapuivat Muavin alakoululle, jonne monet muutkin oolivat hakeutuneet suojaan.
”Onneksi kukaan perheestäni ei ole kuollut”, Jacinta sanoo. ”Tulevaisuus näyttää silti hyvin vaikealta.”
Talosta jäi jäljelle vain perustus, eikä perheellä ole rahaa rakentaa sitä uudelleen. Juuri nyt Jacinta ei kykene edes ajattelemaan muuta kuin sen varmistamista, että lapsilla on jotain syötävää.
Perhe on menettänyt kaiken: vaatteet ja lasten oppikirjat. Jacintan mies työskenteli ennen läheisessä koulussa, mutta nyt hän istuu perheen kodin raunioilla toivoen, että kykenisi korjaamaan jotain. Mutta hänellä ei ole rahaa, jolla ostaa tarvikkeita.
Jacinta on kasvattanut tomaatteja ja muita vihanneksia myytäväksi pienellä maatilkullaan. Nyt sekin on mennyttä. Myrsky vei sekä myyntikojun että kaikki taimet.
Elämä väliaikaismajoituksessa on rankkaa. Väkeä on liikaa. Suurin osa asukkaista on naisia ja lapsia. Yksi huone on annettu miehille ja vanhemmille pojille, naisille ja tytöille on varattu kuusi luokkaa. Ihmiset nukkuvat lattialla ilman patjoja lähekkäin.
Jacinta sanoo, että yöllä ei mahdu edes kääntymään. Monet nukkuvatkin ulkona, koska haluavat olla rauhassa muilta. Jacinta odottaa päivää, jolloin saa lapsilleen ja itselleen peiton, jonka päällä olisi helpompi nukkua.
Adelia sai elantonsa viljelemällä pientä maatilkkua, jolla hän kasvatti vihanneksia oman perheen tarpeeseen ja myyntiin. Hän menetti kaiken, talonsa ja toimeentulonsa, eikä tiedä, miten selviää tulevaisuudessa. Kuva: Natalia Jidovanu
Koleraan sairastuneiden määrä kasvussa
Jacintalla ja hänen perheellään on katto pään päällä, mutta nyt heitä uhkaavat toisenlaiset vaarat. Koleraan on jo sairastunut pelkästään Beirassa tuhat henkeä. Yksi on kuollut, YK kertoi maanantaina 1.4. Koleraan sairastuneiden määrä alkoi tällä viikolla nousta nopeasti.
Se pelotta Jacintaa. Hänestä on epämukavaa asua samassa tilassa niin monien ihmisten kanssa. Ihmisten hygienatottumukset vaihtelevat. Hän kertoo, että kaikki eivät käytä vessoja, vaan tekevät tarpeitaan vähän minne sattuu.
Myös veden laatu arveluttaa Jacintaa. Häntä pelottaa, koska ei pysty vakuuttumaan, että se on puhdasta.
Kirkon Ulkomaanapu ja sen mosambikilaiset kumppanit, kuten paikalliset kirkot, ovatkin nyt liittoutuneet toisten apujärjestöjen kanssa koleran vastaiseen taisteluun. Loppuviikosta Beiraan on luvassa lisää puhtaita vesikanistereita ja vedenpudistustarvikkeita.
Jacintan kanssa samassa hätämajoituksessa lapsineen asuva Adelia Manhazo sanoo olevansa ehkä kuusikymmentävuotias. Hän ei ole asiasta ihan varma.
Jacintan tavoin Adeliakin kasvattaa vihanneksia pienellä maatilkullaan ja toisinaan myös vuokramaalla. Yksi myrsky-yö on hävittänyt häneltä niin talon kuin toimeentulonkin. Lähes kaikkien tässä hätämajoituksessa asuvien tilanne on samanlainen. He ovat kaikki köyhimpiä Beiran asukkaita, kaupustelijoita ja pienviljelijöitä, jotka ovat menettäneet nyt kaiken.
Adelialla on lapsensa, mutta ei miestä apuna. Hän sanoo olevansa kiitollinen ruuasta ja suojasta, jonka hän saa nyt koululta, mutta elämä on yhtä kärsimystä. Hänellä ei ole mitään käsitystä, minne menisi, tai mitä hän tekisi sen jälkeen, kun hätämajoitus aikanaan suljetaan.
Monet ovat samassa tilanteessa.
Kun myrsky iski, Adelia oli kotona neljän lapsensa ja hoidossa olleen serkun vauvan kanssa. Pahimpien tuulten ja vesisateen aikaan naapurit tulivat hakemaan häntä turvaan. Hän antoi naapureiden viedä lapset, mutta päätti itse jäädä vahtimaan taloa. Naapurit eivät suostuneet tähän ja pakottivat hänet mukaan. Adelia näki talon sortuvan vain hetki sen jälkeen, kun he kaikki lähtivät juoksemaan turvaan.
Hekin pakenivat Muaven koulun suojiin.
Adelia kertoo, kuinka vielä pari viikkoa tapahtumien jälkeen ihmiset syövät aamupalansa ja lähtevät sen jälkeen joka aamu vaeltamaan entisille asuinsijoilleen. He yrittävät korjata sen, minkä pystyvät. Adelia uskoo, että heidän on vaikea hyväksyä, että he ovat menettäneet niin paljon.
Koulutus on katastrofitilanteissa perustarpeiden lisäksi yksi kaikkein kiireisimmistä tarpeista. Silti vain kaksi prosenttia maailman humanitaarisesta avusta ohjataan koulutustyöhön.
Taban Severino Ayo oli ensimmäistä kertaa pakolaisena Ugandassa 1980-luvulla. Hän oli tunnollinen oppilas, ja pääsi UNHCR:n tukemana korkeakoulutuksen. Vuonna 2005 hän palasi Etelä-Sudaniin ja pärjäsi hyvin. Ugandassa pakolaisvuosina saatu koulutus auttoi muitakin maassa, jossa vain yksi lapsi neljästä käy koulua.
Mutta sitten sota alkoi uudelleen. Kesällä 2016 sotilaat tunkeutuivat Ayon naapuriin. Naapurilla ei ollut juuri mitään omaisuutta, joten hänet ammuttiin melkein heti. Sitten oli Ayon vuoro.
”Minulla oli rahaa, moottoripyöriä, aurinkopaneeleja ja vaatteita. Ja tietenkin taloni. He veivät kaiken, mutta antoivat minun elää”, Ayo sanoo.
Ayo pakeni jälleen Ugandaan ja nyt, 48-vuotiaana, hän on aloittanut Kirkon Ulkomaanavun (KUA) koulutustyön avustajana Pohjois-Ugandan Bidibidissä, maailman suurimmalla pakolaisasutusalueella. Hänen työhönsä kuuluu varmistaa laadukas opetus tukemalla pakolaisten opettajia.
”Olen vakuuttunut, että jos Etelä-Sudanissa olisi panostettu koulutukseen, olisimme ratkaisseet asiat neuvottelupöydässä”, Ayo tuumii.
Humanitaarisesta avusta vain 2 prosenttia menee koulutukseen
Myös koulutuksen tilaa maailmalla seuraava UNESCO:n Global Education Monitoring -raportti kertoo, että koulutus on paljon enemmän kuin osa humanitaarisia operaatioita. Koulutus voi ratkaista kriisejä.
Maailmassa on 1,8 miljardia nuorta. Heistä joka neljännen elämään vaikuttaa väkivaltainen konflikti, ja koulutus voi osaltaan auttaa heitä tukemaan yhteisöjään jännitteiden purkamisessa.
Kotimaansa sisällä tai ulkomailla asuvat pakolaiset ovat viisi kertaa vähemmän todennäköisesti koulussa kuin muut maailman lapset ja nuoret. Näin sanoo KUA:n vaikuttamistyötä opetusalan kansainvälisessä asiantuntijaverkostossa INEE:ssä edustava Peter Hyll Larsen.
”Ilman pakolaisia vastaanottaviin maihin integroitumista ja koulutuksen tuomaa toivoa sota ja epävakaus vain jatkuvat. Valitettavasti poliittinen tahtotila puuttuu asian korjaamiseksi.”
YK:n kestävän kehityksen tavoitteiden on tarkoitus taata kaikille avoin, tasa-arvoinen ja laadukas koulutus sekä elinikäiset oppimismahdollisuudet vuoteen 2030 mennessä. Erityisen hankala on juuri pakolaisten tilanne. Heille pitäisi rakentaa siltoja tulevaisuuteen eikä muureja, YK painottaa.
Monet pitkittyneet kriisit ovat kestäneet jo pitempään kuin nuorten koulutaival. Kun maailmalla jo lähes kaikki ihmiset käyvät vähintään peruskoulun, pakolaisista käy vain noin 60 prosenttia. Ero on vielä merkittävämpi toiseen asteen oppilaiden välillä. Maailmalla 84 prosenttia ihmisistä saa toiseen asteen koulutuksen, pakolaisista vain joka viides.
Silti maailman humanitaarisesta avusta vain 2,1 prosenttia ohjataan koulutukseen.
Hyll Larsenin mukaan Suomen ja muiden EU-maiden pitää tukea ja rohkaista suuria pakolaismääriä isännöiviä maita poliittisesti ja taloudellisesti. Rahoituksen osuus on pysynyt vaatimattomana.
Kansalaiset ovat samaa mieltä. Ulkoministeriön vuosittaisessa mielipidemittauksessa enemmistö vastaajista haluaa Suomen kehityspolitiikan keskittyvän ensisijaisesti koulutukseen. Koulutuksen osuus kehitysvaroista on kuitenkin jäänyt parhaimmillaankin alle 10 prosenttiin.
Vuoden 2016 kehitysyhteistyön budjetista Suomi ohjasi 46 miljoonaa dollaria koulutukseen. Summasta kahdeksan miljoonaa käytettiin toisen asteen koulutukseen ja viisi korkeakoulutukseen. Suomella olisi siis varaa lisätä tukeaan toisen asteen koulutukselle.
”Nuorten tukeminen koulutuksella rakentaa vakaampaa maailmaa”, Hyll Larsen sanoo.
Koulutus voi muuttaa Etelä-Sudania
Uganda on yksi maailman eniten pakolaisia vastaanottaneista maista. Bangladesh on puolestaan lyhyessä ajassa ottanut vastaan yli 700 000 pakolaista Myanmarissa. Somaliassa ja Eritreassa on miljoonia maan sisäisiä pakolaisia. Suurin osa pakolaisista on alle 18-vuotiaita, ja pako tietää koulutuksen keskeytymistä.
KUA tekee koulutustyötä kaikissa edellä mainituissa valtioissa. Parasta olisi, jos pakolaiset pystyttäisiin integroimaan kansallisiin koulutusjärjestelmiin, ja jos nuorten koulutus linkitettäisiin työllistymismahdollisuuksiin. Muuten pakolaisleireistä kehittyy rinnakkaisyhteiskuntia, joissa ei ole toivoa integraatiosta eikä paluusta kotimaahan.
Vain osa pakolaisia vastaanottaneista maista sallii pakolaisille samanlaisia koulutusmahdollisuuksia kuin omille kansalaisilleen. Yksi niistä on Uganda, jossa esimerkiksi Etelä-Sudanin pakolaisilla on oikeus viljellä omaa maatilkkuaan ja liikkua vapaasti maassa.
Pakolaisten auttamiseen suunnattu rahoitus ei kuitenkaan ole riittävä. Ugandassa varat riittävät alle puoleen YK:n arvioimista avustustarpeista. Lisäksi YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:n sisäinen tarkastus on tuonut julki korruptioepäilyn, jossa järjestön työntekijät ovat maksaneet avustustarvikkeista ja -kuljetuksista miljoonia dollareita ylihintaa.
Yksi tärkeimpiä syitä pakolaisten koulutuksen vahvistamiseen on, että koulutuksen saaneet pakolaiset voivat muodostaa voimavaran omien maidensa jälleenrakentamiselle. Ainakin Ugandassa pakolaiset lähes poikkeuksetta kaipaavat kotimaahansa, Ayo kertoo.
”Vaikka viihtyisimme kuinka hyvin täällä Ugandassa, Etelä-Sudan on kotimaamme, ja haluamme rakentaa sen toimivaksi maaksi.”
Ayon suurin unelma olisi nousta maansa opetusministeriksi. Vähintään hän kuitenkin haluaa perustaa koulun. Koulutetuilla kansalaisilla Etelä-Sudan pystyy hänen mukaansa ratkaisemaan omat ongelmansa.
”Koulutus on ainoa ase, joka voi muuttaa Etelä-Sudania.”
Indonesiassa tarvitaan nyt apua jälleenrakennukseen ja psyko-sosiaalista tukea. Filippiineillä suurin tarve on ruokaturva.
Voimakas maanjäristys ja tsunami – sekä niitä seuranneet maan liettyminen ja maanvyörymät – tappoivat 2077 ihmistä Indonesiassa Sulawesin saarella 28. syyskuuta. Pahiten tuhoutuneessa Palun kaupungissa kuoli hetkessä 1700 ihmistä.
Eloonjääneiden etsinnät raunioista ja mudasta lopetettiin 12. lokakuuta. Indonesian kansallisen hätäaputoimiston mukaan 1075 ihmistä jäi löytämättä.
Yli 211 000 ihmistä on edelleen evakuointileireillä tai kodittomana. 68 000 kotia tuhoutui. Tuhoalueilla tautien pelko, ruuan puute ja suru ovat todellisuutta.
Kirkon Ulkomaanapu auttoi heti maanjäristyksen jälkeen indonesialaisia lahjoittamalla 50 000 euroa katastrofirahastostaan. Filippiinien taifuunin avustustyöhön KUA antoi myös heti katastrofirahastosta 50 000.
”Kiitämme yksityisiä ihmisiä ja seurakuntia työmme tukemisesta Indonesiassa ja Filippiineillä. Apua tullaan tarvitsemaan vielä pitkään molemmissa maissa. Lahjoitusvaroin voimme vielä jatkaa avustustyön tukemista”, Kirkon Ulkomaanavun humanitaarisen avun päällikkö Eija Alajarva sanoo.
Keski- ja Länsi-Sulawesin tuhoalueilla KUA:n paikalliset kumppanit ovat antaneet hätäapua.
”Tärkeintä on ollut turvata loukkaantuneille lääkintäapua ja torjua tartuntatauteja, jotka leviävät helposti, kun on puutetta puhtaasta vedestä. Suurimmat tarpeet ensivaiheessa ovat puhtaan veden jakelu, vedenpuhdistus, majoituksen järjestäminen kotinsa menettäneille, käymälöiden rakentaminen ja suojamuovien, huopien sekä hygieniatarvikkeiden jakaminen”, Alajarva kertoo.
Akuutin hätäapuvaiheen jälkeen työ jatkuu psyko-sosiaalisena tukena ja tukena jälleenrakentamisessa. KUA tukee myös yhteisöjen parempaa valmistautumista luonnonkatastrofeihin koulutuksella ja valmiussuunnitelmien tekemisellä.
Bangladeshin pakolaisleireillä murrosikäisiä tyttöjä ja nuoria naisia auttavaa työtä tehdään naisille tarkoitettujen tilojen lisäksi yksinhuoltajaäitien perheiden asumuksissa. Näin saavutetaan kaikkein eniten tukea tarvitsevia naisia ja tyttöjä sekä perheitä, jotka asuvat kaukana toimintatiloista.
Kysyimme 313 työmme piirissä olevalta naiselta ja tytöltä, millaista tietoa ja koulutusta he erityisesti toivovat.
”Kiinnostus koulutukseen on suurta. Ompelu, neulominen ja virkkaus kiinnostavat. Monilla on jo näitä taitoja ja he toivovat voivansa jakaa osaamistaan. Kyselyn tuloksista näkyy, että naiset ovat valmiita pitämään esimerkiksi kotiopetusta naapureille. Elämäntaidoista kiinnostavat erityisesti hygienia, hygienia kuukautisten aikana sekä ravitsemusasiat. Tietoa toivotaan myös perhesuunnittelusta, lapsiavioliitoista ja terveydestä yleisesti”, Kirkon Ulkomaanavun koulutusasiantuntija Petra Weissengruber sanoo.
Humanitaarinen koulutustyö keskittyy lukutaidon ja laskemisen opetukseen, elämäntaitoihin ja toimeentuloon. Koulutusta annetaan kahdessa naisille ja tytöille tarkoitetussa toimintatilassa sekä kodeissa Jamtolin ja Chakmarkulin pakolaisleireillä Cox’s Bazarin alueella.
Tietojen lisäämisen ohella hanke tavoittelee tyttöjen ja naisten elämänpiirin avautumista ja sitä kautta parempia mahdollisuuksia hakeutua itse palvelujen pariin ja toimeentulon lähteille.
Kotikäynnille menossa.
Kyselyyn vastanneista naisista ja tytöistä 68 prosenttia ei ole koskaan käynyt koulua ja 22 prosenttia on käynyt vain alakoulun. Lopuista osa on suorittanut yläkoulun ja osa käynyt moskeijojen yhteydessä olevia madrasa-kouluja.
Suurimmalla osalla äidinkielenä on rohingya ja loput puhuvat burmaa. ”Koulutuksissa on otettava huomioon, että rohingyalla ei ole kirjoitettua kieltä”, Weissengruber sanoo.
Kyselyn tuloksista käy ilmi, että pakolaisleireillä pitää parantaa tietoisuutta naisten ja tyttöjen oikeudesta koulutukseen, jotta osallistuminen hyväksytään vanhoillisissa yhteisöissä.
Suurin osa pakolaisista naisia ja lapsia
Bangladeshin pakolaisleireillä, myös Jamtolin ja Chakmarkulin leireillä, joissa KUA toimii, ihmiset asuvat hökkeleissä vieri vieressä hyvin pienellä alueella. Asiantuntijoiden mukaan lastensuojelu ja psykososiaalinen tuki samoin kuin koulutuspalvelut ovat Bangladeshissa vielä täysin riittämättömät.
Cox Bazarissa Bangladeshin kaakkoisnurkassa on nyt YK:n mukaan 905 000 Myanmarista paennutta rohingya-väestöön kuuluvaa ihmistä. Suurin osa heistä on naisia ja lapsia. Moni on paennut ilman mitään omaisuutta, takanaan traumaattisia kokemuksia.
KUA:n työtä Bangladeshissa tuetaan Suomen ulkoministeriön tuella ja keräysvaroilla.
