Al-Suddin vaikeakulkuinen suoalue on tarjonnut turvaa sotaa paenneille Etelä-Sudanissa — ”Pahinta pakomatkalla oli nälkä”
Etelä-Sudanin al-Sudd on yksi maailman suurimmista suoalueista. Vaikeakulkuinen alue on tarjonnut turvasataman sotaa paenneille. Sodan ankeimpina hetkinä kahlattiin krokotiilien ja käärmeiden pelossa halki hetteikköjen ja syötiin lumpeen hedelmää pahimpaan nälkään.
OLD FANGAK, ETELÄ-SUDAN. Pienet, lupaavasti versovat mangopuut Samuel Gony Gorin ruukuissa ovat suoranainen ihme, sillä maaperä rakoilee mosaiikiksi 50-vuotiaan viljelijän tilaa ympäröivässä maastossa, ja Old Fangakin lähes 40-asteinen helle on päiväsaikaan sietämätön.
Samuel kastelee viljelmäänsä vedellä viereisestä Zeraf-joesta. Poljettava vesipumppu, vaikka sillä onkin hikistä polkea, pitää yllä hänen toivoaan onnistuneesta sadosta. Mangot vaativat huolenpitoa, ja ilman vesipumppua viljelystä ei tulisi kuivan kauden aikana mitään.
”Saan satokausina paljon myytyä markkinoilla, ja säästöilläni perheeni syö kaksi hyvää ateriaa päivässä. Tulot riittävät myös lasten vaatteisiin.”
Fangak sijaitsee pohjoisessa, lähellä Sudanin rajaa. Viime syksynä neuvoteltu rauha toteutuu täällä, mutta maaperä on armoton ja viljely on vaikeaa. Maan eteläosissa, päiväntasaajalla sijaitsevaa Equatorian aluetta sanotaan puolestaan Etelä-Sudanin vilja-aitaksi ja sieltä on kotoisin sanonta: Jos heität maahan siemenen, siihen kasvaa jättimäinen mangopuu. Viljelijät ovat kuitenkin kaikonneet Equatoriasta siellä yhä jatkuvientaisteluiden takia.
Samuel Gony Gory kasvattaa mangopuita.
Samuelista huokuu itsevarmuus, jonka pystyy aistimaan henkilöstä, joka on selättänyt kaikkein pahimman. Hänen perheensä todisti Etelä-Sudanin sisällissodan tuskallisimpia vaiheita. Kaksi vuotta sitten he olivat keskellä taisteluiden aiheuttamaa nälänhätää Bentiun pikkukaupungissa, naapuriosavaltiossa Unity Statessa.
”Siellä ei ollut yhtään mitään syötävää. Ensin lopetin viljelyn, kun ammuskelua oli niin usein. Sitten sukulaisiamme alkoi kadota ja päätimme etsiä turvaa täältä”, Samuel kertoo.
Vesipumppu kiinnostaa kylän nuorimpia.
Al-Suddin suoalue on yksi maailman suurimmista. Suon nimi tarkoittaa arabiaksi estettä. Suo on niin vaikeakulkuinen, että kun tutkimusmatkailijat aikoinaan etsivät Valkoisen Niilin lähteitä, he juuttuivat al-Suddin hetteikköihin.
Old Fangak taas on vanha brittiläinen varuskuntakaupunki, jonka vanhat rakennukset ovat tuhoutuneet sisällissodassa. Väestö on suurimmaksi osaksi nuer-heimoa, presidentti Salva Kiirin edustaman dinka-heimon verivihollisia.
Old Fangakista tuli sisällissodan aikana pakolaisten turvasatama. Vuonna 2013 asukkaita oli 5 000, viime vuonna jo lähes 50 000.
Sotilaat eivät katsoneet vaivan arvoiseksi uhmata suota, jonka uumeniin pääsee vain veneellä Valkoisen Niilin Zeraf-nimisen sivujoen kautta tai lentäen – paitsi jos pakenee henkensä edestä. Taisteluilta ja nälänhädältä turvaa hakeneet perheet ovat karistaneet sotilaat kannoiltaan tarpomalla suon halki krokotiileista ja myrkyllisistä käärmeistä huolimatta.
Syvimmistä kohdista aikuiset kantoivat lapsia olkapäillään.
”Pahinta pakomatkalla oli nälkä”, Samuel kertoo. Hänen perheensä selvisi kuukauden matkasta syömällä lumpeiden hedelmiä.
”On vaikea tietää, kuolivatko he nälkään vai luoteihin.”
”Moni samaan aikaan paennut oli nähnyt nälkää niin pitkään, että heidän voimansa hiipuivat. Jouduimme jättämään ihmisiä jälkeemme, kun sotilaat löysivät meidät kerta toisensa jälkeen”, Samuel muistelee.
”On vaikea tietää, kuolivatko he nälkään vai luoteihin.”
YK julisti kesäkuussa 2017 nälänhädän loppuneeksi, mutta ruokatilanne on sen jälkeen vain pahentunut.
Helmikuussa 2019 YK arvioi li kuuden miljoonan ihmisenelävän akuutissa ruokapulassa. Se on puolet Etelä-Sudanin väestöstä. Noin 1,5 miljoonaa on nälänhädän partaalla.
”Rauha on edellytys tilanteen paranemiselle”, KUA:n humanitaarisen työn koordinaattori Moses Habib sanoo. Rauhansopimus on herättänyt optimismia, mutta kotinsa jättäneet ihmiset eivät vielä uskalla palata.
Samalla kansainvälinen apu vähenee uhkaavasti.
”Omavaraisen ruuantuotannon aloittaminen vaatii aikaa. Ruoka-apu on yhä elintärkeä, jotta ihmiset jaksavat ajatella pitemmälle kuin seuraavan päivän ateriaansa”, Habib sanoo.
Nyarom Jiech Chuol on seitsemän lapsen yksinhuoltaja.
Aamupäivällä Zeraf-joen veneliikenne suuntaa kohti Old Fangakin keskustan markkinoita.
Kanootit on veistetty kookospuun rungosta. Ruoho suojaa arvokasta kalansaalista auringolta. Kala on halvempaa kuin lihaa, eikä saalis aina pääse perille ennen kuin se on myyty.
Seitsemän lapsen äiti Nyarom Jiech Chuol ostaa markkinoilta kotiin nipun tilapia-kaloja noin kahdella eurolla.
”Elätän lapsiani keräämällä polttopuita ja nukun yöni rauhassa, ilman ammuskelua”, Nyarom sanoo. Hän pakeni nälänhätään johtaneita taisteluita Bentiumista.
Vedenkestävistä pressuista ja bambusta kyhätyt majat kuvastavat alueen väestöä. Moni maan sisäisistä pakolaisista käyttää avustusjärjestöjen jakamia pressuja, paikallisilla on ruoho- tai peltikatot.
KUA on Suomen ulkoministeriön rahoituksella tukenut 1 000 viljelijää ja 500 kalastajaa Old Fangakin alueella siemenillä, vesipumpuilla, verkoilla, koukuilla ja koulutuksella. Lisäksi 1 000 perhettä on saanut käteisavustuksia. KUA tukee Fangakissa myös 30 koulua, joissa on yli 16 000 oppilasta.
Sodan seuraukset näkyvät torilla. Vihannesten tarjonta on seuraavaa satoa odotellessa olematon. Sipulit maksavat puoli euroa kappaleelta. Ennen sotaa eurolla sai riittävästi ruokaa perheelle päiväksi, nyt hinnat ovat kymmenkertaiset. Ruokatuotanto on liian vähäistä, inflaatio hallitsematonta ja tuontiruoka kallista.
Nyarom on saanut Kirkon Ulkomaanavulta käteisavustuksia joka kolmas kuukausi. Reilulla 50:llä eurolla saa vaihtelua lasten ruokavalioon. Nyarom kertoo vahvalla äänenpainolla nähneensä omin silmin, mistä ruokapula alkoi.
”Siitä, kun jouduimme eroon viljelmistämme ja eläimistämme. Sekä karjaa että ihmisiä poltettiin elävältä savimajoihin”, hän sanoo.
Elizabeth Gal on tunnollinen viljelijä.
Old Fangak on eristyksensä vuoksi riippuvainen tavarakuljetuksista, jotka saapuvat Niiliä pitkin pääkaupungista Jubasta. Ennen syyskuun rauhansopimusta hyödykkeet jäivät usein matkan varrella tarkastuspisteisiin.
Nyt väylää on helpompi kulkea. Ruokaa on silti vielä liian vähän, koska Equatoriassa vielä soditaan.
Equatorian elpyminen on Habibin mukaan ratkaisevaa. Nyt yli miljoona ihmistä on paennut alueelta rajan yli Ugandaan, ja rauhansopimuksen allekirjoittamatta jättäneet osapuoletjatkavat taisteluita.
”Ilman rauhaa ihmiset eivät palaa viljelmilleen, ja ilman ruokaa rauha ei ole vakaalla pohjalla”, Habib sanoo.
Niilin kuljetusten mukana on kuitenkin tullut lisää siemeniä ja työkaluja viljelijöille. Samuelin viljelmän naapurissa 43-vuotias Elizabeth Gal odottaa uutta vesipumpun letkua.
Hänen viljelmänsä uomat ovat kuin viivoittimella vedetyt, mutta pelto on rutikuiva ja rakoileva, koska letku on liian lyhyt yltääkseen joesta pellolle.
”Kunhan minulla on siemenet ja työkalut, pystyn mihin tahansa”, Elizabeth vakuuttaa.
Teksti: Erik Nyström
Kuvat: Patrick Meinhardt
Buzin jokisuisto on yksi pahiten Idai -hirmumyrskystä kärsineistä alueista Mosambikissa – Amelia odotti perheensä kanssa neljä päivää pelastusta talonsa katolla
Perheellä ei ole vieläkään muuta syötävää kuin pilalle mennyttä maissia. Pelastajilla on ollut vaikeuksia päästä syrjäiseen Buzin kaupunkiin.
Buzi, Mosambik. Talo ja maissipelto olivat kaikki, mitä Amelia Tausene, 35, omisti. Perheen elanto oli maissipellon varassa. Perhe on asunut Buzissa pitkään, ja he ovat tottuneet näkemään joen tulvivan aika ajoin. Tulviminen ei ole silti koskaan yltynyt niin pahaksi, että se olisi juurikaan vaikuttanut heidän arkeensa.
Tulvat eivät myöskään ole aiemmin vahingoittaneet Amelian satoa. Tällä kertaa ne kuitenkin veivät kaiken, myös siemenet, jotka oli tarkoitettu seuraavaa kylvöä varten.
Amelialle ja hänen perheelleen ei jäänyt mitään jäljelle. Perheen lapset, Noel ja Gustavo, näyttävät veden pilaamia koulukirjojaan, joilla ei tee enää mitään. Siitä mitä kirjoista on jäljellä, pystyy näkemään että pojat ovat tehneet läksynsä ahkerasti. Myös koulu tuhoutui tulvissa, eivätkä pojat tiedä, milloin he pystyvät jatkamaan koulunkäyntiä.
Buzin kaupunki on yksi pahiten Idai-hirmumyrskystä kärsineistä alueista. Kaksi viikkoa sitten Mozambikiin, Zimbabween ja Malawiin iskenyt myrsky tuhosi taloja ja jätti jälkeensä tuhoisat tulvat.
Amelian perhe on käyttänyt viime päivät maissisatonsa rippeiden etsimiseen tuhojen keskeltä. Sen vähän mitä he ovat löytäneet, he ovat laittaneet aurinkoon kuivumaan. Pilaantunut maissi on kaikki mitä perheellä on ruuaksi.
Lorenzo Armandolla, 63, ja hänen vaimollaan Marieta Manuelilla, 44, on seitsemän lasta. Kuvassa 6-vuotias Ruben sekä lapsenlapsi Maja. Kuva: Natalia Jidovanu
Suojaa katoilta ja puiden latvoista
Amelia ei ollut koskaan nähnyt vastaavaa myrskyä. Silti se mitä tapahtui jälkikäteen, oli vielä pahempaa. Myrskyn väistyttyä satoi kaksi päivää lakkaamatta, ja kolmannen päivän aamuna veden pinta oli jo hälyttävän korkealla.
Amelian talo sijaitsee korkealla rinteessä, lähes puiden latvojen tasolla. Kun veden pinta jatkoi nousuaan, Amelia kiipesi talonsa katolle miehensä ja kolmen lapsensa kanssa. Kaikki naapuritkin olivat edelleen kotona, koska kukaan ei ollut osannut aavistaa kuinka pahaksi tilanne menisi.
Perheellä ei ollut mitään paikkaa, minne mennä; he olivat jumissa katolla. He olivat kuitenkin onnekkaita verrattuna moniin muihin, jotka olivat joutuneet kiipeämään puihin suojaa hakeakseen.
Amelia vietti perheensä kanssa katolla neljä pitkää päivää ilman ruokaa ja vettä. Lapset valittivat nälkäänsä, mutta Amelia ei voinut tehdä mitään.
Perhe selvisi juomalla tulvavettä siihen saakka, kunnes pelastusvene viimein saapui ja vei heidät väliaikaiseen suojaan.
Pelastajat kertovat nähneensä samalla alueella äidin, joka oli paennut tulvia puuhun vastasyntyneen lapsensa kanssa. Oltuaan puussa monta päivää, uupunut äiti nukahti hetkeksi, jolloin lapsi tippui hänen sylistään alas veteen. Ihmiset Buzin alueella ovat joutuneet kärsimään paljon.
Meillä kesti neljä ja puoli tuntia päästä Buzin kaupunkiin Beirasta. Veneellä jokea pitkin matkan taittaa kolmessa tunnissa. Joki on syy siihen, miksi niin moni on päättänyt asettua asumaan Buziin. Joen läheisyys tekee paikasta otollisen maanviljelylle.
”Pahinta katolla odottamisessa oli jatkuva näläntunne”, Amelia kertoo.
”Emme pystyneet ajattelemaan muuta, kuin hengissä pysymistä”.
Tulvat ovat nyt ohi, mutta Amelia ei tiedä ollenkaan miten jatkaa tästä eteenpäin.
“Tämä on kaikki, mitä minulla on jäljellä”, Amelia sanoo, ja osoittaa talonsa raunioita ja tuhoutunutta maissipeltoa, joka on edelleen osittain veden peitossa.
Lorenzo yöpyy perheensä kanssa poikansa talon raunioissa. Heidän oma talonsa sijaitsee naapurissa, mutta on täysin tuhoutunut. Kuva: Natalia Jidovanu
Maanviljelijän painajainen
Lorenzo Armando, 63, on syntynyt Buzissa. Hän on ollut maanviljelijä nuoresta saakka. Lorenzo sanoo, ettei ole koko elämänsä aikana nähnyt vastaavaa myrskyä. Vuonna 2000 aluetta kohtasi pieni sykloni ja sitä seurannut tulva, mutta veden pinta ei ole ikinä ollut yhtä korkealla kuin nyt. Aiemmin tulvat jäivät kaupungin läpi virtaavan joen lähettyville.
Lorenzolla oli puolentoista hehtaarin verran lähes kypsää satoa, mutta nyt kaikki jäljellä oleva syömäkelpoinen mahtuu yhteen ämpäriin. Myös jäljellä oleva osuus maistuu pilaantuneelta.
Maanviljelystä on tullut viime vuosina hankalampaa, koska sateita on nykyään vaikeampi ennustaa. Kun Lorenzo oli nuori, sateet tulivat vielä ajallaan. Nykyään vuodenaikojen vaihtelu on epäluotettavampaa ja kuivista kausista on tullut pidempiä. Muuttuneet sääolosuhteet ovat vaikuttaneet negatiivisesti satoihin.
Sinä päivänä kun myrsky iski kaupunkiin, Lorenzo oli vaimonsa ja lapsiensa, Rubenin ja Mayan, kanssa kotona. Kun tuuli yltyi yltymistään, he katsoivat parhaaksi poistua talosta. Vain hetken ulkona oltuaan he näkivät talonsa sortuvan.
Nyt perheellä ei ole mitään jäljellä. Pahinta kuitenkin oli silloin, kun veden pinta alkoi nousta nopeasti kaksi päivää myrskyn jälkeen. Edeltävänä kahtena päivänä perhe oli yrittänyt pelastaa vaatteita ja tarvikkeita kotinsa raunioista, ja jättäneet ne ulos kuivumaan. Kun veden pinta jatkoi lähestymistään, he alkoivat siirtää jäljellä olevaa omaisuuttaan korkeammalle, mutta vesi nousi heitä nopeammin. Perhe pelästyi ja päätti etsiä suojaa läheisestä majatalosta, jossa oli kaksi kerrosta. He pakenivat ylempään kerrokseen ja odottivat siellä, kunnes pelastajat tulivat.
Nyt pariskunta nukkuu ulkona. Olosuhteista huolimatta he pitävät itseään onnekkaina, koska ovat kuulleet muista alueensa asukkaista, jotka tulvavesi on vienyt mennessään. Perhe ei kuitenkaan tiedä, miten he jatkavat menetettyään kaiken. Maanviljely oli heidän elinkeinonsa, ja nyt koko sato on mennyttä.
Buzin syrjäinen sijainti on vaikeuttanut avun tuomista alueelle. Lorenzon perhe on onneksi saanut hiukan riisiä ja pastaa hätäapuna.
Mitä perhe aikoo seuraavaksi?
”Yritän rakentaa edes yhden huoneen, jossa perheeni voisi asua”, Lorenzo sanoo.
EN teksti: Erik Nyström / Kirkon Ulkomaanapu
Kuvat: Natalia Jidovanu
Jacinta ja Adelia menettivät kotinsa Idai-myrskyssä – nyt heitä uhkaa kolera
Kirkon Ulkomaanapu ja muut avustusjärjestöt ovat aloittaneet koleran vastaisen taistelun jakamalla vesikanistereita ja vedenpuhdistustarvikkeita.
Jacinta Francisco, 40, on kotoisin Beirasta. Hänellä on viisi lasta. Tapasimme Jacintan ja hänen lapsensa hätämajoituksessa, Muavin alakoulussa Beirassa. Koulu vaurioitui hirmumyrsky Idaissa pari viikkoa sitten, mutta nyt se kuitenkin toimii väliaikaisena majoitustilana kaikkein haavoittuvimmassa asemassa oleville perheille, jotka ovat menettäneet myrskyssä kaiken.
Ennen myrskyä koulussa oli 2 500 oppilasta.
Päivänä, jolloin Idai iski maahan lähellä Beiraa, Jacinta tiesi, että se on tulossa, mutta hän ei osannut kuvitellakaan, kuinka paha se olisi. Kun myrsky alkoi riepotella hänen taloaan, hän oli juuri ajatellut laittaa perheelleen ruokaa, hiukan aikaisemmin kuin tavallisesti, jotta he ehtisivät syödä ennen myrskyä.
Illalla myrsky yltyi niin kovaksi, että se repi mangopuut ja kookospalmut maasta irti ja vei ne mennessään. Talon katto irtosi ja tiiliä alkoi tipua maahan. Televisio ja jääkaappi tuhoutuivat. Lopulta Jacinta ymmärsi, että he saattaisivat itsekin loukkaantua tai jopa kuolla. Silloin hän otti perheensä ja lähti juoksemaan turvaan äitinsä talolle, mutta siellä tilanne oli sama. He kietoutuivat sykkyrälle huoneeseen, jonka he arvelivat olevan äidin talon turvallisin, päättivät odottaa aamua ja lähteä sitten etsimään parempaa suojaa.
Niin he saapuivat Muavin alakoululle, jonne monet muutkin oolivat hakeutuneet suojaan.
”Onneksi kukaan perheestäni ei ole kuollut”, Jacinta sanoo. ”Tulevaisuus näyttää silti hyvin vaikealta.”
Talosta jäi jäljelle vain perustus, eikä perheellä ole rahaa rakentaa sitä uudelleen. Juuri nyt Jacinta ei kykene edes ajattelemaan muuta kuin sen varmistamista, että lapsilla on jotain syötävää.
Perhe on menettänyt kaiken: vaatteet ja lasten oppikirjat. Jacintan mies työskenteli ennen läheisessä koulussa, mutta nyt hän istuu perheen kodin raunioilla toivoen, että kykenisi korjaamaan jotain. Mutta hänellä ei ole rahaa, jolla ostaa tarvikkeita.
Jacinta on kasvattanut tomaatteja ja muita vihanneksia myytäväksi pienellä maatilkullaan. Nyt sekin on mennyttä. Myrsky vei sekä myyntikojun että kaikki taimet.
Elämä väliaikaismajoituksessa on rankkaa. Väkeä on liikaa. Suurin osa asukkaista on naisia ja lapsia. Yksi huone on annettu miehille ja vanhemmille pojille, naisille ja tytöille on varattu kuusi luokkaa. Ihmiset nukkuvat lattialla ilman patjoja lähekkäin.
Jacinta sanoo, että yöllä ei mahdu edes kääntymään. Monet nukkuvatkin ulkona, koska haluavat olla rauhassa muilta. Jacinta odottaa päivää, jolloin saa lapsilleen ja itselleen peiton, jonka päällä olisi helpompi nukkua.
Adelia sai elantonsa viljelemällä pientä maatilkkua, jolla hän kasvatti vihanneksia oman perheen tarpeeseen ja myyntiin. Hän menetti kaiken, talonsa ja toimeentulonsa, eikä tiedä, miten selviää tulevaisuudessa. Kuva: Natalia Jidovanu
Koleraan sairastuneiden määrä kasvussa
Jacintalla ja hänen perheellään on katto pään päällä, mutta nyt heitä uhkaavat toisenlaiset vaarat. Koleraan on jo sairastunut pelkästään Beirassa tuhat henkeä. Yksi on kuollut, YK kertoi maanantaina 1.4. Koleraan sairastuneiden määrä alkoi tällä viikolla nousta nopeasti.
Se pelotta Jacintaa. Hänestä on epämukavaa asua samassa tilassa niin monien ihmisten kanssa. Ihmisten hygienatottumukset vaihtelevat. Hän kertoo, että kaikki eivät käytä vessoja, vaan tekevät tarpeitaan vähän minne sattuu.
Myös veden laatu arveluttaa Jacintaa. Häntä pelottaa, koska ei pysty vakuuttumaan, että se on puhdasta.
Kirkon Ulkomaanapu ja sen mosambikilaiset kumppanit, kuten paikalliset kirkot, ovatkin nyt liittoutuneet toisten apujärjestöjen kanssa koleran vastaiseen taisteluun. Loppuviikosta Beiraan on luvassa lisää puhtaita vesikanistereita ja vedenpudistustarvikkeita.
Jacintan kanssa samassa hätämajoituksessa lapsineen asuva Adelia Manhazo sanoo olevansa ehkä kuusikymmentävuotias. Hän ei ole asiasta ihan varma.
Jacintan tavoin Adeliakin kasvattaa vihanneksia pienellä maatilkullaan ja toisinaan myös vuokramaalla. Yksi myrsky-yö on hävittänyt häneltä niin talon kuin toimeentulonkin. Lähes kaikkien tässä hätämajoituksessa asuvien tilanne on samanlainen. He ovat kaikki köyhimpiä Beiran asukkaita, kaupustelijoita ja pienviljelijöitä, jotka ovat menettäneet nyt kaiken.
Adelialla on lapsensa, mutta ei miestä apuna. Hän sanoo olevansa kiitollinen ruuasta ja suojasta, jonka hän saa nyt koululta, mutta elämä on yhtä kärsimystä. Hänellä ei ole mitään käsitystä, minne menisi, tai mitä hän tekisi sen jälkeen, kun hätämajoitus aikanaan suljetaan.
Monet ovat samassa tilanteessa.
Kun myrsky iski, Adelia oli kotona neljän lapsensa ja hoidossa olleen serkun vauvan kanssa. Pahimpien tuulten ja vesisateen aikaan naapurit tulivat hakemaan häntä turvaan. Hän antoi naapureiden viedä lapset, mutta päätti itse jäädä vahtimaan taloa. Naapurit eivät suostuneet tähän ja pakottivat hänet mukaan. Adelia näki talon sortuvan vain hetki sen jälkeen, kun he kaikki lähtivät juoksemaan turvaan.
Hekin pakenivat Muaven koulun suojiin.
Adelia kertoo, kuinka vielä pari viikkoa tapahtumien jälkeen ihmiset syövät aamupalansa ja lähtevät sen jälkeen joka aamu vaeltamaan entisille asuinsijoilleen. He yrittävät korjata sen, minkä pystyvät. Adelia uskoo, että heidän on vaikea hyväksyä, että he ovat menettäneet niin paljon.
Teksti: Erik Nyström, kuvat: Natalia Jidovanu
Ilmastonmuutos pakottaa Kenian paimentolaisperheet lähettämään tyttärensä kouluun
Koulunkäynti vaatii suuria uhrauksia Kenian köyhimmällä alueella, mutta David Edapal on vakuuttunut, että koulutus takaa hänen tyttärelleen hyvän tulevaisuuden.
Kuivat risut kahisevat, kun vuohet yrittävät pujotella ulos aitauksensa pienistä raoista. 12-vuotias Rebecca Atubo erottaa huolellisesti pienet kilit omaan häkkiinsä ennen kuin hän päästää vuohet irti. Hetken kuluttua vuohet vaeltavat kohti laidunmaita lempeän varhaisaamun auringossa.
Muutaman tunnin päästä lämpötila nousee armottomaksi helteeksi ja aavikkomaisesta ympäristöstä on vaikea löytää varjoa.
”Paimentaminen on rankkaa, kun on niin kuuma, ja koko ajan on jano”, Rebecca kuvailee.
Rebecca tekee silti tunnollisesti, mitä häneltä pyydetään. Luoteis-Kenian paimentolaiset ovat vuosituhansia elättäneet itsensä karjankasvatuksella ja lapset ovat nuoressa iässä ottaneet vastuun perheen vuohista ja lehmistä.
Matka laitumille on kuitenkin kasvanut. Vehreys on kaukana keltaisenharmaasta maastosta perheen majojen edustalla. Rebeccan isä David Edapal on ollut pitkään huolissaan. Hän ei osaa kertoa ikäänsä, mutta hänen uurteinen naamansa on nähnyt monta vuosikymmentä Turkanassa, Kenian köyhimmässä maakunnassa.
”Sää on lämmennyt ja sateet selvästi vähentyneet. Veden saamiseksi meidän pitää joka päivä vaeltaa kaksi tuntia suuntaansa lähimmälle joelle”, Edapal kertoo.
Rebecca kertoo pitävänsä koulusta enemmän kuin paimentamisesta. Paimentaminen on kuumuuden takia rankkaa sekä lapsille että aikuisille, ja Rebeccan mukaan pahinta on jano.
Kuivuus koettelee
Rankat kuivuusjaksot koettelevat Turkanaa entistä tiheämmin. Vuoden 2017 kuivuus oli pahin vuosikymmeniin. Satojatuhansia eläimiä kuoli veden puutteeseen ja tauteihin.
Isku oli kova paimentolaisille, jotka perinteisesti vaeltavat sateiden perässä. Eläimet ovat kuin kävelevä pankkitili – niillä täytetään kaikki tarpeet. Eläimistä saa maitoa ja lihaa syötäväksi. Eläimen myymällä saa rahaa esimerkiksi terveydenhuoltoon.
Lisäksi miehet tarvitsevat eläimiä maksaakseen naimisiinmenon yhteydessä myötäjäisiä naisen suvulle. Eläinten kuolema iski perheisiin kuin taloudellinen taantuma.
”Kuivuudessa riutuneista eläimistä ei ole myytäväksi eikä syötäväksi, ja maitoa irtoaa paljon vähemmän”, Edapal selittää.
Kriisi lietsoo myös jännitteitä paimentolaisten keskuudessa. He kilpailevat pienenevistä laidunmaista, ja äärimmäinen köyhyys houkuttaa varastamaan karjaa. Ohikulkeva kamelipaimen kantaa rynnäkkökivääriä olallaan, jotta varkaat pysyisivät loitolla. Turvattomuutta lisää aseiden virta naapurista, sodan runtelemasta Etelä-Sudanista rajan yli Turkanaan.
Paimentolaiselle kysymys omaisuudesta on suunnilleen yhtä arka kuin jos suomalaiselta kysyy palkasta. Useimmat pitävät eläinten määrän omana tietonaan. Edapal kuitenkin kertoo, että karjavarkaat veivät perheeltä parisataa eläintä.
Perhe pakeni turvattomuutta nykyiseen asuinpaikkaansa Agelesin kylään lähelle Lokicharin kaupunkia. Edapalin vaimo Aseken Namasi sanoo, että hänen sydäntänsä särkee ja se johtuu kaikista vastoinkäymisistä.
”Pahinta oli, kun varkaat tappoivat neljä ystävääni silmieni edessä vedenhakumatkalla”, hän kertoo. ”Eläimiä on mahdollista hankkia lisää, mutta ihmistä et ikinä voi korvata.”
Rebecca Atubo, 12, (edessä) kävelee kouluun ystäviensä kanssa. On tärkeää, että koulu on lähellä kotia, sillä koulumatkat Turkanassa ovat täynnä vaaranpaikkoja.
12-vuotiaan Rebecca Atubon (keskellä) vanhemmat David Edapal (vas.) ja Aseken Namasi lähettivät tyttärensä kouluun. Murros paimentolaiskulttuurista koulutusta arvostavaan elämänkatsomukseen näkyy Turkanassa vahvana.
Turkanan asukkaista lähes kaikki ovat paimentolaisia. Pojat kasvatetaan karjankasvattajiksi ja tyttöjen odotetaan kasvattavan perheen vaurautta menemällä naimisiin. Myötäjäiset menevät koko suvulle.
Lapsiavioliitot ovat yhä yleisiä. Perinteisen elämäntyylin odotusten vuoksi paimentolaiset eivät ole aiemmin arvostaneet koulutusta.
Kun Alice Loro Lele pääsi kouluikään, hänen äitinsä halusi hänet kouluun, mutta isä vastusti. Suutuksissaan isä heitti molemmat pihalle, ja ilman eläimiä he olivat puilla paljailla.
Alicella ei ollut peruskoulun jälkeen enää varaa lukioon. Tänään Alice on 20-vuotias kolmen lapsen äiti ja asuu majassa äitinsä luona Lokicharissa.
”Menin 15-vuotiaana naimisiin, koska ajattelin että mieheni pitäisi meistä huolta. Olin typerä, enkä tiennyt mistään mitään”, Alice kertoo selvästi kiihtyneenä.
Mies ei ikinä maksanut myötäjäisiä, mikä myös kertoo paimentolaisten ahdingosta. Lahjakkaana oppilaana Alice pääsi esikoululaisten opettajaksi. Hän perusti myös pientavarakaupan. Mutta mies hamusi kaikki tulot itselleen ja alkoi ryypätä. Alice synnytti kaksi lasta, mutta mies ei välittänyt heistä.
”Kun olin raskaana kolmannen kerran, mieheni oli ottamassa toisen vaimon. Jätin hänet ja muutin takaisin äidin luokse”, Alice kertoo.
Turkana elää köyhyysrajan alapuolella
Turkanat elävät kaukana pääkaupunki Nairobin todellisuudesta. Kenian talous on kasvanut kovaa vauhtia. Nairobissa on pilvenpiirtäjiä, teknologiaa ja edistyksellisiä kännykkäsovelluksia. Turkanassa valtaosa elää kylissä, joissa ei ole sähköä tai juoksevaa vettä.
Nairobissa 22 prosenttia elää köyhyysrajan alapuolella, Turkanassa 88 prosenttia. Eriarvoisuus johtuu etenkin koulutuksesta. Nairobissa lähes kaikki ovat käyneet vähintään peruskoulun, Turkanassa 18 prosenttia.
Paimentolaiset muuttavat Turkanan kaupunkeihin töiden toivossa, mutta harva osaa edes lukea.
”Kannustamme perheitä lähettämään lapsensa kouluun. Yhä useampi pitää sitä ratkaisuna pitkällä aikavälillä”, KUA:n koulutustyön koordinaattori Miriam Atonia sanoo.
Satojatuhansia eläimiä kuoli vuoden 2017 kuivuuden aikana. Kuivuudella oli katastrofaaliset seuraukset karjankasvatuksesta eläville paimentolaisille.
Suunta on oikea. Tänään yli puolet Turkanan kouluikäisistä lapsista ja nuorista käy koulua. KUA:n hankkeissa lähes 27 000 aloitti koulun Kenian köyhimmissä maakunnissa vuoden 2018 aikana.
Alice sai stipendin opintoihin Lokicharin lukiossa. Hän kiittää myös äitiään tuesta, sillä hän pitää huolta lapsista, kun Alice on koulussa.
”Sydäntäni särkee, kun näen lapsiani niin harvoin. Mutta jotain uhrauksia meidän pitää tehdä; joutilaina emme pysty parantamaan tilannettamme”, hän sanoo.
”Haluan opettajaksi, koska haluan rohkaista tyttöjä kouluun. Voin antaa heille neuvoja, joita itse kaipasin.”
Koulutuksen hyödyistä on vaikea viestiä paimentolaiselämää eläneille vanhemmille. Edapal ja Namasi eivät ole käyneet koulua, mutta päättivät pitkän harkinnan jälkeen lähettää tyttärensä Rebeccan koulutielle.
”Olen nähnyt, miten hyvin oman sukupolveni koulun käyneet menestyvät tänään. Jos olisimme saaneet koulutuksen, nukkuisimme patjoilla ja majallamme olisi peltikatto kankaiden sijaan”, hän tuumii.
Alice Loro Lele pyysi äitiään pitämään huolta lapsistaan, kun hän on lukiossa. Alice menestyy erinomaisesti äiti on iloinen, että hän lähetti tyttärensä lapsena kouluun.
Koulutettu nainen on itsenäinen
Päästettyään vuohet laitumelle, Rebecca taittaa parin minuutin kävelyn päivän ensimmäiselle oppitunnille. Edapal vertaa koulutusta avioliittoon – Rebecca on nyt naimisissa koulun kanssa. Koulutetun naisen ei tarvitse olla riippuvainen muista. Naimisiinmenosta hän saa päättää itse, kunhan koulu on käyty.
Edapal tuntee itsensä ylpeäksi, kun Rebecca koulupäivän jälkeen kertoo oppimastaan.
”Toivon, että Rebecca löytää itselleen mieluisan työn, ja jos luoja suo, hän voi auttaa myös vanhempiaan tulevaisuudessa. Koulutus antaa paljon mahdollisuuksia, joita en itse edes pysty kuvittelemaan.”
Teksti: Erik Nyström, Kuvat: Tatu Blomqvist / Ville Nykänen
Osallistu Yhteisvastuukeräykseen osoitteessa yhteisvastuu.fi, Katso myös koskettavat TV-dokumentit helmikuun alusta lähtien Ylen kanavilla.
Kambodža käy armotonta kamppailua ilmastoa vastaan – yksikin tulva voi pyyhkäistä pois kaiken
Mikael Ashorn etsii Kambodžassa keinoja auttaa köyhiä ihmisiä sopeutumaan ilmastonmuutokseen.
Kambodža on yksi maailman eniten ilmastonmuutoksesta kärsiviä ja luonnonkatastrofeille alttiita maita. Asukkaiden suhtautuminen katastrofiriskeihin on käytännöllinen – he varautuvat mihin pystyvät.
”Ikävä kyllä mahdollisuuksia varautua on vähän, kun rahaa riittää juuri ja juuri seuraavaan päivään selviytymiseen”, kuvailee ilmastonmuutoksen ja katastrofivarautumisen asiantuntija Mikael Ashorn.
Ashorn työskentelee katastrofeille alttiita maita tukevan EU Aid Volunteers -ohjelman kautta vapaaehtoisena Kirkon Ulkomaanavun Kambodžan toimistolla. Hänen mukaansa katastrofin riskiin vaikuttaa voimakkaasti se, että väestö on köyhää ja suurilta osin riippuvaista maanviljelystä.
”Yksi tulva tai pahentunut kuivuus voi pyyhkäistä pois kaiken jo saavutetun kehityksen ja syöstä koko yhteisön takaisin köyhyyteen. Siksi ilmastonmuutoksen vaikutus ja mahdolliset luonnonkatastrofit pitää huomioida kaikkia kehitysprojekteja suunniteltaessa.”
Kansalaisjärjestöt ovat tärkeitä tekijöitä auttamassa kambodžalaisia varautumaan ilmastoriskeihin.
Jo pienillä ja yksinkertaisilla ratkaisuilla voidaan saada suuria muutoksia aikaan. KUA on tukenut muun muassa yksinkertaisten kastelujärjestelmien rakentamista. Ne suojaavat yhteisöä siltä, että sato ei täysin epäonnistu, jos sateet eivät tule odotetun mukaisesti.
Viljeltävien lajikkeiden monipuolistaminen on myös keino varautua. Viljelijät eivät ole vain yhden tuotteen varassa, jos sato epäonnistuu. Lisääntyneestä sadosta saadut tulot mahdollistavat paremman ennalta varautumisen.
”Myös yleinen riskien kartoittaminen yhdessä paikallisen väestön kanssa on tärkeää, jotta väestö voi ennaltaehkäistä riskien muuttumista katastrofeiksi”, Ashorn sanoo.
”Muita keinoja vaikuttaa ovat varoitusmekanismien luominen ja uusien sään kestävien lajikkeiden kehittäminen viljeltäviin kasveihin.”
Ashorn haki EU Aid Volunteers -ohjelmaan saadakseen työkokemusta alalta, jonne haluaa suuntautua. Ilmastonmuutos on yksi aikamme suurimmista ongelmista, joka tulee vain pahenemaan, eivätkä työt sen parissa ainakaan vähene tulevaisuudessa.
”Tehtävässä olen nähnyt, miten asiat joista olen lukenut opiskeluiden aikana, toteutuvat käytännössä järjestöissä ja ruohonjuuritasolla, sekä myös laajemmin miten EU toimii.”
Ilmastonmuutos on niin laaja käsite, että se Ashornin mukaan tuntuu lamaannuttavan toimijoita. Kun huomataan, ettei voida tehdä kaikkea, ei tehdä mitään.
”Onneksi kaikki eivät jää toimettomiksi. Minulle tulee ilmastonmuutoksesta mieleen joukko ihmisiä, järjestöjä, yrityksiä, johtajia ja valtioita, jotka ovat alkaneet reagoida muutokseen.”
Etenkin kehitysmaista puhuttaessa Ashornin mieleen nousee joukko nuoria, jotka näkevät tulevaisuuden toiveikkuuden kautta. He ovat aallonharjalla ottamassa hyödyn irti muutoksen tarpeesta.
”Viimeistään siinä vaiheessa, kun poliitikot ja markkinat tajuavat muutoksen pakon sekä varautumisen tuoman poliittisen ja taloudellisen hyödyn, maailma tulee muuttumaan.”
Teksti: Ulla Kärki
Lue lisää: EU Aid Volunteers
Vuohi, kuivan maan supersankari, pelastaa ihmishenkiä ja rakentaa rauhaa
Kenian maaseudulla paimentolaiskansat joutuvat mukautumaan sääoloihin. Kuivat kaudet herättävät epätoivoa ja levottomuutta.
Pokot-heimo sinnittelee rutikuivalla Kolowan maaseudulla Keniassa. Sadekausien välinen kuivuusjakso voi kestää yli puoli vuotta ja toimeentulon mahdollisuudet ovat minimissä. Vilja kuihtuu, mehiläisetkään eivät saa kerättyä hunajaa. Ainoastaan karja voi pelastaa. Vuohi onkin todellinen hengenpelastaja. Hyvinvoivat vuohet kirmailevat niin kuin niillä ei olisi mitään hätää vielä silloinkin, kun kuivuus tekee elämästä äärimmäistä.
Kuivan kauden jatkuessa elämä käy kuitenkin yhä vaikeammaksi. Lopulta maidon tulo ehtyy. Eläimiä on myytävä, jotta voisi ostaa ruokaa ja kustantaa lasten koulumaksuja. Tilanne näyttää päätyvän kohti umpikujaa.
Silloin pokot-soturin katse saattaa kääntyä naapuriheimon puoleen. Marakwet-kansalla on kaikkea. Raikas vesi valuu vuorelta vuolaana. Tienvarren ojatkin tulvivat. Valtavat mangopuut kantavat runsasta hedelmää. Karjalaumat ovat suuria. Pienet lapsetkin puhuvat sujuvasti englantia.
Tilanne saa heimot ottamaan yhteen ja molemmin puolin heimorajaa ihmisiä on kuollut aseellisissa yhteenotoissa. Karjalaumat ovat vaihtaneet omistajaa. Moni soturi on jäänyt maahan makaamaan. Leskiä on paljon.
Rauhaa sanoin ja teoin
Kirkon Ulkomaanavun rauhanhankkeessa työskentelevä Aziza Malaam on itsekin kasvanut paimentolaiskulttuurissa. Hän tekee työtään suurella sydämellä.
Kirkon Ulkomaanavun tehtävä on lievittää vihollisuuksia. Rauhankokouksissa selvitetään asioita, jaetaan aterioita ja puhutaan järkeä.
Mutta koska väkivaltaisuudet johtuvat pohjimmiltaan elämisen mahdottomuudesta pokotien alueella, ei puhe ole riittävä ratkaisu. Siksi KUA ehkäisee uusia kahakoita myös parantamalla toimeentuloa. Ja mikäpä olisi näissä oloissa parempi ratkaisu kuin vuohi.
Viime vuonna molempien heimojen jäsenille jaettiin vuohia, kolme vuohta per perhe. Vuohia saivat sellaiset perheet, joissa oli ollut kovia menetyksiä konfliktin vuoksi. Yhteensä vuohia jaettiin 600, molemmille heimoille 300. Ajatuksena oli sekä auttaa perheitä selviytymään että lievittää katkeruutta ja siten ehkäistä koston kierrettä.
Paul Cheliwo sai kolme vuohta ja uuden toivon
Yksi vuohia saaneista on 43-vuotias seitsemän lapsen isä Paul Cheliwo. Hän laiduntaa vuohiaan valtavan akaasiapuun alla. Kun puusta tippuu hedelmiä maahan, vuohet keräävät ne suuhunsa. Vuohien määkiessä taustalla Paul kertoo elämästään.
”Minulla oli yli sata vuohta. Olin kokonaan riippuvainen karjasta”, Paul muistelee. ”Olin vuohien kanssa, kun hyökkäys tapahtui. He yrittivät ampua minua, mutta minä pakenin.”
Yhtäkkiä naapuriheimon karjavarkaat olivat vieneet koko perheen toimeentulon. ”Minusta tuli yhtäkkiä hyvin köyhä.” Karjavarkaudesta lähtien Paul on tehnyt sekalaisia töitä kenelle tahansa, joka maksaisi jotakin.
Mies kiittelee moneen kertaan saamistaan vuohista: ”Sain kolme vuohta, joista yksi on synnyttänyt kilin. Kun te annoitte minulle nämä vuohet, elämäni alkoi uudelleen.”
Valitettavasti rauhantyölle on tarvetta edelleen. Tälläkin viikolla kaksi ihmistä kuoli yhteenotossa lähistöllä, Paul kertoo, ja lisää, että juuri nyt on turvallista, koska hallituksen sotilaita on heimoalueiden rajalla turvaamassa rauhaa.
Silti monella karjapaimenella roikkuu rynnäkkökivääri olalla. Voi vain toivoa, että aseille ei tulisi käyttöä.
Teksti: Pertti Keinänen
Kuvat: Jari Kivelä
Pula ruuasta pitkittää konfliktia Etelä-Sudanissa
Etelä-Sudanissa ruuan hinta tappaa siinä missä aseetkin. Nälkä lamaannuttaa yhteiskunnan, kun ihmiset ajattelevat vain, mistä he saavat seuraavan ateriansa.
Kun heität siemenen maahan, siihen kasvaa jättimäinen mangopuu. Näin on ollut tapana sanoa Etelä-Sudanin Equatoriassa, maan vilja-aitassa. Maaperä on niin hedelmällistä, että alueen viljelykset ovat ruokkineet miljoonia Etelä-Sudanin asukkaita. Käytännössä koko Etelä-Sudan on täydellistä kasvualustaa esimerkiksi riisille, maissille, hirssille, sokeriruo’oille ja hedelmille.
Sota on kuitenkin ajanut kolme neljäsosaa alueen asukkaista pakoon ja järkyttävän suuria viljelyalueita on autioina, sanoo Marie Makweri, joka työskenteli kolme vuotta Etelä-Sudanissa Kirkon Ulkomaanavun (KUA) rauhankoordinaattorina.
Dramaattiset seuraukset näkyvät elintarvikkeiden saatavuudessa ja hinnoissa. Ihmiset ovat onnellisia, jos heillä on edes yksi ateria päivässä. Suomalainenkin tietää, että nälkä tekee kiukkuiseksi. Nälkä lietsoo pitkittynyttä konfliktia entisestään.
”Etelä-Sudanissa sanotaan, että aseita on enemmän kuin ruokaa, mikä on vaarallinen yhdistelmä. Ihminen, jolla ei ole ruokaa itselleen tai perheelleen, miettii kaikki maailman keinot hankkia ruokaa”, Makweri sanoo.
Nälänhädän partaalla yhä 5 miljoonaa ihmistä
Helmikuussa 2017 YK julisti nälänhädän Unityn osavaltioon, joka sijaitsee Etelä-Sudanin keskiosassa. Noin satatuhatta ihmistä oli vaarassa kuolla nälkään. Julistusta seurasi laajamittainen humanitaarinen operaatio, jonka aikana alueelle tiputettiin ruoka-annospakkauksia Maailman ruokaohjelma WFP:n helikoptereista.
KUA tuki ruoka-apua katastrofirahastostaan.
Kesäkuussa nälänhätä oli virallisesti ohi, mutta eteläsudanilaisten arki ei merkittävästi parantunut. Jotta nälänhätä voidaan julistaa, tilanteen on täytettävä selkeät kriteerit. Ensinnäkin viidesosalla kotitalouksista
pitää olla äärimmäinen puute ruuasta, ja kolmasosan väestöstä pitää olla akuutisti aliravittu. Lisäksi ihmisiä kuolee tiettyyn tahtiin – nälänhätä vaatii määritelmän mukaan kaksi uhria päivässä jokaista 10
000 asukasta kohden.
Nälänhätä vastaa korkeinta kategoriaa YK:n ruokaturvaa mittaavalla asteikolla 1–5. Nykytilanne ei täytä vaatimuksia. Toisaalta 1,5 miljoonaa ihmistä elää hätätilassa (vaihe 4) ja 3,6 miljoonaa akuutissa ruokapulassa (vaihe 3). Nälänhädän partaalla on siis 5 miljoonaa eteläsudanilaista.
”Paikan päällä et näe kauheasti väliä siinä, ovatko ihmiset vaiheessa 4 vai 5. Ruokatilanne on edelleen äärimmäisen vaikea”, Makweri sanoo.
Ruuan hinta kymmenkertaistunut
Etelä-Sudanin ruokakriisi on seuraus pitkittyneestä konfliktista. Konflikti alkoi valtataisteluna presidentti Salva Kiirin ja entisen varapresidentin Riek Macharin välillä. Vastakkainasettelusta syntyi sota, jossa on etniset jakolinjat. Kiir edustaa dinka-heimoa, Etelä-Sudanin suurinta heimoa, ja Machar nuer-heimoa, joka on toiseksi suurin.
KUA tukee rauhaa ja ruokaturvaa
KUA tukee rauhanprosesseja sekä koulutusta ja toimeentulomahdollisuuksia Etelä-Sudanissa. KUA:n koulutuksissa opitaan muun muassa leivontaa sekä ruuan ja maitotuotteiden käsittelyä, mikä parantaa ruokatuotantoa.
KUA on syksystä lähtien toteuttanut ruokaturvahanketta 100 000 eurolla katastrofikeräyksen varoja. Hanke sisältää viljelykoulutuksen 500 maanviljelijälle, ja koulutukseen osallistuneille jaetaan siemeniä ja työkaluja.
Taustalla on kiista resursseista Etelä-Sudanin vuoden 2011 itsenäistymisen jälkeen – maaomistuksista,
vedestä ja öljystä. Kiir syytti Macharia vallankaappausyrityksestä ja erotti hänet. Maan armeija oli jakautunut Kiirin ja Macharin tukijoihin. Etelä-Sudanissa on myös muita heimoja, joita Kiirin ja Macharin joukot ovat pelanneet liittolaisikseen tai toisiaan vastaan. YK on varoittanut kansanmurhan riskistä.
Pelolla on ollut katastrofaaliset seuraukset ruokatuotannolle. Viljelijät eivät uskalla kylvää tai korjata satojaan.
Ruokakuljetukset ovat vaikeutuneet ja hinnat toreilla ovat kohonneet pilviin. Heinäkuussa 2016 leimahtaneiden taisteluiden jälkeen hinta 3,5 kilon säkillisestä maissijauhoja nousi pääkaupunki
Jubassa 5,5 eurosta 60 euroon. Hinta vastaa eteläsudanilaisten keskimääräistä kuukausipalkkaa.
Myös perusvihannesten, kuten tomaattien hinnat ovat kymmenkertaistuneet, ja kauempana pääkaupungista
hinnat ovat vielä korkeampia. Tee, sokeri ja liha ovat luksustuotteita, jotka ovat kokonaan poistuneet valikoimista.
Vaikutus näkyy katukuvassa, kertoo Jubassa vuodenvaihteeseen asti asunut Makweri. Kauppiailla ei ole varaa ostaa kallista ruokaa ja myydä sitä tuotolla, joten monet ruokakaupat ovat sulkeneet ovensa. Isoillakin toreilla on yhä vähemmän tuotteita myynnissä, ja yhä harvempia myyjiä niitä myymässä.
”Tavallisilla ihmisillä ei ole varaa ruokaan”, Makweri sanoo.
Ruoka-apu pitää ihmiset järjissään
Makweri huomaa työssään ihmisten huolen ruuasta. Heidän motivoimisensa rauhanprosesseihin vaatii kärsivällisyyttä, kun päällimmäisenä mielessä on, mistä heidän perheensä saa seuraavan ateriansa.
”Ihmisten on vaikea ajatella edes seuraavaa päivää, saati rauhan pitkäaikaisia vaikutuksia. He miettivät seuraavaa minuuttia, jonka voisi yhtä hyvin käyttää ruuan hankkimiseen.”
Toisaalta ruokatilanne ei parane ratkaisevasti ennen kuin konflikti loppuu. Etelä-Sudanilla on kaikki edellytykset omavaraiseen ruokatuotantoon, kunhan maahan saadaan rauha. Kansainvälisen yhteisön tukema ruoka-apu pitää neuvotteluja hengissä.
”Viesti eteläsudanilaisilta on yksimielinen: ruoka-apua ei missään nimessä pidä lopettaa. Se pitää ihmisiä hengissä ja järjissään, ja antaa kirjaimellisesti voimia uskoa rauhaan.”
Teksti: Erik Nyström
Kuva: Tatu Blomqvist
Leivästä olutta, ruokajätteestä energiaa – hyödyntämiskonstit ovat monet
Ruokahävikkiä hyödynnetään jo monin tavoin. Uudet vähentämiskeinot, kuten aterioiden valmistus sosiaalisena tapahtumana tai applikaatio yrityksille lahjoittamista helpottamaan, synnyttävät uudenlaista ajattelua.
”Jätehierarkian mukaan kaikkein tärkeintä on hävikin ennaltaehkäisy. Jos hävikkiä ei pystytä vähentämään kokonaan, on parempi käyttää se ihmisravinnoksi ja vasta tämän jälkeen eläinravinnoksi tai energian lähteeksi”, sanoo tutkija Kirsi Silvennoinen Luonnonvarakeskuksesta.
Hävikkiä on tärkeä vähentää ruokaketjun eri vaiheissa, alkutuotannosta aina kotiin asti.
”Esimerkiksi kauppojen alennuslaput, jotka ovat auttaneet vähentämään kaupan hävikkiä, voivat kaikki nähdä, mutta paljon tapahtuu muuallakin. Myös muut ketjun vaiheet kuten ravitsemispalvelut ovat pohtineet, miten voivat omassa toiminnassaan vähentää hävikkiä”, Silvennoinen sanoo.
Kun asennat puhelimeesi ravitsemuspalveluiden hävikin hyödyntämistä varten kehitetyn applikaation, voit nähdä siitä, mistä voi hakea ylijääneitä ruoka-annoksia ravintoloista alennushintaan.
”Suurin osa hävikistä syntyy kuitenkin kotitalouksissa – ja siihenhän me kaikki voimme vaikuttaa. Kotona on mahdollista vähentää hävikki ihan minimiin”, Silvennoinen innostaa.
”Tehdään niin hyvää ruokaa, että kaikki menee kerralla tai ainakin seuraavana päivänä!”
Kiinnitä huomiota hävikkiin
Hävikin vähentäminen lähtee siitä, että alkaa kiinnittää siihen huomiota. Tämä pätee niin kodeissa kuin muuallakin.
”Ennen kauppaan lähtöä katso, mitä kaapeissa on, käy kaupassa ostoslistan kanssa, kotona valmista ruokaa oikea määrä, säilytä ja pakasta ruokaa oikein. Kerran viikossa kannattaa pitää mitä kaapeista löytyy -päivä.”
Mitä vähemmän hävikkiä tuotetaan, sen parempi ilmastolle.
Erityisesti lihan, juuston ja maitotuotteiden osuus hävikistä pitäisi saada mahdollisimman pieneksi, koska niiden ympäristövaikutukset ovat suuret.
Ravintolan noutopöydästä ruokaa voi hakea mieluummin uudelleen kuin lastata lautasen kerralla liian täyteen. Parasta ennen -päiväyksen ohittaneen ruuan syömäkelpoisuus kannattaa tutkia omien aistien avulla.
”Jokainen vähentää hävikkiä tavallaan. Se, mikä sopii minulle, ei ehkä ole hyvä sinulle”, Silvennoinen muistuttaa.
Mitä vähemmän, sen parempi
Hävikkiruokaa hyödyntävät ravintolat, ensi vuonna perustettava WeFood-kauppa, Yhteinen pöytä -ruokaterminaali Vantaalla sekä Yhdessä katettu -verkosto Järvenpäässä myös luovat työpaikkoja sekä vapaaehtoistyön kautta tuovat mielekästä yhdessäoloa, opettavat ruuan käsittelyä sekä parantavat ruoanlaittotaitoja.
”Taidot siirtyvät kotiin ja näin parannetaan ravitsemusta”, Kirsi Silvennoinen sanoo.
Suomessa elintarviketurvallisuusvirasto on antanut ruoka-apu-ohjeen, jossa kerrotaan, miten lahjoittaminen on turvallista ja miten se kannattaa tehdä.
”Tarvitsemme juuri tällaista viranomaistyötä, jossa selvennetään taustalla olevia lakeja ja säädöksiä.”
Maailman väestönkasvu ja ilmastonmuutos alleviivaavat turhan ruuantuotannon lopettamisen tärkeyttä. Mitä vähemmän hävikkiä tuotetaan, sen parempi ilmastolle.
”Erityisesti lihan, juuston ja maitotuotteiden osuus hävikistä pitäisi saada mahdollisimman pieneksi, koska niiden hiilijalanjälki ja muut ympäristövaikutukset ovat suuria”
Kansainvälisellä yhteistyöllä voidaan kerätä parhaita käytäntöjä, yhtenäistää määritelmiä ja vaikuttaa lainsäädäntöön. Yhteistyötä tarvitaan esimerkiksi siihen, että EU-lainsäädäntö saataisiin tukemaan ruokahävikin vähentämistä.
Ruokahävikin hyödyntämiskeinoissa ennakkoluulot kannattaa unohtaa. Suomessa esimerkiksi valmistetaan jo ylijäämäleivästä olutta.
WeFood-kauppahanke tuo uuden tavan osallistua ruokahävikin vähentämiseen ja samalla pääsee tukemaan kehitysmaiden köyhimpiä ihmisiä.
Silvennoinen ei usko, että koskaan päästäisiin tilanteeseen, jossa pystyttäisiin esimerkiksi ravitsemuspalveluissa arvioimaan annosmäärät niin hyvin, että ruoka loppuisi viimeiseen ruokailijaan. Siksi hyödyntämiskeinoja tarvitaan myös tulevaisuudessa.
Teksti: Ulla Kärki
Kuva: Susanna Pesonen
Tutkija: Hävikkiruokaa riittää
Uudet hävikkiruoan hyödyntämismallit ovat tervetulleita, sanoo tutkija.
Suomessa syntyy alun perin syömäkelpoista hävikkiruokaa vuodessa 400-500 miljoonaa kiloa. Ruokakaupat ja ravintolat ovat viime vuosina tehostaneet hävikin vähentämistä. Silti hyväntekeväisyyteen voitaisiin jakaa paljon nykyistä suurempi määrä hävikkiruokaa, sanoo erikoistutkija Juha-Matti Katajajuuri.
Katajajuuri tietää mistä puhuu. Hän on erikoistunut ruokahävikin tutkimukseen ja työpaikassaan Luonnonvarakeskuksessa (Luke) tutkinut ruokahävikin syntymistä ruoan tuotantoketjusta kaupan ja ravintolan kautta biojätteisiin.
Tutkija Juha-Matti Katajajuuri valmistelee ruokahävinkin seurantajärjestelmää. Kuva: Susanna Pesonen
Ruokahävikki on viime vuosina noussut keskustelunaiheeksi Suomessa. ”Kasvaneesta keskustelusta on seurannut, että poliittiset päättäjätkin ovat heränneet voimallisesti asiaan”, Katajajuuri sanoo.
Myös EU on asettanut Suomeakin koskevat tavoitteet ruokahävikin puolittamisesta vuoteen 2030 mennessä.
”Kotitalouksien ruokahävikin tutkiminen on tärkeää ja mielenkiintoista, ja olemme yksittäisten eri tutkimusten kautta saaneet ymmärryksen siitä, paljonko kotitaloudet suurin piirtein heittävät ruokaa pois ja tiedämme myös hävikin syistä.
”Meillä ei kuitenkaan ole sellaista systemaattista ja vertailukelpoista tutkimustietoa, joka kertoisi onko ruokahävikki muuttunut viime vuosina johonkin suuntaan. Valmistelemme parhaillaan asiaa alan toimijoiden ja ministeriöiden kanssa, ja tähtäämme siihen, että Suomeen jatkossa saataisiin luotettava ruokahävikin seurantajärjestelmä koko ruokaketjuun.”
Luonnonvarakeskuksen tutkimusten mukaan yksi suomalainen heittää vuodessa hukkaan keskimäärin noin 20–25 kiloa ruokaa.
Juuri kotitaloudet ovat suurin ruokahävikin lähde. Kodeissa syntyy melkein 30 prosenttia syömäkelpoisesta hävikistä. Ravintoloiden ja ravitsemuspalveluiden osuus on 20 prosenttia. Kaupan ja tukun osuus on vajaa 20 prosenttia, elintarviketeollisuuden 20 ja maatalouden reilu 10 prosenttia.
”Kauppa on trimmannut toimintansa tosi tehokkaaksi: hävikki on 1-2 prosenttia suhteessa niiden läpi virtaavaan ruokaa. Mutta määrällisesti hävikkiä kertyy silti paljon, koska myyntivolyymit ovat niin suuria”, Katajajuuri sanoo.
Hävikin jakajia ei ole tarpeeksi
Parin vuoden takaisen arvion mukaan kaupoista ja ravintoloista vain noin 10 prosenttia ruoasta, jota voitaisiin jakaa, päätyy hyväntekeväisyyteen. Uutta tutkimusta nykytilanteesta ei ole, mutta Juha-Matti Katajajuuri arvioi prosentin olevan onneksi jo suurempi.
Määrä, jota kaupat voisivat jakaa hyväntekeväisyyteen, on kuitenkin paljon suurempi.
”Kun olemme haastatelleet eri toimijoita, on selvinnyt, että hyväntekeväisyyden ongelma tällä hetkellä on, että on vaikeuksia löytää riittävä määrä joustavia, tehokkaita ja osaavia järjestöjä, jotka pystyisivät jakamaan ruokaa vielä enemmän eteenpäin. Kylmäketjujen pitäisi olla hallinnassa ja resursseja olla riittävästi.”
”Uskon, että tarjontaa on, jos löytyy luotettavia järjestöjä, jotka voivat jakaa hävikkiruokaa eteenpäin. Toisaalta jos hävikin ennaltaehkäisyssä onnistutaan niin vielä parempi.”
Juha-Matti Katajajuuri pitää uusien hyödyntämismallien, kuten hävikkiruokaa tavallisille kuluttajille myyvän WeFood-kaupan, suunnittelua myönteisenä kehityksenä.
Kiertotalous
Kiertotalous pyrkii maksimoimaan tuotteiden ja materiaalien kiertoa taloudessa mahdollisimman pitkään.
Kiertotaloudessa tuotanto ja kulutus synnyttävät mahdollisimman vähän hukkaa ja jätettä ja luovat uusia liiketoimintamahdollisuuksia.
Turha ruoka on myös ilmastohaitta. Hiilidioksidipäästöinä Suomen ruokaketjun vuotuinen hävikki vastaa noin 400 000 henkilöauton vuotuisia päästöjä.
Ympäristön kannalta tärkeintä olisi lopettaa kaatopaikalle joutuvan ruoan tuottaminen, sillä turhan ruoan tuotannosta aiheutuvat päästöt ovat paljon suuremmat kuin esimerkiksi pois heitetyn ruoan käsittelystä kaatopaikalla aiheutuvat päästöt.
WeFood-kauppa avataan pääkaupunkiseudulle vuoden 2018 aikana. Kaupan voitot ohjataan Kirkon Ulkomaanavun kehitysyhteistyöhankkeisiin.