Käteisavustukset antavat köyhien perheiden itse päättää, mitä he tarvitsevat ja missä järjestyksessä he tarvikkeet haluavat ostaa.
Vihanneksia, kalaa, vaatteita, kenkiä. Bambukeppejä ja heinää rakentamiseen. Monissa osissa Etelä-Sudania tavaraa ja ruokaa on markkinoilla ja ihmisten ulottuvilla paremmin kuin pitkään aikaan.
Rauhansopimus on helpottanut kuljetuksia jopa maan syrjäseuduille. Harvalla on kuitenkaan varaa ostaa tarvitsemaansa. Yli kaksi miljoonaa ihmistä on paennut sotaa maan sisällä ja jättänyt kaiken omaisuutensa taakseen. Etelä-Sudanissa inflaatio on vielä nostanut ruuan hinnan pilviin.
Tällaisessa tilanteessa avustusjärjestöt tukeutuvat yhä vahvemmin käteisavustuksiin. Esimerkiksi EU:n komission humanitaarisesta avusta noin 40 prosenttia, yhteensä 990 miljoonaa euroa, on käteisavustuksia. Apu annetaan joko rahana tai kuponkeina, joita voi käyttää tiettyihin tuotteisiin.
”Käteinen on sekä toimivampi että kustannustehokkaampi tapa tukea ihmisiä humanitaarisessa kriisissä”, sanoo Kirkon Ulkomaanavun (KUA) humanitaarinen koordinaattori Moses Habib.
Päätelmää tukevat myös monet tutkimukset, joita aiheesta on tehty. Esimerkiksi Maailmanpankki ja YK suosivat käteisavustuksia humanitaaristen kriisien jälkihoidossa.
Yksinkertaisesti sanottuna käteistä jaettaessa entistä suurempi osa avusta menee suoraan sitä tarvitseville.
Esimerkiksi Etelä-Sudanissa ruoka pitää tuoda pääkaupunki Jubasta asti. Pelkästään varastointi, kuljetus ja kuljetuksen turvaaminen maksavat paljon, mikä pienentää perille menevän avun määrää. Matka Niiliä tai maanteitä pitkin kestää päiviä ja kuljetuksia saatetaan ryöstää.
Etelä-Sudanissa KUA on jakanut käteisavustuksia Jubassa, Old Fangakissa ja Yeissä.
Rahaa vastaanottavat etenkin yksinhuoltajaäidit. Keskiverto-perheessä on 6–7 henkilöä. Perheet saavat KUA:n hankkeen aikana kahdessa tai kolmessa erässä yhteensä 100–150 euroa. Jakelupäivänä perheen pää saapuu henkilökohtaisesti tunnistautumaan sormenjäljellään.
Avustuspäätöstä edellyttää tarkka tilannearvio siitä, miten käteisen jakaminen vaikuttaa markkinoihin ja kyläyhteisöihin. Kylän vanhimmat auttavat esimerkiksi arvioimaan, miten perheiden tilanteet eroavat toisistaan ja keneltä puuttuvat kaikki tukiverkot.
Kartoitus ottaa huomioon myös lieveilmiöitä. Niitä voivat olla riita rahan käytöstä perheen sisällä tai kateellinen naapuri. Niinpä rahaa jaettaessa pyritään välttämään tilanteita, joissa kahdesta rinnakkain asuvasta perheestä toinen saa apua ja toinen ei.
Suurin haaste onkin valita, kuka saa apua. Old Fangakissa KUA on tukenut tuhatta perhettä, mutta käytännössä kaikki 50 000 ihmistä ovat kärsineet sodasta. Moni apua tarvitseva perhe jää ilman tukea.
Suurella määrällä käteistä, joka jaetaan kerralla, voi olla myös kielteisiä vaikutuksia markkinoihin. Vaarana on inflaatio tai se, että jakelusta kuulleet kauppiaat nostavat hintoja.
Tilanteen välttämiseksi KUA seuraa rahan käyttöä jakelun jälkeen yhteistyössä paikallisten viranomaisten kanssa. Tarkkailu osoittaa, että yli puolet rahoista käytetään ruokaan ja esimeriksi lasten vanhemmat saavat itse päättää, että heidän lapsensa syövät mahdollisimman monipuolisesti.
Huomattavan moni maan sisäinen pakolainen käyttää avustuksia majoituksensa rakentamiseen. Moses Habib kertoo esimerkin äidistä, joka asui lapsineen toisen perheen pihalla ja joutui heidän kaltoin kohtelemakseen. Käteisavustuksilla hän pystyi rakentamaan perheelleen oman savimajan.
Parhaassa tapauksessa käteinen ennaltaehkäisee niin kutsuttua apuriippuvuutta. Säännöllisen ruoka-avun vastaanottaja ei välttämättä saa mahdollisuutta auttaa itseään ja tottuu tilanteeseen, jossa hän vastaanottaa tavaroita. Rahalla hän voi itse suunnitella elämäänsä.
Moni myös säästää rahoja pahan päivän varalle. Esimerkiksi viljelijät laittavat rahaa talteen selviytyäkseen huonosta satokaudesta. Jotkut ostavat siemeniä viljelyyn tai vuohia tuottamaan perheelle maitoa.
On tärkeää, että käteisen vastaanottajaa eivät sido mitkään ehdot.
”Meille tärkeintä on, että ihmisillä on mahdollisuus priorisoida omia tarpeitaan sen sijaan, että annamme heille, mitä luulemme heidän tarvitsevan”, Habib sanoo.
Teksti: Erik Nyström
Kuvitus: Carla Ladau
Etelä-Sudanin al-Sudd on yksi maailman suurimmista suoalueista. Vaikeakulkuinen alue on tarjonnut turvasataman sotaa paenneille. Sodan ankeimpina hetkinä kahlattiin krokotiilien ja käärmeiden pelossa halki hetteikköjen ja syötiin lumpeen hedelmää pahimpaan nälkään.
OLD FANGAK, ETELÄ-SUDAN. Pienet, lupaavasti versovat mangopuut Samuel Gony Gorin ruukuissa ovat suoranainen ihme, sillä maaperä rakoilee mosaiikiksi 50-vuotiaan viljelijän tilaa ympäröivässä maastossa, ja Old Fangakin lähes 40-asteinen helle on päiväsaikaan sietämätön.
Samuel kastelee viljelmäänsä vedellä viereisestä Zeraf-joesta. Poljettava vesipumppu, vaikka sillä onkin hikistä polkea, pitää yllä hänen toivoaan onnistuneesta sadosta. Mangot vaativat huolenpitoa, ja ilman vesipumppua viljelystä ei tulisi kuivan kauden aikana mitään.
”Saan satokausina paljon myytyä markkinoilla, ja säästöilläni perheeni syö kaksi hyvää ateriaa päivässä. Tulot riittävät myös lasten vaatteisiin.”
Fangak sijaitsee pohjoisessa, lähellä Sudanin rajaa. Viime syksynä neuvoteltu rauha toteutuu täällä, mutta maaperä on armoton ja viljely on vaikeaa. Maan eteläosissa, päiväntasaajalla sijaitsevaa Equatorian aluetta sanotaan puolestaan Etelä-Sudanin vilja-aitaksi ja sieltä on kotoisin sanonta: Jos heität maahan siemenen, siihen kasvaa jättimäinen mangopuu. Viljelijät ovat kuitenkin kaikonneet Equatoriasta siellä yhä jatkuvientaisteluiden takia.
Samuel Gony Gory kasvattaa mangopuita.
Samuelista huokuu itsevarmuus, jonka pystyy aistimaan henkilöstä, joka on selättänyt kaikkein pahimman. Hänen perheensä todisti Etelä-Sudanin sisällissodan tuskallisimpia vaiheita. Kaksi vuotta sitten he olivat keskellä taisteluiden aiheuttamaa nälänhätää Bentiun pikkukaupungissa, naapuriosavaltiossa Unity Statessa.
”Siellä ei ollut yhtään mitään syötävää. Ensin lopetin viljelyn, kun ammuskelua oli niin usein. Sitten sukulaisiamme alkoi kadota ja päätimme etsiä turvaa täältä”, Samuel kertoo.
Vesipumppu kiinnostaa kylän nuorimpia.
Al-Suddin suoalue on yksi maailman suurimmista. Suon nimi tarkoittaa arabiaksi estettä. Suo on niin vaikeakulkuinen, että kun tutkimusmatkailijat aikoinaan etsivät Valkoisen Niilin lähteitä, he juuttuivat al-Suddin hetteikköihin.
Old Fangak taas on vanha brittiläinen varuskuntakaupunki, jonka vanhat rakennukset ovat tuhoutuneet sisällissodassa. Väestö on suurimmaksi osaksi nuer-heimoa, presidentti Salva Kiirin edustaman dinka-heimon verivihollisia.
Old Fangakista tuli sisällissodan aikana pakolaisten turvasatama. Vuonna 2013 asukkaita oli 5 000, viime vuonna jo lähes 50 000.
Sotilaat eivät katsoneet vaivan arvoiseksi uhmata suota, jonka uumeniin pääsee vain veneellä Valkoisen Niilin Zeraf-nimisen sivujoen kautta tai lentäen – paitsi jos pakenee henkensä edestä. Taisteluilta ja nälänhädältä turvaa hakeneet perheet ovat karistaneet sotilaat kannoiltaan tarpomalla suon halki krokotiileista ja myrkyllisistä käärmeistä huolimatta.
Syvimmistä kohdista aikuiset kantoivat lapsia olkapäillään.
”Pahinta pakomatkalla oli nälkä”, Samuel kertoo. Hänen perheensä selvisi kuukauden matkasta syömällä lumpeiden hedelmiä.
”On vaikea tietää, kuolivatko he nälkään vai luoteihin.”
”Moni samaan aikaan paennut oli nähnyt nälkää niin pitkään, että heidän voimansa hiipuivat. Jouduimme jättämään ihmisiä jälkeemme, kun sotilaat löysivät meidät kerta toisensa jälkeen”, Samuel muistelee.
”On vaikea tietää, kuolivatko he nälkään vai luoteihin.”
YK julisti kesäkuussa 2017 nälänhädän loppuneeksi, mutta ruokatilanne on sen jälkeen vain pahentunut.
Helmikuussa 2019 YK arvioi li kuuden miljoonan ihmisenelävän akuutissa ruokapulassa. Se on puolet Etelä-Sudanin väestöstä. Noin 1,5 miljoonaa on nälänhädän partaalla.
”Rauha on edellytys tilanteen paranemiselle”, KUA:n humanitaarisen työn koordinaattori Moses Habib sanoo. Rauhansopimus on herättänyt optimismia, mutta kotinsa jättäneet ihmiset eivät vielä uskalla palata.
Samalla kansainvälinen apu vähenee uhkaavasti.
”Omavaraisen ruuantuotannon aloittaminen vaatii aikaa. Ruoka-apu on yhä elintärkeä, jotta ihmiset jaksavat ajatella pitemmälle kuin seuraavan päivän ateriaansa”, Habib sanoo.
Nyarom Jiech Chuol on seitsemän lapsen yksinhuoltaja.
Aamupäivällä Zeraf-joen veneliikenne suuntaa kohti Old Fangakin keskustan markkinoita.
Kanootit on veistetty kookospuun rungosta. Ruoho suojaa arvokasta kalansaalista auringolta. Kala on halvempaa kuin lihaa, eikä saalis aina pääse perille ennen kuin se on myyty.
Seitsemän lapsen äiti Nyarom Jiech Chuol ostaa markkinoilta kotiin nipun tilapia-kaloja noin kahdella eurolla.
”Elätän lapsiani keräämällä polttopuita ja nukun yöni rauhassa, ilman ammuskelua”, Nyarom sanoo. Hän pakeni nälänhätään johtaneita taisteluita Bentiumista.
Vedenkestävistä pressuista ja bambusta kyhätyt majat kuvastavat alueen väestöä. Moni maan sisäisistä pakolaisista käyttää avustusjärjestöjen jakamia pressuja, paikallisilla on ruoho- tai peltikatot.
KUA on Suomen ulkoministeriön rahoituksella tukenut 1 000 viljelijää ja 500 kalastajaa Old Fangakin alueella siemenillä, vesipumpuilla, verkoilla, koukuilla ja koulutuksella. Lisäksi 1 000 perhettä on saanut käteisavustuksia.
KUA tukee Fangakissa myös 30 koulua, joissa on yli 16 000 oppilasta.
Sodan seuraukset näkyvät torilla. Vihannesten tarjonta on seuraavaa satoa odotellessa olematon. Sipulit maksavat puoli euroa kappaleelta. Ennen sotaa eurolla sai riittävästi ruokaa perheelle päiväksi, nyt hinnat ovat kymmenkertaiset. Ruokatuotanto on liian vähäistä, inflaatio hallitsematonta ja tuontiruoka kallista.
Nyarom on saanut Kirkon Ulkomaanavulta käteisavustuksia joka kolmas kuukausi. Reilulla 50:llä eurolla saa vaihtelua lasten ruokavalioon. Nyarom kertoo vahvalla äänenpainolla nähneensä omin silmin, mistä ruokapula alkoi.
”Siitä, kun jouduimme eroon viljelmistämme ja eläimistämme. Sekä karjaa että ihmisiä poltettiin elävältä savimajoihin”, hän sanoo.
Elizabeth Gal on tunnollinen viljelijä.
Old Fangak on eristyksensä vuoksi riippuvainen tavarakuljetuksista, jotka saapuvat Niiliä pitkin pääkaupungista Jubasta. Ennen syyskuun rauhansopimusta hyödykkeet jäivät usein matkan varrella tarkastuspisteisiin.
Nyt väylää on helpompi kulkea. Ruokaa on silti vielä liian vähän, koska Equatoriassa vielä soditaan.
Equatorian elpyminen on Habibin mukaan ratkaisevaa. Nyt yli miljoona ihmistä on paennut alueelta rajan yli Ugandaan, ja rauhansopimuksen allekirjoittamatta jättäneet osapuoletjatkavat taisteluita.
”Ilman rauhaa ihmiset eivät palaa viljelmilleen, ja ilman ruokaa rauha ei ole vakaalla pohjalla”, Habib sanoo.
Niilin kuljetusten mukana on kuitenkin tullut lisää siemeniä ja työkaluja viljelijöille. Samuelin viljelmän naapurissa 43-vuotias Elizabeth Gal odottaa uutta vesipumpun letkua.
Hänen viljelmänsä uomat ovat kuin viivoittimella vedetyt, mutta pelto on rutikuiva ja rakoileva, koska letku on liian lyhyt yltääkseen joesta pellolle.
”Kunhan minulla on siemenet ja työkalut, pystyn mihin tahansa”, Elizabeth vakuuttaa.
Teksti: Erik Nyström
Kuvat: Patrick Meinhardt
Perheellä ei ole vieläkään muuta syötävää kuin pilalle mennyttä maissia. Pelastajilla on ollut vaikeuksia päästä syrjäiseen Buzin kaupunkiin.
Buzi, Mosambik. Talo ja maissipelto olivat kaikki, mitä Amelia Tausene, 35, omisti. Perheen elanto oli maissipellon varassa. Perhe on asunut Buzissa pitkään, ja he ovat tottuneet näkemään joen tulvivan aika ajoin. Tulviminen ei ole silti koskaan yltynyt niin pahaksi, että se olisi juurikaan vaikuttanut heidän arkeensa.
Tulvat eivät myöskään ole aiemmin vahingoittaneet Amelian satoa. Tällä kertaa ne kuitenkin veivät kaiken, myös siemenet, jotka oli tarkoitettu seuraavaa kylvöä varten.
Amelialle ja hänen perheelleen ei jäänyt mitään jäljelle. Perheen lapset, Noel ja Gustavo, näyttävät veden pilaamia koulukirjojaan, joilla ei tee enää mitään. Siitä mitä kirjoista on jäljellä, pystyy näkemään että pojat ovat tehneet läksynsä ahkerasti. Myös koulu tuhoutui tulvissa, eivätkä pojat tiedä, milloin he pystyvät jatkamaan koulunkäyntiä.
Buzin kaupunki on yksi pahiten Idai-hirmumyrskystä kärsineistä alueista. Kaksi viikkoa sitten Mozambikiin, Zimbabween ja Malawiin iskenyt myrsky tuhosi taloja ja jätti jälkeensä tuhoisat tulvat.
Amelian perhe on käyttänyt viime päivät maissisatonsa rippeiden etsimiseen tuhojen keskeltä. Sen vähän mitä he ovat löytäneet, he ovat laittaneet aurinkoon kuivumaan. Pilaantunut maissi on kaikki mitä perheellä on ruuaksi.
Lorenzo Armandolla, 63, ja hänen vaimollaan Marieta Manuelilla, 44, on seitsemän lasta. Kuvassa 6-vuotias Ruben sekä lapsenlapsi Maja. Kuva: Natalia Jidovanu
Suojaa katoilta ja puiden latvoista
Amelia ei ollut koskaan nähnyt vastaavaa myrskyä. Silti se mitä tapahtui jälkikäteen, oli vielä pahempaa. Myrskyn väistyttyä satoi kaksi päivää lakkaamatta, ja kolmannen päivän aamuna veden pinta oli jo hälyttävän korkealla.
Amelian talo sijaitsee korkealla rinteessä, lähes puiden latvojen tasolla. Kun veden pinta jatkoi nousuaan, Amelia kiipesi talonsa katolle miehensä ja kolmen lapsensa kanssa. Kaikki naapuritkin olivat edelleen kotona, koska kukaan ei ollut osannut aavistaa kuinka pahaksi tilanne menisi.
Perheellä ei ollut mitään paikkaa, minne mennä; he olivat jumissa katolla. He olivat kuitenkin onnekkaita verrattuna moniin muihin, jotka olivat joutuneet kiipeämään puihin suojaa hakeakseen.
Amelia vietti perheensä kanssa katolla neljä pitkää päivää ilman ruokaa ja vettä. Lapset valittivat nälkäänsä, mutta Amelia ei voinut tehdä mitään.
Perhe selvisi juomalla tulvavettä siihen saakka, kunnes pelastusvene viimein saapui ja vei heidät väliaikaiseen suojaan.
Pelastajat kertovat nähneensä samalla alueella äidin, joka oli paennut tulvia puuhun vastasyntyneen lapsensa kanssa. Oltuaan puussa monta päivää, uupunut äiti nukahti hetkeksi, jolloin lapsi tippui hänen sylistään alas veteen. Ihmiset Buzin alueella ovat joutuneet kärsimään paljon.
Meillä kesti neljä ja puoli tuntia päästä Buzin kaupunkiin Beirasta. Veneellä jokea pitkin matkan taittaa kolmessa tunnissa. Joki on syy siihen, miksi niin moni on päättänyt asettua asumaan Buziin. Joen läheisyys tekee paikasta otollisen maanviljelylle.
”Pahinta katolla odottamisessa oli jatkuva näläntunne”, Amelia kertoo.
”Emme pystyneet ajattelemaan muuta, kuin hengissä pysymistä”.
Tulvat ovat nyt ohi, mutta Amelia ei tiedä ollenkaan miten jatkaa tästä eteenpäin.
“Tämä on kaikki, mitä minulla on jäljellä”, Amelia sanoo, ja osoittaa talonsa raunioita ja tuhoutunutta maissipeltoa, joka on edelleen osittain veden peitossa.
Lorenzo yöpyy perheensä kanssa poikansa talon raunioissa. Heidän oma talonsa sijaitsee naapurissa, mutta on täysin tuhoutunut. Kuva: Natalia Jidovanu
Maanviljelijän painajainen
Lorenzo Armando, 63, on syntynyt Buzissa. Hän on ollut maanviljelijä nuoresta saakka. Lorenzo sanoo, ettei ole koko elämänsä aikana nähnyt vastaavaa myrskyä. Vuonna 2000 aluetta kohtasi pieni sykloni ja sitä seurannut tulva, mutta veden pinta ei ole ikinä ollut yhtä korkealla kuin nyt. Aiemmin tulvat jäivät kaupungin läpi virtaavan joen lähettyville.
Lorenzolla oli puolentoista hehtaarin verran lähes kypsää satoa, mutta nyt kaikki jäljellä oleva syömäkelpoinen mahtuu yhteen ämpäriin. Myös jäljellä oleva osuus maistuu pilaantuneelta.
Maanviljelystä on tullut viime vuosina hankalampaa, koska sateita on nykyään vaikeampi ennustaa. Kun Lorenzo oli nuori, sateet tulivat vielä ajallaan. Nykyään vuodenaikojen vaihtelu on epäluotettavampaa ja kuivista kausista on tullut pidempiä. Muuttuneet sääolosuhteet ovat vaikuttaneet negatiivisesti satoihin.
Sinä päivänä kun myrsky iski kaupunkiin, Lorenzo oli vaimonsa ja lapsiensa, Rubenin ja Mayan, kanssa kotona. Kun tuuli yltyi yltymistään, he katsoivat parhaaksi poistua talosta. Vain hetken ulkona oltuaan he näkivät talonsa sortuvan.
Nyt perheellä ei ole mitään jäljellä. Pahinta kuitenkin oli silloin, kun veden pinta alkoi nousta nopeasti kaksi päivää myrskyn jälkeen. Edeltävänä kahtena päivänä perhe oli yrittänyt pelastaa vaatteita ja tarvikkeita kotinsa raunioista, ja jättäneet ne ulos kuivumaan. Kun veden pinta jatkoi lähestymistään, he alkoivat siirtää jäljellä olevaa omaisuuttaan korkeammalle, mutta vesi nousi heitä nopeammin. Perhe pelästyi ja päätti etsiä suojaa läheisestä majatalosta, jossa oli kaksi kerrosta. He pakenivat ylempään kerrokseen ja odottivat siellä, kunnes pelastajat tulivat.
Nyt pariskunta nukkuu ulkona. Olosuhteista huolimatta he pitävät itseään onnekkaina, koska ovat kuulleet muista alueensa asukkaista, jotka tulvavesi on vienyt mennessään. Perhe ei kuitenkaan tiedä, miten he jatkavat menetettyään kaiken. Maanviljely oli heidän elinkeinonsa, ja nyt koko sato on mennyttä.
Buzin syrjäinen sijainti on vaikeuttanut avun tuomista alueelle. Lorenzon perhe on onneksi saanut hiukan riisiä ja pastaa hätäapuna.
Mitä perhe aikoo seuraavaksi?
”Yritän rakentaa edes yhden huoneen, jossa perheeni voisi asua”, Lorenzo sanoo.
EN teksti: Erik Nyström / Kirkon Ulkomaanapu
Kuvat: Natalia Jidovanu
Kirkon Ulkomaanapu ja muut avustusjärjestöt ovat aloittaneet koleran vastaisen taistelun jakamalla vesikanistereita ja vedenpuhdistustarvikkeita.
Jacinta Francisco, 40, on kotoisin Beirasta. Hänellä on viisi lasta. Tapasimme Jacintan ja hänen lapsensa hätämajoituksessa, Muavin alakoulussa Beirassa. Koulu vaurioitui hirmumyrsky Idaissa pari viikkoa sitten, mutta nyt se kuitenkin toimii väliaikaisena majoitustilana kaikkein haavoittuvimmassa asemassa oleville perheille, jotka ovat menettäneet myrskyssä kaiken.
Ennen myrskyä koulussa oli 2 500 oppilasta.
Päivänä, jolloin Idai iski maahan lähellä Beiraa, Jacinta tiesi, että se on tulossa, mutta hän ei osannut kuvitellakaan, kuinka paha se olisi. Kun myrsky alkoi riepotella hänen taloaan, hän oli juuri ajatellut laittaa perheelleen ruokaa, hiukan aikaisemmin kuin tavallisesti, jotta he ehtisivät syödä ennen myrskyä.
Illalla myrsky yltyi niin kovaksi, että se repi mangopuut ja kookospalmut maasta irti ja vei ne mennessään. Talon katto irtosi ja tiiliä alkoi tipua maahan. Televisio ja jääkaappi tuhoutuivat. Lopulta Jacinta ymmärsi, että he saattaisivat itsekin loukkaantua tai jopa kuolla. Silloin hän otti perheensä ja lähti juoksemaan turvaan äitinsä talolle, mutta siellä tilanne oli sama. He kietoutuivat sykkyrälle huoneeseen, jonka he arvelivat olevan äidin talon turvallisin, päättivät odottaa aamua ja lähteä sitten etsimään parempaa suojaa.
Niin he saapuivat Muavin alakoululle, jonne monet muutkin oolivat hakeutuneet suojaan.
”Onneksi kukaan perheestäni ei ole kuollut”, Jacinta sanoo. ”Tulevaisuus näyttää silti hyvin vaikealta.”
Talosta jäi jäljelle vain perustus, eikä perheellä ole rahaa rakentaa sitä uudelleen. Juuri nyt Jacinta ei kykene edes ajattelemaan muuta kuin sen varmistamista, että lapsilla on jotain syötävää.
Perhe on menettänyt kaiken: vaatteet ja lasten oppikirjat. Jacintan mies työskenteli ennen läheisessä koulussa, mutta nyt hän istuu perheen kodin raunioilla toivoen, että kykenisi korjaamaan jotain. Mutta hänellä ei ole rahaa, jolla ostaa tarvikkeita.
Jacinta on kasvattanut tomaatteja ja muita vihanneksia myytäväksi pienellä maatilkullaan. Nyt sekin on mennyttä. Myrsky vei sekä myyntikojun että kaikki taimet.
Elämä väliaikaismajoituksessa on rankkaa. Väkeä on liikaa. Suurin osa asukkaista on naisia ja lapsia. Yksi huone on annettu miehille ja vanhemmille pojille, naisille ja tytöille on varattu kuusi luokkaa. Ihmiset nukkuvat lattialla ilman patjoja lähekkäin.
Jacinta sanoo, että yöllä ei mahdu edes kääntymään. Monet nukkuvatkin ulkona, koska haluavat olla rauhassa muilta. Jacinta odottaa päivää, jolloin saa lapsilleen ja itselleen peiton, jonka päällä olisi helpompi nukkua.
Adelia sai elantonsa viljelemällä pientä maatilkkua, jolla hän kasvatti vihanneksia oman perheen tarpeeseen ja myyntiin. Hän menetti kaiken, talonsa ja toimeentulonsa, eikä tiedä, miten selviää tulevaisuudessa. Kuva: Natalia Jidovanu
Koleraan sairastuneiden määrä kasvussa
Jacintalla ja hänen perheellään on katto pään päällä, mutta nyt heitä uhkaavat toisenlaiset vaarat. Koleraan on jo sairastunut pelkästään Beirassa tuhat henkeä. Yksi on kuollut, YK kertoi maanantaina 1.4. Koleraan sairastuneiden määrä alkoi tällä viikolla nousta nopeasti.
Se pelotta Jacintaa. Hänestä on epämukavaa asua samassa tilassa niin monien ihmisten kanssa. Ihmisten hygienatottumukset vaihtelevat. Hän kertoo, että kaikki eivät käytä vessoja, vaan tekevät tarpeitaan vähän minne sattuu.
Myös veden laatu arveluttaa Jacintaa. Häntä pelottaa, koska ei pysty vakuuttumaan, että se on puhdasta.
Kirkon Ulkomaanapu ja sen mosambikilaiset kumppanit, kuten paikalliset kirkot, ovatkin nyt liittoutuneet toisten apujärjestöjen kanssa koleran vastaiseen taisteluun. Loppuviikosta Beiraan on luvassa lisää puhtaita vesikanistereita ja vedenpudistustarvikkeita.
Jacintan kanssa samassa hätämajoituksessa lapsineen asuva Adelia Manhazo sanoo olevansa ehkä kuusikymmentävuotias. Hän ei ole asiasta ihan varma.
Jacintan tavoin Adeliakin kasvattaa vihanneksia pienellä maatilkullaan ja toisinaan myös vuokramaalla. Yksi myrsky-yö on hävittänyt häneltä niin talon kuin toimeentulonkin. Lähes kaikkien tässä hätämajoituksessa asuvien tilanne on samanlainen. He ovat kaikki köyhimpiä Beiran asukkaita, kaupustelijoita ja pienviljelijöitä, jotka ovat menettäneet nyt kaiken.
Adelialla on lapsensa, mutta ei miestä apuna. Hän sanoo olevansa kiitollinen ruuasta ja suojasta, jonka hän saa nyt koululta, mutta elämä on yhtä kärsimystä. Hänellä ei ole mitään käsitystä, minne menisi, tai mitä hän tekisi sen jälkeen, kun hätämajoitus aikanaan suljetaan.
Monet ovat samassa tilanteessa.
Kun myrsky iski, Adelia oli kotona neljän lapsensa ja hoidossa olleen serkun vauvan kanssa. Pahimpien tuulten ja vesisateen aikaan naapurit tulivat hakemaan häntä turvaan. Hän antoi naapureiden viedä lapset, mutta päätti itse jäädä vahtimaan taloa. Naapurit eivät suostuneet tähän ja pakottivat hänet mukaan. Adelia näki talon sortuvan vain hetki sen jälkeen, kun he kaikki lähtivät juoksemaan turvaan.
Hekin pakenivat Muaven koulun suojiin.
Adelia kertoo, kuinka vielä pari viikkoa tapahtumien jälkeen ihmiset syövät aamupalansa ja lähtevät sen jälkeen joka aamu vaeltamaan entisille asuinsijoilleen. He yrittävät korjata sen, minkä pystyvät. Adelia uskoo, että heidän on vaikea hyväksyä, että he ovat menettäneet niin paljon.
Teksti: Erik Nyström, kuvat: Natalia Jidovanu
Koulutus on katastrofitilanteissa perustarpeiden lisäksi yksi kaikkein kiireisimmistä tarpeista. Silti vain kaksi prosenttia maailman humanitaarisesta avusta ohjataan koulutustyöhön.
Taban Severino Ayo oli ensimmäistä kertaa pakolaisena Ugandassa 1980-luvulla. Hän oli tunnollinen oppilas, ja pääsi UNHCR:n tukemana korkeakoulutuksen. Vuonna 2005 hän palasi Etelä-Sudaniin ja pärjäsi hyvin. Ugandassa pakolaisvuosina saatu koulutus auttoi muitakin maassa, jossa vain yksi lapsi neljästä käy koulua.
Mutta sitten sota alkoi uudelleen. Kesällä 2016 sotilaat tunkeutuivat Ayon naapuriin. Naapurilla ei ollut juuri mitään omaisuutta, joten hänet ammuttiin melkein heti. Sitten oli Ayon vuoro.
”Minulla oli rahaa, moottoripyöriä, aurinkopaneeleja ja vaatteita. Ja tietenkin taloni. He veivät kaiken, mutta antoivat minun elää”, Ayo sanoo.
Ayo pakeni jälleen Ugandaan ja nyt, 48-vuotiaana, hän on aloittanut Kirkon Ulkomaanavun (KUA) koulutustyön avustajana Pohjois-Ugandan Bidibidissä, maailman suurimmalla pakolaisasutusalueella. Hänen työhönsä kuuluu varmistaa laadukas opetus tukemalla pakolaisten opettajia.
”Olen vakuuttunut, että jos Etelä-Sudanissa olisi panostettu koulutukseen, olisimme ratkaisseet asiat neuvottelupöydässä”, Ayo tuumii.
Humanitaarisesta avusta vain 2 prosenttia menee koulutukseen
Myös koulutuksen tilaa maailmalla seuraava UNESCO:n Global Education Monitoring -raportti kertoo, että koulutus on paljon enemmän kuin osa humanitaarisia operaatioita. Koulutus voi ratkaista kriisejä.
Maailmassa on 1,8 miljardia nuorta. Heistä joka neljännen elämään vaikuttaa väkivaltainen konflikti, ja koulutus voi osaltaan auttaa heitä tukemaan yhteisöjään jännitteiden purkamisessa.
Kotimaansa sisällä tai ulkomailla asuvat pakolaiset ovat viisi kertaa vähemmän todennäköisesti koulussa kuin muut maailman lapset ja nuoret. Näin sanoo KUA:n vaikuttamistyötä opetusalan kansainvälisessä asiantuntijaverkostossa INEE:ssä edustava Peter Hyll Larsen.
”Ilman pakolaisia vastaanottaviin maihin integroitumista ja koulutuksen tuomaa toivoa sota ja epävakaus vain jatkuvat. Valitettavasti poliittinen tahtotila puuttuu asian korjaamiseksi.”
YK:n kestävän kehityksen tavoitteiden on tarkoitus taata kaikille avoin, tasa-arvoinen ja laadukas koulutus sekä elinikäiset oppimismahdollisuudet vuoteen 2030 mennessä. Erityisen hankala on juuri pakolaisten tilanne. Heille pitäisi rakentaa siltoja tulevaisuuteen eikä muureja, YK painottaa.
Monet pitkittyneet kriisit ovat kestäneet jo pitempään kuin nuorten koulutaival. Kun maailmalla jo lähes kaikki ihmiset käyvät vähintään peruskoulun, pakolaisista käy vain noin 60 prosenttia. Ero on vielä merkittävämpi toiseen asteen oppilaiden välillä. Maailmalla 84 prosenttia ihmisistä saa toiseen asteen koulutuksen, pakolaisista vain joka viides.
Silti maailman humanitaarisesta avusta vain 2,1 prosenttia ohjataan koulutukseen.
Hyll Larsenin mukaan Suomen ja muiden EU-maiden pitää tukea ja rohkaista suuria pakolaismääriä isännöiviä maita poliittisesti ja taloudellisesti. Rahoituksen osuus on pysynyt vaatimattomana.
Kansalaiset ovat samaa mieltä. Ulkoministeriön vuosittaisessa mielipidemittauksessa enemmistö vastaajista haluaa Suomen kehityspolitiikan keskittyvän ensisijaisesti koulutukseen. Koulutuksen osuus kehitysvaroista on kuitenkin jäänyt parhaimmillaankin alle 10 prosenttiin.
Vuoden 2016 kehitysyhteistyön budjetista Suomi ohjasi 46 miljoonaa dollaria koulutukseen. Summasta kahdeksan miljoonaa käytettiin toisen asteen koulutukseen ja viisi korkeakoulutukseen. Suomella olisi siis varaa lisätä tukeaan toisen asteen koulutukselle.
”Nuorten tukeminen koulutuksella rakentaa vakaampaa maailmaa”, Hyll Larsen sanoo.
Koulutus voi muuttaa Etelä-Sudania
Uganda on yksi maailman eniten pakolaisia vastaanottaneista maista. Bangladesh on puolestaan lyhyessä ajassa ottanut vastaan yli 700 000 pakolaista Myanmarissa. Somaliassa ja Eritreassa on miljoonia maan sisäisiä pakolaisia. Suurin osa pakolaisista on alle 18-vuotiaita, ja pako tietää koulutuksen keskeytymistä.
KUA tekee koulutustyötä kaikissa edellä mainituissa valtioissa. Parasta olisi, jos pakolaiset pystyttäisiin integroimaan kansallisiin koulutusjärjestelmiin, ja jos nuorten koulutus linkitettäisiin työllistymismahdollisuuksiin. Muuten pakolaisleireistä kehittyy rinnakkaisyhteiskuntia, joissa ei ole toivoa integraatiosta eikä paluusta kotimaahan.
Vain osa pakolaisia vastaanottaneista maista sallii pakolaisille samanlaisia koulutusmahdollisuuksia kuin omille kansalaisilleen. Yksi niistä on Uganda, jossa esimerkiksi Etelä-Sudanin pakolaisilla on oikeus viljellä omaa maatilkkuaan ja liikkua vapaasti maassa.
Pakolaisten auttamiseen suunnattu rahoitus ei kuitenkaan ole riittävä. Ugandassa varat riittävät alle puoleen YK:n arvioimista avustustarpeista. Lisäksi YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:n sisäinen tarkastus on tuonut julki korruptioepäilyn, jossa järjestön työntekijät ovat maksaneet avustustarvikkeista ja -kuljetuksista miljoonia dollareita ylihintaa.
Yksi tärkeimpiä syitä pakolaisten koulutuksen vahvistamiseen on, että koulutuksen saaneet pakolaiset voivat muodostaa voimavaran omien maidensa jälleenrakentamiselle. Ainakin Ugandassa pakolaiset lähes poikkeuksetta kaipaavat kotimaahansa, Ayo kertoo.
”Vaikka viihtyisimme kuinka hyvin täällä Ugandassa, Etelä-Sudan on kotimaamme, ja haluamme rakentaa sen toimivaksi maaksi.”
Ayon suurin unelma olisi nousta maansa opetusministeriksi. Vähintään hän kuitenkin haluaa perustaa koulun. Koulutetuilla kansalaisilla Etelä-Sudan pystyy hänen mukaansa ratkaisemaan omat ongelmansa.
”Koulutus on ainoa ase, joka voi muuttaa Etelä-Sudania.”
Teksti: Erik Nyström, kuvitus: Marko Turunen
Indonesiassa tarvitaan nyt apua jälleenrakennukseen ja psyko-sosiaalista tukea. Filippiineillä suurin tarve on ruokaturva.
Voimakas maanjäristys ja tsunami – sekä niitä seuranneet maan liettyminen ja maanvyörymät – tappoivat 2077 ihmistä Indonesiassa Sulawesin saarella 28. syyskuuta. Pahiten tuhoutuneessa Palun kaupungissa kuoli hetkessä 1700 ihmistä.
Eloonjääneiden etsinnät raunioista ja mudasta lopetettiin 12. lokakuuta. Indonesian kansallisen hätäaputoimiston mukaan 1075 ihmistä jäi löytämättä.
Yli 211 000 ihmistä on edelleen evakuointileireillä tai kodittomana. 68 000 kotia tuhoutui. Tuhoalueilla tautien pelko, ruuan puute ja suru ovat todellisuutta.
Kirkon Ulkomaanapu auttoi heti maanjäristyksen jälkeen indonesialaisia lahjoittamalla 50 000 euroa katastrofirahastostaan. Filippiinien taifuunin avustustyöhön KUA antoi myös heti katastrofirahastosta 50 000.
”Kiitämme yksityisiä ihmisiä ja seurakuntia työmme tukemisesta Indonesiassa ja Filippiineillä. Apua tullaan tarvitsemaan vielä pitkään molemmissa maissa. Lahjoitusvaroin voimme vielä jatkaa avustustyön tukemista”, Kirkon Ulkomaanavun humanitaarisen avun päällikkö Eija Alajarva sanoo.
Keski- ja Länsi-Sulawesin tuhoalueilla KUA:n paikalliset kumppanit ovat antaneet hätäapua.
”Tärkeintä on ollut turvata loukkaantuneille lääkintäapua ja torjua tartuntatauteja, jotka leviävät helposti, kun on puutetta puhtaasta vedestä. Suurimmat tarpeet ensivaiheessa ovat puhtaan veden jakelu, vedenpuhdistus, majoituksen järjestäminen kotinsa menettäneille, käymälöiden rakentaminen ja suojamuovien, huopien sekä hygieniatarvikkeiden jakaminen”, Alajarva kertoo.
Akuutin hätäapuvaiheen jälkeen työ jatkuu psyko-sosiaalisena tukena ja tukena jälleenrakentamisessa. KUA tukee myös yhteisöjen parempaa valmistautumista luonnonkatastrofeihin koulutuksella ja valmiussuunnitelmien tekemisellä.
Teksti: Ulla Kärki
Kuva: ACT-allianssi/CWS
Bangladeshin pakolaisleireillä murrosikäisiä tyttöjä ja nuoria naisia auttavaa työtä tehdään naisille tarkoitettujen tilojen lisäksi yksinhuoltajaäitien perheiden asumuksissa. Näin saavutetaan kaikkein eniten tukea tarvitsevia naisia ja tyttöjä sekä perheitä, jotka asuvat kaukana toimintatiloista.
Kysyimme 313 työmme piirissä olevalta naiselta ja tytöltä, millaista tietoa ja koulutusta he erityisesti toivovat.
”Kiinnostus koulutukseen on suurta. Ompelu, neulominen ja virkkaus kiinnostavat. Monilla on jo näitä taitoja ja he toivovat voivansa jakaa osaamistaan. Kyselyn tuloksista näkyy, että naiset ovat valmiita pitämään esimerkiksi kotiopetusta naapureille. Elämäntaidoista kiinnostavat erityisesti hygienia, hygienia kuukautisten aikana sekä ravitsemusasiat. Tietoa toivotaan myös perhesuunnittelusta, lapsiavioliitoista ja terveydestä yleisesti”, Kirkon Ulkomaanavun koulutusasiantuntija Petra Weissengruber sanoo.
Humanitaarinen koulutustyö keskittyy lukutaidon ja laskemisen opetukseen, elämäntaitoihin ja toimeentuloon. Koulutusta annetaan kahdessa naisille ja tytöille tarkoitetussa toimintatilassa sekä kodeissa Jamtolin ja Chakmarkulin pakolaisleireillä Cox’s Bazarin alueella.
Tietojen lisäämisen ohella hanke tavoittelee tyttöjen ja naisten elämänpiirin avautumista ja sitä kautta parempia mahdollisuuksia hakeutua itse palvelujen pariin ja toimeentulon lähteille.
Kotikäynnille menossa.
Kyselyyn vastanneista naisista ja tytöistä 68 prosenttia ei ole koskaan käynyt koulua ja 22 prosenttia on käynyt vain alakoulun. Lopuista osa on suorittanut yläkoulun ja osa käynyt moskeijojen yhteydessä olevia madrasa-kouluja.
Suurimmalla osalla äidinkielenä on rohingya ja loput puhuvat burmaa. ”Koulutuksissa on otettava huomioon, että rohingyalla ei ole kirjoitettua kieltä”, Weissengruber sanoo.
Kyselyn tuloksista käy ilmi, että pakolaisleireillä pitää parantaa tietoisuutta naisten ja tyttöjen oikeudesta koulutukseen, jotta osallistuminen hyväksytään vanhoillisissa yhteisöissä.
Suurin osa pakolaisista naisia ja lapsia
Bangladeshin pakolaisleireillä, myös Jamtolin ja Chakmarkulin leireillä, joissa KUA toimii, ihmiset asuvat hökkeleissä vieri vieressä hyvin pienellä alueella. Asiantuntijoiden mukaan lastensuojelu ja psykososiaalinen tuki samoin kuin koulutuspalvelut ovat Bangladeshissa vielä täysin riittämättömät.
Cox Bazarissa Bangladeshin kaakkoisnurkassa on nyt YK:n mukaan 905 000 Myanmarista paennutta rohingya-väestöön kuuluvaa ihmistä. Suurin osa heistä on naisia ja lapsia. Moni on paennut ilman mitään omaisuutta, takanaan traumaattisia kokemuksia.
KUA:n työtä Bangladeshissa tuetaan Suomen ulkoministeriön tuella ja keräysvaroilla.
Teksti: Ulla Kärki
Kuvat: Petra Weissengruber
Tänä vuonna Brother Christmas nosti hyvätekeväisyyden eettisyyden julkiseen keskusteluun Suomessa. Miten avustustyön eettisyyttä arvioidaan?
”Koko avustus- ja kehitysyhteistyön lähtökohta perustuu eettisyyteen, pyrkimykseen toimia oikeudenmukaisesti ja vastuullisesti. Siihen arvopohjaan, että elämme yhdessä samalla maapallolla”, sanoo Kirkon Ulkomaanavun (KUA) humanitaarisen avun päällikkö Eija Alajarva.
Mutta miten Kirkon Ulkomaanavussa varmistutaan, siitä että apu menee perille ja toiminta on eettistä? Tärkeässä roolissa on yhteisesti sovittujen toimintatapojen noudattaminen ja niihin liittyvä seuranta. Järjestö vastaa siitä, että työntekijöillä on tarvittavat tiedot ja taidot työnsä hoitamiseen tehokkaasti ja vastuullisesti. Työnantajana KUA on vastuussa myös työntekijöiden hyvinvoinnista ja turvallisuudesta.
Jokainen työntekijä sitoutuu noudattamaan yhteisiä toimintaperiaatteita allekirjoittamalla menettelytapaohjeen, joka muun muassa kieltää korruption, varojen väärinkäytön ja seksuaalisen hyväksikäytön. Niiden suhteen KUA:ssa on nollatoleranssi. Työntekijän velvollisuus on myös raportoida, mikäli hän havaitsee väärinkäytöksiä.
KUA toimii maailman hauraimmissa ja köyhimmissä maissa. Näissä, ns. korkean riskin maissa korruptio on yleistä ja yksittäisen työntekijän kohdalla kiusaus ja paineet voivat olla suuria.
”KUA ei ole immuuni väärinkäytöksille. Työntekijöiden valinnalla ja perehdyttämisellä voidaan ehkäistä riskiä. Oleellista on, että seurantajärjestelmä havaitsee mahdollisimman aikaisessa vaiheessa väärinkäytökset ja niihin puututaan ripeästi. Toistaiseksi olemme välttyneet isoilta kupruilta,” sanoo KUA:n kehittämispäällikkö Aarno Lahtinen.
Yhteiset suositukset luovat pohjan toiminnalle
Järjestöjen ohjeiden lisäksi avustustyötä säätelevät monet kansainväliset standardit ja suositukset. KUA esimerkiksi sai kansainvälisen Core Humanitarian Standard eli CHS-sertifioinnin kesäkuussa 2017.
”Lähtökohtana on, että toiminnan keskiössä ovat ne ihmiset, keiden kanssa ja puolesta työtä tehdään. Ensisijainen vastuumme toiminnan eettisyydestä ja varojen tehokkaasta käytöstä on heille, mutta myös lahjoittajille, rahoittajille ja veronmaksajille”, sanoo Lahtinen.
CHS-sertifikaatin asiat eivät ole uusia, vaan ne pohjautuvat toimijoiden vuosien aikana kehittämiin hyviin käytäntöihin.
”Tuemme ihmisten perusoikeuksien toteutumista sekä varmistamme, että oma toimintamme ei polje kenenkään oikeuksia tai aiheuta haittaa, esimerkiksi kärjistä konfliktia tai vahingoita paikallista elinkeinorakennetta tai ympäristöä”, sanoo Lahtinen.
Tärkeää on, että se mitä kulloinkin tehdään, on tarkoituksenmukaista ja sillä on oikeasti vaikutusta siihen tilanteeseen, jota pyritään parantamaan.
”Meidän täytyy olla hyvin tietoisia kulloisestakin toimintaympäristöstä, niin että tiedämme mitä ja miksi teemme. Se edellyttää keskusteluja paikallisten kanssa. Toiminnan pitää olla tehokasta ja oikea-aikaista, erityisesti humanitaarisen avun tilanteissa”, sanoo Lahtinen.
Paikallista osaamista vahvistamalla kestäviä tuloksia
Kirkon Ulkomaanavun työllä on vaikutusta
- Kirkon Ulkomaanapu toimii tällä hetkellä 14 maassa Afrikassa, Aasiassa ja Lähi-idässä
- 132 500 lasta hyötyi KUA:n koulutushankkeista vuonna 2016
- Nepalin 2015 maanjäristyksen jälkeen KUA rakensi 300 koulua ja turvallista koulutilaa 44 000 lapselle
- 27 305 ihmistä osallistui alueellisiin rauhansovitteluihin Keniassa vuonna 2016.
Jaetaanko vain ruokaa tai tavaroita vai autetaanko ihmisiä auttamaan itse itseään? KUA:n hankkeet suunnitellaan yhdessä niistä hyötyvien ihmisten kanssa. Keinot, joilla ihmisten tilannetta voidaan parantaa kestävällä tavalla, mietitään yhdessä, oli sitten kyse katastrofiavusta, kehitysyhteistyöstä tai vaikuttamistyöstä.
Äkillisen katastrofin, kuten maanjäristyksen jälkeen on aluksi usein tarpeen jakaa hengissä pysymisen kannalta välttämätöntä apua, kuten puhdasta vettä, ruokaa ja tarvikkeita suojan rakentamiseen. Mahdollisimman pian pyritään kuitenkin tukemaan ihmisiä niin, että he voivat elää arvokkaasti ja tehdä itseään koskevia päätöksiä. ”Esimerkiksi jonkun muun valitsemien tarvikkeiden jakamisen sijaan annetaan ihmisille käteisavustuksia, jotta he voivat itse päättää, mitä eniten tarvitsevat”, sanoo Alajarva.
Nepalin maanjäristyksen jälkeen KUA rakensi kouluja ja järjesti opettajille koulutusta psykososiaalisesta tuesta. Tuellamme 44 000 lasta pääsi opiskelemaan turvallisiin koulutiloihin. Kuva: Antti Helin
”Itse näen, että pitkittyneissä kriiseissä avustustyön täytyy aidosti vastata ihmisten tarpeisiin, myös tulevaisuutta silmällä pitäen. Tässä tullaan nopeasti koulutukseen ja toimeentulomahdollisuuksien parantamiseen”, Alajarva jatkaa.
”Paikallisen osaamisen tukeminen ja ymmärtäminen on olennaista. Ei niin, että tullaan ja tuodaan ulkopuolelta jotakin ja kun poistutaan, jää vain tyhjää”, sanoo myös Lahtinen.
Jatkuvaa oppimista
Mikään paperi tai merkki ei kuitenkaan itsessään pelasta. Olennaista on, että periaatteet ja arvot sisäistetään aidosti. Millaiset ovat organisaation vakiintuneet, jokapäiväiset toimintatavat, miten asioihin suhtaudutaan? Esihenkilöiden ja johdon esimerkki on tärkeä.
”Eettiseen avustustyöhön kuuluu myös se, että palautetta kuunnellaan herkällä korvalla”, sanoo Lahtinen.
Hankeseuranta, omat ja ulkopuolisten tekemät arvioinnit, palaute ja valitukset auttavat oppimaan ja tekemään työtä paremmin. CHS-standardi on tuonut selkeät mittarit oman työn arvioinnille ja kehittämiselle.
KUA:lla on oma verkkopohjainen valitusmekanisminsa, jonka kautta niin hankkeissa mukana olevat ihmiset, työntekijät kuin kumppanitkin voivat ilmoittaa mahdollisista väärinkäytöksistä, myös nimettömästi. Lisäksi sisäinen tarkastaja ja hallituksen tarkastusvaliokunta arvioivat toiminnan vastuullisuutta ja tehokkuutta.
Lopulta on kyse siitä, millaisen jäljen järjestö paikalliseen yhteisöön jättää. Saatiinko aikaan haluttu muutos niin, että sillä on vaikutusta myös tulevaisuudessa?
Teksti: Minna Elo
Artikkeli on julkaistu ensin Diakonia-lehdessä 2/2018.
Ei siitä niin kovin kauan ole, kun tässä maassa nähtiin nälkää.
Omien isovanhempieni vanhempia koettelivat suuret nälkävuodet 150 vuotta sitten. Lapsena en oikein käsittänyt, miksi muuten niin lempeä pappani kiivastui, kun kerran laitoin leivän ruokapöydälle huolimattomasti.
Vasta aikuisena ymmärsin, miten köyhissä oloissa hänen sukupolvensa oli elänyt. Leipä oli hänelle suorastaan pyhää ja sitä piti kunnioittaa.
Nykyisin suuri osa suomalaisista elää yltäkylläisyydessä. Ruokahävikki maassamme on 25 kiloa henkeä kohden vuodessa. Mutta keskuudessamme on myös niitä, joille jokapäiväinen leipä ei ole itsestäänselvyys.
Yhteisvastuukeräyksen tuotosta 40 prosenttia käytetään kotimaassa auttamaan niitä, jotka joutuvat turvautumaan ruoka-apuun. Kirkon ja seurakuntien diakoniatyö auttaa niitä, joiden hätä on suurin ja joita ei muulla tavoin auteta.
Maailman katastrofialueilla nälänhädän riski on erityinen haaste. Monilla alueilla ilmasto-olosuhteet ovat tehneet ravinnon tuottamisen mahdottomaksi. Kuivuus, luonnonkatastrofit ja konfliktit tuovat mukanaan myös ruuan puutetta. Ilmaston lämpenemisen seurauksista kärsivät eniten maailman köyhimmät alueet.
Yhteisvastuukeräyksen tuotosta 60 prosenttia ohjataan Kirkon Ulkomaanavun (KUA) kautta katastrofialueille, muun muassa nälkiintyneiden auttamiseen Itä-Afrikassa. KUA:n toiminnassa yhteydet paikallisiin toimijoihin takaavat avun perillepääsyn ja sen, että apu kohdennetaan oikein.
Nälän poistamiseksi ja maailman ruokaturvan puolesta on toimittava nyt. Työtä on jatkettava sitkeästi, kunnes oikeus riittävään toimeentuloon ja ihmisarvoiseen elämään toteutuu kaikkien ihmisten kohdalla.
Suomi kuuluu maailman vauraimpien maiden joukkoon. Maamme on kokenut omat nälkävuotensa ja sota-aikansa, jolloin nälkä oli kaikille tuttu. Toisille se on yhä todellisuutta maassamme. Vielä kipeämmin nälän kokevat lähimmäisemme kaukana. Arviolta miljardi ihmistä elää äärimmäisessä nälässä ja köyhyydessä.
Nyt on meidän vuoromme auttaa. Kukaan ei selviä ilman ruokaa.
Seppo Häkkinen
Mikkelin hiippakunnan piispa
Vuoden 2018 Yhteisvastuukeräyksen esimies
KUA:n koulutussektorikoordinaattori Kaisa-Leena Juvosen tehtävänä on varmistaa, että mahdollisimman moni lapsi pääsee koulutuksen piiriin.
Avustusjärjestöt yrittävät ratkaista, miten ääriään myöten täysillä pakolaisleireillä Bangladeshissa saataisiin ihmisarvoiset olosuhteet Myanmarista paenneille ihmisille. Koulutusta tarvitsee lähes puoli miljoonaa lasta. Kirkon Ulkomaanapu on päättänyt antaa hätäapua 100 000 eurolla.
”On aivan käsittämätöntä, miten tiheästi ihmiset ovat asettuneet Kutupalongin leirillä. Tästä on tulossa maailman suurin pakolaisleiri”, kertoo Kirkon Ulkomaanavun koulutussektorikoordinaattori Kaisa-Leena Juvonen Bangladeshista.
Juvonen työskentelee avustusjärjestöjen yhteisen, Unicefin vetämän koulutusryhmän nopean toiminnan joukoissa. Hänen kanssaan paikalla olevat kokeneet avustustyön kollegat arvioivat, että humanitaarinen katastrofi on mittakaavaltaan verrattavissa Haitin maanjäristykseen 2010 tai Kaakkois-Aasian tsunamiin 2004.
Bangladeshiin on vajaassa kolmessa kuukaudessa saapunut 600 000 pakolaista Myanmarista. Yli puolet heistä on vielä epävirallisilla asuinalueilla tai kokonaan ilman suojaa. Arviolta jopa 90 prosenttia ihmisistä saa syödäkseen vain kerran päivässä. Tartuntatautien riski on suuri.
”Märkään ja mutaiseen kukkulaiseen maastoon muovipressuista kyhättyjen asumusten välissä ei ole teitä, joten avustustarvikkeiden vieminen paikalle on haaste”, Juvonen sanoo.
”Tilanne on vaikea. Resursseja on vähän verrattuna siihen, miten valtavat tarpeet ovat. Lisäksi pyörremyrskykausi lähestyy viimeistään huhtikuussa.”
Koulujen pystyttämisestä välitön helpotus pakolaisten arkeen
Juvosen ryhmä auttaa avustustyön ensivaiheessa koordinoimaan työtä. Juvosen tehtävänä on varmistaa, että mahdollisimman moni lapsi pääsee koulutuksen piiriin.
Kaisa-Leena Juvonen lasten kanssa epävirallisessa luokkahuoneessa Kutupalongin leirillä.
Kouluun pääsy on tärkeää katastrofin jälkeen. Turvallinen kouluympäristö ja normaali rutiini tukevat henkistä toipumista. Kun lapset ovat koulussa, voivat vanhemmat keskittyä elämän rakentamiseen.
Pakolaisleireillä on 453 000 4–18 -vuotiasta lasta. Osa heistä on jo päässyt kouluun. Väliaikaisia kouluja rakennetaan koko ajan lisää.
”Leirin uusille alueille tulee 14 000 ihmistä kohden 45 väliaikaista bambusta ja muovipressusta pystytettyä luokkahuonetta. Koulua käydään kolmessa vuorossa, korkeintaan 50 lasta yhdessä luokkahuoneessa”, Juvonen kertoo.
”Jos koulutiloja saadaan myöhemmin rakennettua lisää, luokkakoko pudotetaan 35:een.”
Opettajia rekrytoidaan sekä pakolaisleiristä että ympäröivistä yhteisöistä.
Monet leirin lapsista ovat traumatisoituneita paettuaan väkivaltaisuuksia. Moni on menettänyt perheenjäseniä. Erityisen vaikea on yksin tulleiden lasten tilanne.
Opettajat saavat Unicefilta koulutuksen siihen, miten psykososiaalista tukea toteutetaan luokkahuoneessa.
”Lapset tarvitsevat tukea sekä mahdollisuuden olla lapsia myös vaikeissa leiriolosuhteissa. Turvalliseen kouluympäristöön pääsy on siinä hyvin tärkeää.”
Kirkon Ulkomaanapu toimittaa 100 000 euron hätäavun Bangladeshiin Cox’s Bazaarin alueelle Myanmarin väkivaltaisuuksia paenneille ihmisille.
Apu kanavoidaan kirkollisten järjestöjen verkoston ACT-allianssin avustusoperaation kautta ja siihen kuuluu ruoka-apua, välttämättömyystarvikkeita ja hygieniapakkauksia, vesipisteiden ja käymälöiden rakentamista, terveys- ja ravitsemuspalveluja ja lastensuojelua.