Toivoa on isojenkin kriisien keskellä – Kirkon Ulkomaanapu tuki yli miljoonaa ihmistä vuonna 2022
Viime vuosi oli monella tapaa muutosten vuosi niin maailmassa kuin Kirkon Ulkomaanavun työssä. Järkytyksen ja epäuskon keskellä saimme konkreettisesti nähdä miten yksittäiset ihmiset, yritykset, seurakunnat ja viranomaiset halusivat auttaa.
VUOSI 2022 OLI JÄRISYTTÄVÄ. Isot kriisit ravistelivat maailmankuvaamme ja totuttuja toimintatapojamme ehkä syvemmin kuin koskaan aikaisemmin. Kriisejä ja niiden aiheuttamaa tuskaa ei kannata vertailla. Hätä ja tuska ovat kokemuksina samanlaisia riippumatta sen aiheuttajasta tai paikasta.
Asiantuntijoiden ja meidän suomalaisten keskusteluista on välittynyt selkeä havahtuminen siihen, että maailma on pysyvästi muuttunut. Totuttuja pelisääntöjä kyseenalaistetaan ja moni pinnan alla kuplinut tyytymättömyyden siemen on noussut oraalle.
Lvivin rautatieasemalla junat kuljettivat sotaa pakenevia perheitä maaliskuussa 2022. Kuva: Antti Yrjönen/ KUA
Viime vuosi oli monella tapaa muutosten vuosi myös Kirkon Ulkomaanavussa. Olimme lopettaneet toimintamme Euroopassa vain muutamaa vuotta aiemmin, koska ajattelimme, että työmme on tehty. Venäjän hyökkäys Ukrainaan helmikuussa 2022 muutti asetelman yhdessä yössä ja paljon pidemmäksi aikaa kuin osasimme aavistaa.
Suomalaisten ennennäkemättömällä tuella Kirkon Ulkomaanapu aloitti nopeasti Ukrainassa avustustyön. Maahan syntyi lyhyessä ajassa maatoimisto ja yksi järjestömme suurimmista avustusohjelmista. Järkytyksen ja epäuskon keskellä saimme konkreettisesti nähdä miten yksittäiset ihmiset, yritykset, seurakunnat ja viranomaiset antoivat rahaa ja aikaa ukrainalaisten tueksi.
Seurakuntien vapaaehtoiset keräyslaatikoineen olivat merkittävässä osassa KUA:n varainhankinnan tukena Ukrainan auttamisessa. Kuva: Saara Mansikkamäki / KUA
Helmikuuhun 2023 mennessä kumppanimme Hungarian Interchurch Aid tavoitti 275 860 ihmistä KUA:n ja muiden ACT Alliance -järjestöjen tukemassa avustusoperaatiossa. Maatoimistomme pääosin koulutukseen keskittyvä työ tuki jo vuoden 2022 aikana 18 400 ihmistä Ukrainassa.
Ukrainan sodan vaikutukset heijastuvat toimintaamme myös esimerkiksi Afrikassa. Afrikan sarvea koettelee pahin kuivuus vuosikymmeniin ja sen torjuminen on osa työntekijöidemme arkea etenkin Keniassa ja Somaliassa. Ukrainasta toimitettu vilja on ollut tärkeä osa alueen ruokaturvaa ja sen saatavuuden romahtaminen sodan vuoksi on aiheuttanut jo ennestään monenlaisista ongelmista kärsivällä alueella akuutin ruokakriisin ja nopean inflaation.
Hamin, 25, käveli tunnin matkan lähimmälle vesipisteelle kuivuudesta pahasti kärsineen Marsabitin alueella Keniassa, jossa katastrofi on nostanut rajusti elintarvikkeiden hintaa. Kuva: Björn Udd/ KUA
Pitkäkestoista kehitysyhteistyötämme vaikeuttavat Myanmarissa vallankaappauksen tehneen sotilasjuntan toimet, Turkin ja Syyrian alueen maanjäristys ja ilmastokriisin vaikutukset. Ne myös osoittivat Kirkon Ulkomaanavun toiminnan olevan edelleen tarpeellista. Voimme lievittää tuskaa ja olla monelle hädän keskellä toivon kosketuspinta.
Sodan ja muiden katastrofien aiheuttamien konkreettisten kriisien lisäksi käsillä on globaali poliittinen kriisi. Puhutaan jopa siirtymisestä kohti uutta maailmanjärjestystä. Kriisit tarjoavat mahdollisuuden käpertyä sisäänpäin, mikä on luonnollinen suojareaktio. Näinhän toimimme vaaran uhatessa vaistonvaraisesti.
Edellä mainitut kriisit ovat kuitenkin osoittaneet, että emme selviä yksin. Meidän on opittava toimimaan yhdessä. Tähän liittyy keskeisesti toisten hädän tunnistaminen ja toimiminen yhteiseksi hyväksi – myös Suomen rajojen ulkopuolella.
On perusteltua kysyä, onko meillä toivoa? Oma vastaukseni perustuu työhön, jota voimme tuellanne tehdä: lapset pääsevät kouluun, janoinen saa vettä, nälkäinen ruokaa, pakolainen turvapaikan ja työtön työtä. Ihmisten toiminta on kaikkien ratkaisujen ydin.
George palasi kouluun Boru Haron kylässä Pohjois-Kenian Marsabitissa oltuaan koulusta pois kymmenen päivää, koska hänen piti auttaa vanhempiaan hankkimaan perheelle ruokaa ja vettä. Kuva: Björn Udd / KUA
Lahjoittajiemme ja yhteistyökumppaniemme kanssa tuimme yli miljoonaa ihmistä vuonna 2022. Olemme pystyneet vahvistamaan kriisien keskellä elävien ihmisten mahdollisuuksia selviytyä ja toimia oman elämänsä parantamiseksi.
Maailmanlaajuisten vaikeuksien, nousevien hintojen ja useiden kriisien aikana ratkaisun voi tarjota keskittyminen pitkäaikaisten kehityshankkeiden avulla resilienssin rakentamiseen.
KUVITTELE, että pidät kädessäsi kumipalloa. Kun puristat sitä, se palautuu hetkessä ennalleen. Kun puristat sitä uudelleen, se palautuu taas ennalleen. Tämä kuvastaa resilienssiä yksinkertaistetusti – yksilön tai yhteisön kyky kestää iskuja ja stressiä ja toipua niistä.
Mutta riittääkö, että pallo palautuu ennalleen? Entä jos sen sijaan, että pysyisimme samanlaisina, voisimmekin kasvaa ja kehittyä järkytyksen jälkeen? Resilienssi vaatii tietynlaista kykyä sopeutua olosuhteisiin, mutta mitä jos sen korvaisikin kyky muokkaantua joksikin uudeksi?
Tämän ilmiön haluamme määritellä uudelleen ja kutsua sitä resilienssiksi, tarkoittaen ihmisten, yhteiskuntien tai järjestelmien kykyä reagoida luonnonkatastrofien, sotien tai talouskriisien kaltaisiin häiriöihin kehittymällä kestävämmäksi ja kaikkia hyödyttävämmäksi. Seuraavalla kerralla, kun kriisi iskee, sen vaikutus vähenee merkittävästi, kunnes se lopulta tuskin jättää jälkiä ollenkaan.
KUA:n sosiaalisilla foorumeilla meille esitetään usein kysymyksiä siitä, kuinka kauan meidän pitäisi jatkaa auttamista kriisin aikana. Maailmanlaajuisten vaikeuksien, nousevien hintojen ja useiden kriisien aikana nämä kysymykset ovat entistä äänekkäämpiä ja yleisempiä. Ratkaisun voi tarjota se, että keskitytään pitkäaikaisten kehityshankkeiden avulla resilienssin rakentamiseen. Vaikka nämä hankkeet edellyttävät usein pitkäaikaista sitoutumista, tulokset vähentävät lopulta kustannuksia ja ennen kaikkea kärsimystä.
Tulvat New Fangakissa pakottivat Nyaluak Kuach Khorin vaihtamaan koulua kolme kertaa. KUA tarjosi tilapäisiä oppimistiloja ja käteistukea hänen perheelleen.
”Koulutuksen jatkaminen on oleellista, sillä koulutuksella on niin tärkeä rooli elämässä. Seuraavalle sukupolvelle on annettava voimavaroja ja koulutusta, jotta voidaan selviytyä tulvien kaltaisista kriiseistä.” KUVA: Achuoth Deng / KUA
Paljastiko koronapandemia resilienssin reseptin?
Covid-19-pandemia herätti monia resilienssiin liittyviä kysymyksiä erityisesti terveydenhuoltoalalla mutta myös talouden puolella. Miksi jotkin maat kestivät pandemian vaikutuksia paremmin kuin toiset maat? Onko resilienssiin liittyen olemassa sellaisia ominaisuuksia, jotka muodostavat luontaisen kyvyn kestää stressiä paremmin kuin toiset?
Resilienssin määritteleminen tai mittaaminen tällä tavoin ei kuitenkaan usein ole käytännöllisesti mahdollista. Vaikka on olemassa erityisiä resilienssin osatekijöitä, jotka kiistatta auttavat – kuten toimiva koulutusjärjestelmä, taloudellinen monimuotoisuus tai vankat hallintorakenteet – muut ominaisuudet ovat abstraktimpia, kuten vahvat yhteydet yhteisöihin tai kansallinen identiteetti.
Resilienssi on mahdollista myös hauraissa ympäristöissä
Jotta voisimme alkaa ymmärtää resilienssiä, meidän on myös tarkasteltava sen eri ilmenemismuotoja ja tarkasteltava uskomuksiamme. Resilienssiä voi esiintyä yksilötasolla, yhteisötasolla tai yleisesti yhteiskunnassa.
Näin ollen voimme löytää resilienssiä niiltäkin alueilta, joissa ei ole vankkoja kansallisia rakenteita, kun tarkastelemme resilienssiä muuna kuin vain vahvana taloutena ja infrastruktuurina.
”Huomaamme usein, että paikoissa joissa työskentelemme ilmenee hyvin vahvaa yhteisöllistä resilienssiä. Vaikka ihmiset omistavat todella vähän niin ryhmä auttaa kun jollakin ryhmäläisellä ei mene hyvin. Kyse on ihmisistä, jotka ovat joillakin mittareilla mitattuna hyvin köyhiä, mutta jopa tässä tilanteessa he pystyvät auttamaan toisiaan. Se on mukautumiskykyä (absorption capacity)”, sanoo ohjelma- ja toimintajohtaja Matthias Wevelsiep uskonnollisten ja perinteisten rauhantekijöiden verkostosta (The Network for Religious and Traditional Peacemakers).
Resilienssi on kuin puu, jolla on vahvat oksat ja tukevat juuret. Kuvitus: Julia Tavast
Joskus resilienssin eri tasot tukevat toisiaan, joskus ne korvaavat toisensa. Esimerkiksi Syyriassa jotkin alueet pystyivät toimimaan, vaikka ympärillä oli sota, vahvojen sosiaalisten siteiden ja yhteisörakenteiden ansiosta. Nämä rakenteet olivat hyödyksi, kun tarjosimme koulutusta lapsille, jotka olivat jääneet vuosia jälkeen koulussa. Sana levisi nopeasti, ja perheet olivat yleensä innokkaita lähettämään tyttöjä ja poikia kouluun.
Kun pohdimme kehitysyhteistyön yhteydessä yhteisön resilienssiä, meidän pitäisi myös ottaa huomioon sellaisia resilienssin lähteitä, jotka eivät ehkä ole aivan ilmeisiä. Esimerkiksi naiset ja tytöt ovat usein luonnostaan resilienttejä, mutta alistavat järjestelmät saattavat estää heitä toteuttamasta sitä.
Aya Darwish on taidemaalari, joka on elänyt puolet elämästään sodassa.
”Olen elänyt 14:stä elinvuodestani seitsemän vuotta sodassa, joten puolet tähänastisesta elämästäni on ollut pahimmasta päästä. Olen melkein unohtanut, millaista on olla opiskelija. KUA:n kurssit antoivat minulle uutta ja vahvaa tahtoa opiskella, oppia ja jopa piirtää enemmän.” Kuva: Tatu Blomqvist / KUA
Kuinka tuemme resilienssiä?
Ihmiselämän pelastaminen ja ihmisarvon vaaliminen ovat ensisijaiset tavoitteemme. Toteuttaessamme järjestöna toimia, meidän on kuitenkin oltava varovaisia, ettemme muuta alkuperäisiä järjestelmiä, pyrkiessämme tekemään ihmisistä enemmän resilienttejä. Pikemminkin meidän on katsottava, kuunneltava ja opittava ymmärtämään täysin paikallisia olosuhteita ja sitä, mitä YK kutsuu ”resilienssiobjektiiviksi” (Resilience Lens), jotta voimme arvioida, miten suunnitellut toimemme vahvistavat instituutioita, edistävät kestävää hyötyä ja sosiaalista yhteenkuuluvuutta. Eri yhteyksissä samat toimet voivat johtaa hyvinkin erilaisiin tuloksiin.
Meidän on myös tiedostettava, että resilienssi ja oikeudet ovat joskus ristiriidassa keskenään. Esimerkiksi nuori pakolaisyrittäjä voi löytää toimeentulomahdollisuuden ja alkaa ansaita elantonsa toimimalla paikallisilla markkinoilla. Oikeuksien näkökulmasta katsottuna nuoren ”pitäisi” käydä koulua, koska hänellä on oikeus koulutukseen. Tämän oikeuden toteuttaminen saattaa kuitenkin vaarantaa nuoren kyvyn selviytyä.
”Jos lähdemme liikkeelle oikeuksien näkökulmasta, meidän olisi muutettava järjestelmät sellaisiksi, että kaikki pääsisivät kouluun. Se ei kuitenkaan ole vielä realistista monen maan osalta. Parempi olisi siis pikemminkin löytää keino, jolla voimme hyödyntää tätä resilienssiä ja löytää ratkaisu”, ehdottaa Wevelsiep.
Siksi voimme työstää joustavia hankkeita, kuten ohjelmia, jotka tarjoavat asteittaisen pääsyn uudelleenkoulutukseen, epäviralliseen oppimiseen tai vanhemmille nuorille oppimisen yhdistämistä ansiotyöhön.
Reida Awate Morris, 21, työskentelee Regency-hotellin keittiössä Jubassa, Etelä-Sudanissa, suoritettuaan KUA:n teknisen ja ammatillisen koulutuksen (TVET). Ravintolakurssin ansiosta hän pystyi tienaamaan samalla kun hän oppi. KUVA: Patrick Meinhardt/ KUA
Yhteiskuntia ei voi laittaa odotushuoneeseen kriisien ajaksi
Humanitaarisessa työssä keskitytään ymmärrettävistä syistä usein pelkästään välittömiin tarpeisiin, eikä silloin useinkaan tarkastella resilienssiä pitkällä tähtäimellä. Tällä ajattelutavalla me kuitenkin ylläpidämme tapaamme reagoida, kun rakentavampi tapa suhtautua olisi ennaltaehkäisevä valmistautuminen. Alueilla, joilla katastrofit toistuvat, ennakointi on avainasemassa, eikä silloin voi odottaa, että edellinen kriisi on ensin ohi.
”Jos yhteiskunnat pysäytetään konfliktin ajaksi, se tarkoittaa, että konfliktin jälkeen kestää sukupolven tai kaksi, ennen kuin voidaan palata tavalliseen elämään. Siksi meidän on työskenneltävä esimerkiksi opettajien kanssa konfliktin aikana, jotta he ovat valmiita kohtaamaan todellisuus sellaisena kuin se on, kun olosuhteet paranevat”, Wevelsiep selittää.
Esimerkki koulutuksesta hätätilanteissa, joissa koulunkäynti asetetaan muiden humanitaaristen tarpeiden rinnalle, on merkittävä. Kun reagoimme katastrofiin, meidän on aina mietittävä, miltä yhteiskunnat näyttävät tapahtuneen jälkeen. Miltä Ukraina näyttää sodan jälkeen? Miten ihmiset Etelä-Sudanissa palaavat koteihinsa tulvien jälkeen? Mitä voimme tehdä nyt, jotta voimme valmistella maaperää?
YK on esittänyt resilienssiin perustuvan lähestymistavan, jossa keskitytään tehostettuun humanitaarisen avun ja kehitysyhteistyön integroituun toimintaan erityisesti pitkittyneissä kriiseissä, joissa suuri määrä pakolaisia asuu vastaanottavan yhteisön keskuudessa vuosia. On havaittu, että ohjelmat, kuten toimeentulomahdollisuuksien tarjoaminen pakolaisille ja vastaanottaville yhteisöille, ovat olennaisen tärkeitä resilienssin parantamisessa.
Zhanna Kudina on psykologi ja opettaja, joka työskentelee Tšernihivissä, Ukrainassa.
Hän on saanut KUA:n koulutusta lasten tukemisesta traumaattisten tapahtumien jälkeen. ”Sota muutti opettajien työtä dramaattisesti. Emme ole enää vain opettajia, vaan tarjoamme myös terapiaa.” KUVA: Antti Yrjönen / KUA
Ilmastokriisi koettelee resilienssiämme
Yksi ilmiselvimmistä globaalin resilienssin haasteista on ilmastonmuutos. Tarkastelemme jokaista hankettamme sekä omaa organisaatiotamme, jotta voimme lieventää lämpötilan nousun vaikutuksia ja rakentaa resilienssiä niitä vastaan.
”Kymmenen vuotta sitten, jopa viisi vuotta sitten, ilmastokriisi näytti kaukaiselta, mutta nyt se on todellinen. Maatoimistomme näkevät nyt omakohtaisesti, mitä tapahtuu Keniassa, Somaliassa ja Etelä-Sudanissa. Ne tuntevat kuivuuden, tulvat ja äärimmäiset sääilmiöt. Heille se on todellisuutta”, sanoo KUA:n ilmasto- ja ympäristövastuuneuvonantaja Aly Cabrera.
Kehitämme jo nyt parempia käytäntöjä, kuten kiertotaloushankkeiden toteuttamista, joissa jätettä karsitaan tuotantokierrosta. Esimerkkinä tästä on BUZZ-hankkeemme Nepalissa, jossa käytetään perinteisten viljelykasvien sijasta eläinten rehuna mustan sotilaskärpäsen toukkia.
”Kotieläinten jätteet käytetään uudelleen ja uudelleen toukkia varten. Tämä on todella hyvä aloite, koska myös ihmisravinnoksi ja eläinten ravinnoksi tarkoitetusta ruoasta käydään kilpailua. Tämän ansiosta ei tarvitse olla tilaa kasvattaa viljelykasveja eläinten rehuksi, ja se vähentää myös metsien hävittämisen kaltaisia käytäntöjä”, Cabrera jatkaa.
Naiset Nepalissa tutkivat mustasotilaskärpäsen toukkia osana FCA:n ja Naisten Pankin aloitetta, jossa kehitetään kiertotaloushankkeita tulojen ja kestävien maatalouskäytäntöjen lisäämiseksi.
”Aluksi naiset, jotka näkivät toukkatilamme prototyypin, olivat hieman epäileviä ja jopa peloissaan, koska tämä on aivan uutta Nepalissa. Koulutuksen jälkeen he ovat kuitenkin todella varmoja toukkien käsittelyssä ja pitävät prosessia helpompana ja hyödyllisempänä kuin tavanomaista maanviljelystään”, BUZZ-hankkeen koordinaattori Nishi Khatun sanoo. Photo: Nishi Khatun / KUA
Katse tulevaisuuteen
KUA:ssa haluamme kaikilla kolmella työalallamme selvittää, miten voimme edistää resilienssiä. Nämä kolme osa-aluetta ovat rauhanohjelmamme, koulutusohjelmamme ja toimeentulon edistämisohjelmamme. Rauhanohjelmassamme työskentelemme hallitusten ja kansalaisyhteiskunnan sekä perinteisten ja uskonnollisten johtajien kanssa selvittääksemme konfliktien taustatekijöitä ja muutosmahdollisuuksia. Olemme usein havainneet, että nuoret ovat joskus yllättävän taitavia rauhanvälittäjiä.
”Olemme huomanneet, että nuorilla on hyvät mahdollisuudet työskennellä konfliktien parissa, mikä on mielenkiintoista, koska oletus on, ettei kukaan ikähierarkkisessa yhteiskunnassa kuuntelisi heitä. Konfliktitilanteissa nuorilla voi kuitenkin olla helpompaa kuin vanhemmilla yhteisön jäsenillä, koska konfliktin historia ei vaikuta heihin tunnetasolla , mikä tekee heistä objektiivisempia”, Wevelsiep pohtii.
Ennakointi ja sopeutuminen
Samoin koulutuksessa ja toimeentulon edistämisessä ennakoimme muuttuvia ympäristöjä ja sopeudumme niihin. Etelä-Sudanissa, jossa äärimmäiset tulvat ovat nyt uusi normaali tilanne, kehitämme kouluille joustavia ja siirrettäviä oppimistiloja opetuksen jatkamisen mahdollistamiseksi. Pohjois-Keniassa, jossa konfliktit lisääntyvät karjan laidunmaiden vähenemisen vuoksi, otamme käyttöön vaihtoehtoisia elinkeinoja ja tuemme samalla paikallisia rauhanrakentamis- ja konfliktinratkaisuryhmiä.
Emme kuitenkaan saa koskaan unohtaa, että resilienssin tärkein lähde ei ole se, mitä me järjestönä tilanteeseen tuomme, vaan ihmiset, joiden kanssa työskentelemme. Matthias Wevelsiep pohtii tätä usein.
”Vaikka puhummekin voimaantumisesta, näemme työssämme liian usein ihmiset haavoittuvina. Vaikka he saattavat olla tietyssä mielessä haavoittuvia ja heidän oikeuksiaan loukataan, se ei kuitenkaan määrittele heitä, he ovat paljon enemmän ja sen löytäminen on voimavaramme. Mielestäni resilienssi ja haavoittuvuus ovat saman kolikon kaksi puolta.”
Hallitus vaihtuu – mitä tapahtuu kehitysyhteistyölle?
PÄÄMINISTERIPetteri Orpon hallituksen ohjelma valmistui samalla viikolla, jona YK:n pakolaisjärjestö UNHCR kertoi, että vuoden 2022 aikana kotinsa jättämään joutuneiden ihmisten määrä nousi ennätykselliseen 110 miljoonaan. Valitettavasti tuore hallitusohjelma ei vastaa kasvaviin haasteisiin, vaan Suomi peruuttelee globaalista vastuustaan.
Ennen Orpon hallitusohjelmaa Suomen rahoitus kehitysyhteistyölle oli vihdoin palautumassa vuoden 2015 äkkinäisten, ja paljon turhaakin vahinkoa aiheuttaneiden, kehitysyhteistyöleikkauksia edeltäneelle tasolle. Hallitusohjelman nyt linjaamat 280 miljoonan euron leikkaukset verrattuna suunniteltuun vuoden 2027 tasoon kääntävät jälleen Suomen kehitysrahoituksen laskusuuntaan.
Valitettavasti tuore hallitusohjelma leikkaa kaikista heikoimmassa asemassa olevien tukemisesta tilanteessa, jossa pandemian jäljet, ilmastokriisin kiihtyminen ja Venäjän hyökkäyssodan vaikutukset lisäävät köyhyyttä ja epävakautta ympäri maailmaa, ja globaalin vastuun kantamista tarvittaisiin enemmän kuin aikoihin. Pandemia aiheutti merkittävää takapakkia inhimilliselle kehitykselle, jota viime vuosikymmeninä on saavutettu. Esimerkiksi äärimmäinen köyhyys on taas lisääntynyt eikä kestävän kehityksen tavoitteita (SDG:t) olla saavuttamassa vuoteen 2030 mennessä.
Tuore hallitus on vedonnut sosiaaliturvaa ja maahanmuuttopolitiikkaa koskevissa linjauksissaan muiden Pohjoismaiden esimerkkiin. Tämän ajattelutavan soisi ulottuvan myös kehitysrahoitukseen, jossa Suomi on muita Pohjoismaita perässä.
Onneksi vuoden 2015 äkkinäisten leikkauksien vahingoista on otettu opiksi. Tuolloin leikkaukset tehtiin niin nopeasti, että Suomi joutui irtisanoutumaan jo tehdyistä sitoumuksista ja ohjelmia ajettiin alas kesken toteutuksen. Se oli suorastaan rahan tuhlaamista. Esimerkiksi Kirkon Ulkomaanapu joutui sulkeman maaohjelmansa Kongon Demokraattisessa Tasavallassa. Orpon hallituksen leikkaukset toteutetaan asteittain kohti hallituskauden loppua huomioiden olemassa olevat sitoumukset. Toivottavasti tämä tapa mahdollistaa myös leikkaustarpeiden harkitsemisen uudelleen.
Jatkuvuutta vai poukkoilua?
Pitkäjänteisyys on yksi vaikuttavan kehitysyhteistyön välttämättömyyksistä. Valitettavasti Sanna Marinin hallituksen aikana valmisteltu kehityspolitiikan ”ylivaalikautinen” selonteko jäi lyhytikäiseksi. Ajatuksena ylivaalikautisen selonteon taustalla oli tuoda vakautta Suomen tempoilevaan kehityspoliittiseen linjaan. Tilalle Marinin hallitus laatiiSuomen kansainvälisten taloussuhteiden ja kehitysyhteistyön selonteon.
Vielä on liian aikaista sanoa, kuinka paljon kehityspolitiikan linja muuttuu. Hallitusohjelma on tässä suhteessa melko tulkinnanvarainen. Kehityspolitiikan painopisteet kertovat kuitenkin jatkuvuudesta:
”Hallituksen kehityspolitiikan painopisteitä ovat naisten ja tyttöjen aseman, itsemääräämisoikeuden sekä seksuaali- ja lisääntymisterveyden vahvistaminen, joka on keskeistä myös väestönkasvun hillinnässä, sekä koulutus ja ilmastotoimet.”
Lisäksi hallitus tukee kestävän kehityksen edellytyksinä toimivaa demokratiaa, oikeusvaltiota, ihmisoikeuksia ja elinvoimaista kansalaisyhteiskuntaa. Myös vahva tuki Ukrainalle on yksi asia, josta kaikki ovat yksimielisiä.
Sen sijaan kehitysyhteistyön vahva ehdollistaminen niin maahanmuuttopolitiikkaan kuin Venäjä-politiikkaan on uutta. Ylipäänsä hallitusohjelman ulko- ja turvallisuuspoliittinen osuus korostaa Suomen intressejä ja strategisia etuja. On myös epäselvää, miten tällainen lähestymistapa on mahdollista sovittaa yhteen ohjelmassa myös korostettujen tasavertaisten yhteistyömallien kanssa.
Järjestöjen rooli korostuu
Hallitusohjelma korostaa suomalaisten toimijoiden roolia kehitysyhteistyössä. On myönteistä, että Kirkon Ulkomaanavun kaltaisten järjestöjen hyvä ja tehokas työ saa tunnustusta. Kehitysyhteistyön painopistettä hallitus siirtää järjestöjen suuntaan ja samalla se pyrkii etsimään keinoja vahvistaa rahoituspohjaa myös Suomen kehitysyhteistyörahoituksen ulkopuolelta.
Itsenäinen ja vahva kansalaisyhteiskunta on demokratian ja ihmisoikeuksien toteutumisen perusedellytyksiä. Kansalaisjärjestöt tavoittavat kaikkein haavoittuvimmassa asemassa olevat ihmiset ja toimivat haurailla alueilla. Isot kansainväliset toimijat kuten YK-järjestöt toimeenpanevat merkittävän osan omaa toimintaansa järjestöjen kautta.
Suomalaisilla järjestöillä on merkittävä rooli myös kehitysyhteistyön, humanitaarisen avun ja kehittyvien maiden asiantuntemuksen ylläpitämisessä Suomessa. Järjestöissä lisäämme suomalaisten läsnäoloa maailmalla – usein sellaisissa paikoissa, joissa virallinen Suomi ei ole läsnä.
Kehitysyhteistyöleikkaukset vahingoittavat Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa
Tänään julkaistussa hallitusohjelmassa linjataan merkittävistä leikkauksista kehitysyhteistyöhön. Suomi leikkaa kaikista heikoimmassa asemassa olevien tukemisesta ja peruuttaa globaalista vastuusta tilanteessa, jossa pandemian jäljet, ilmastokriisin kiihtyminen ja Venäjän hyökkäyssodan vaikutukset lisäävät köyhyyttä ja epävakautta ympäri maailmaa
HALLITUSOHJELMAN LEIKKAUKSET tarkoittavat, että hallituskauden päättyessä 2027 Suomi käyttää varsinaiseen kehitysyhteistyöhön jopa 280 miljoonaa euroa suunniteltua vähemmän. Varsinaisen kehitysyhteistyön taso laskisi noin 110 miljoonaa nykytason alle. Koko vaalikauden aikana varsinaisesta kehitysyhteistyöstä leikataan noin 790 miljoonaa euroa. Ukrainalle kohdistettuun humanitaariseen apuun kuitenkin lisätään vuositasolla 58 miljoonaa euroa.
Suomi leikkaa kaikista heikoimmassa asemassa olevien tukemisesta ja peruuttaa globaalista vastuusta tilanteessa, jossa pandemian jäljet, ilmastokriisin kiihtyminen ja Venäjän hyökkäyssodan vaikutukset lisäävät köyhyyttä ja epävakautta ympäri maailmaa.
“Kehitysyhteistyön leikkaukset tulevat aikana, jolloin maailmassa on mittavia kriisejä ja ennätysmäärä ihmisiä on joutunut pakolaisiksi”, sanoo Kirkon Ulkomaanavun (KUA) toiminnanjohtaja Tomi Järvinen.
Järvinen muistuttaa, että kehitysyhteistyö on kiinteä osa Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa, jonka ulottuvuutta leikkaukset vahingoittavat.
“Syvenevät kriisit maailmalla vahingoittavat myös Suomea kuten pandemia ja Ukrainan sodan vaikutukset ovat osoittaneet. Perääntymällä yhteistyöstä niiden ratkaisemisessa vahingoitamme myös itseämme koska hyvinvointimme syntyy yhteydessä muihin”, Järvinen sanoo.
”Suomella on velvollisuus auttaa maailman köyhimpiä maita”
KUA:n vaikuttamistyön päällikkö Tapio Laakso muistuttaa, että Itä-Afrikkaa koettelee tällä hetkellä pahin kuivuus 40 vuoteen ja Ukrainan sota on aiheuttanut ruokapulaa ja hintojen nousemista myös kehittyvissä maissa. YK:n pakolaisjärjestön mukaan pakolaisten ja kotinsa pakon edessä jättämään joutuneiden määrä on noussut 110 miljoonaan ihmiseen. Pakolaisten määrää ovat kasvattaneet erityisesti sota Ukrainassa, Afganistanin kriisi, Sudanin konflikti ja ilmastonmuutos.
“Kyseessä on liian tärkeä asia, että maailman köyhimpien maiden auttamista voisi jättää satunnaisen hyväntekeväisyyden varaan. Suomella on myös velvollisuus tukea maailman köyhimpiä valtioita. Pandemia oli hyvä esimerkki siitä, että maailman ongelmia ei voi sulkea rajojen taakse, meidän on oltava ratkaisemassa niitä”, sanoo Laakso.
Laakso pitää kuitenkin myönteisenä, että vuoden 2015 erityisen vahingollisista leikkauksista on opittu jotain.
“Leikkaukset on tällä kertaa jaksotettu koko hallituskauden ajalle ja jo tehdyistä sitoumuksista pyritään pitämään kiinni. Ohjelma myös korostaa suomalaisten kehitysjärjestöjen ammattitaitoa ja painottaa niiden rahoitusta”, Laakso sanoo.
Vuonna 2022 Kirkon Ulkomaanavun hankkeet paransivat yli miljoonan ihmisen elämää maailmanlaajuisesti laadukkaan koulutuksen, toimeentulon ja rauhan saralla.
“Kirkon Ulkomaanapu jatkaa työtään periksiantamattoman toivon hengessä ja edistäen modernin kehitysyhteistyön parhaita periaatteita. Koulutus sekä yrittäjyyden ja toimeentulon mahdollisuuksien edistäminen ovat kestävän kehityksen ytimessä myös isojen globaalien haasteiden ja rahoitusleikkauksien keskellä”, sanoo Tomi Järvinen.
Lisätietoja:
Vaikuttamistyön päällikkö Tapio Laakso, tapio.laakso@kua.fi, puh. +358 50 536 3280
Toiminnanjohtaja Tomi Järvinen, tomi.jarvinen@kua.fi, puh. +358 40 641 8209
Ulkoministeriön tuki, hieman yli 6 miljoonaa euroa vuodessa, on tärkeä osa Kirkon Ulkomaanavun (KUA) budjetista. Yli puolet KUA:n rahoituksesta tulee ulkomailta esimerkiksi EU:n, YK-järjestöjen ja kansainvälisten säätiöiden kautta. Kaikkiaan KUA:n työ tavoitti vuonna 2022 yli miljoona heikoimmassa asemassa olevaa ihmistä. KUA turvasi puolen miljoonan lapsen pääsyä kouluun ja korjasi yli 900 koulurakennusta. Lisäksi 5 200 opettajaa on hyötynyt KUA:n kautta toteutetuista koulutuksista ja saanut mahdollisuuden parantaa ammattitaitoaan. Tuimme myös 10 400 vammaista ihmistä ja yli 4 500 nuoren ammattiin johtavaa koulutusta. Lisäksi yli 36 500 pienyrittäjää kehittyvissä maissa sai tuellamme mahdollisuuden kehittää toimintaansa ammattimaisemmaksi ja vakaammaksi. Rauhantyömme kautta sadat ihmiset, erityisesti virallisten rauhanprosessien ulkopuolelle usein jäävät naiset ja nuoret, saivat keinoja osallistua omien yhteisöjensä ruohonjuuritason ja paikallistason rauhanprosesseihin ja konfliktien ratkaisuun.
Koulutus on aikamoinen ihmelääke. Sillä hoituvat ihmeen lailla hyvin monet viheliäiset vaivat rikollisuudesta lapsiavioliittoihin ja köyhyydestä sukupuolten epätasa-arvoon, kirjoittaa pastori Marjut Mulari.
PYSÄYTTÄKÄÄ PAINOKONEET, on tapahtunut ihmeitä!
Yhden ihmeen on raportoitu tapahtuneen Kerion laaksossa Länsi-Keniassa. Kuivuuden lietsomien konfliktien vuoksi karjavarkaaksi ajautunut ja jo varhaisteininä ensimmäisen kerran asetta pidellyt Festus, 24, on koulutuksen avulla päässyt irti väkivallan kierteestä. Nyt hänellä on perhe ja pieni maatila, jossa hän kasvattaa muun muassa mangoja. Festus tekee yhteisössään rauhantyötä, jotta nuoret eivät hänen laillaan ajautuisi rikosten tielle.
On tapahtunut toinenkin ihme. Sodasta yli vuosikymmenen kärsineessä Syyriassa Dalal, 13, on päässyt kouluun. Koulua on kunnostettu esteettömämmäksi, ja Dalal on saanut käyttöönsä pyörätuolin. Hänen perheensä sai myös taloudellista tukea, jotta Dalal välttäisi monen syyrialaistytön kohtalon eli lapsiavioliiton. Nyt hän opiskelee kohti unelma-ammattia asianajajana.
Ihmeitä on tapahtunut myös Suomessa. Maikki, 34, on lapsena saanut käydä ilmaisen peruskoulun ja kouluttautua lopulta maisteriksi, vaikka vasta paria sukupolvea aiemmin sellainen olisi hänen työläissuvussaan ollut sula mahdottomuus. Koulutuksen parissa hän tapasi myös puolisonsa ja suuren osan ystävistään. Nyt hänellä on ihana perhe ja antoisa työ kutsumusammatissaan pappina.
Koulutus on aikamoinen ihmelääke. Sillä hoituvat ihmeen lailla hyvin monet viheliäiset vaivat rikollisuudesta lapsiavioliittoihin ja köyhyydestä sukupuolten epätasa-arvoon. Tietojen ja taitojen karttuminen ei ole koulutuksen ainoa vaikutus vaan se vaikuttaa ihmisen koko elämään: taloudelliseen asemaan, sosiaalisiin suhteisiin, itseluottamukseen ja tulevaisuususkoon.
”Koulutus on aikamoinen ihmelääke.”
Lehdistä olemme kuitenkin saaneet lukea, kuinka Suomessa on viime vuosien aikana tapahtunut käänteinen ihme. Lasten oppimistulokset ovat lyhyessä ajassa suorastaan romahtaneet, koulut eriytyneet ja opettajat uupuneet. Tilanteesta syytellään vuoroin vanhempia ja vuoroin sosiaalista mediaa, vaikka samaan aikaan poliitikot ovat höylänneet koulutuksen ja perheiden tukemisen määrärahoja kuin omat esivanhempani pettua leipätaikinaan. Nyt samanlaista käänteistä ihmettä tavoitellaan hallitusneuvotteluissa myös köyhimpiin maihin, kun pöydällä on massiivisia leikkauksia kehitysyhteistyöhön.
En voi olla ajattelematta, että entä, jos tämän romahduksen – sekä oppimistulosten että moraalin – syy onkin siinä, että olemme kollektiivisesti menettäneet uskomme koulutukseen? Jos syy onkin pohjimmiltaan siinä, että olemme menettäneet uskomme ihmeisiin?
Jeesus oli aikanaan tunnettu siitä, että hän teki monenlaisia ihmeitä. Hän palautti aisteja, korjasi raajoja, pysäytti verenvuotoja, paransipa epilepsiankin. Aikana, jona sairauksien ja vammojen syntysyystä ei ollut tarjolla tutkittua tietoa ja koulutusta, oli tavallista uskoa, että ne olivat pahojen henkien aiheuttamia. Vahvan stigman vuoksi nämä sairaat ihmiset myös usein suljettiin yhteisöjen ulkopuolelle. Jeesus ei parantanut ihmisiä siksi, että heissä olisi ollut jotain vikaa vaan koska se oli tuohon aikaan ainoa keino nostaa ihmiset osaksi yhteiskuntaa, palauttaa heille heidän toimijuutensa ja jäsenyytensä yhteisössä.
Siksi olenkin varma että, jos Jeesus eläisi maan päällä nyt, hänen ihmetekonsa olisi se, että hän laittaisi kaikki maailman lapset ja nuoret kouluun. Juuri siitä koulutuksessa on kyse: ihmisen oikeudesta oman elämänsä toimijuuteen ja yhteisöön kuulumiseen, oli hänen taustallaan mitä tahansa karjavarkauksista petunvuolentaan.
”Jos Jeesus eläisi maan päällä nyt, hänen ihmetekonsa olisi se, että hän laittaisi kaikki maailman lapset ja nuoret kouluun.”
Jeesuksen ihmetekoihin toki lukeutuisi sekin, että kouluissa kaikkialla maailmassa olisi toimivat tilat ja hyvät resurssit, korkeasti koulutetut ja palkatut opettajat, ilmainen opetus ja kouluruoka, sopivat ryhmäkoot sekä kaikki oppilaiden tarvitsema erityinen tuki.
Mutta ennen kaikkea Jeesus tekisi sen ihmeen, että hän palauttaisi kollektiivisen uskomme koulutuksen ihmeitä tekevään voimaan. Koska, vaikka kouluilla olisi kaikki resurssit, ei niillä pitkälle pötkitä, jos uskoa koulutuksen siivittämään parempaan tulevaisuuteen ei ole. Kun sitä on, löytyvät koulutukselle resurssitkin.
Näinä päivinä tapahtuu valtavasti pieniä suuria ihmeitä, kun nuoria valmistuu peruskouluista, ammattikouluista, lukioista ja korkeakouluista kaikkialla maailmassa. Suurin lahja heille on, että me yhteiskuntana uskomme heihin. Että uskomme koulutukseen.
Kakuma-Kalobeyein pakolaisleirillä Pohjois-Keniassa on huutava pula mielenterveyspalveluista. Leirin asukkaat ovat paenneet murhia ja raiskauksia, ja leirillä päivittäinen elämä on jatkunut haastavana. Avun tarve on valtava, ja myös psykologin työ vaati veronsa. Miten omaa jaksamistaan voi vaalia vaikeuksien keskellä?
”ON TÄRKEÄÄ, että elämässä on päämäärä”, sanoo opettaja noin neljänkymmenen oppilaan edessä. Oppilaat kuuntelevat keskittyneinä, vaikka luokassa on hyvin kuuma, yli 30 astetta.
”Mikä voisi olla hyvä päämäärä elämässä?”
”Kiva talo,” vastaa yksi.
”Mahdollisuus syödä makeisia,” vastaa toinen. Kolmas huudahtaa ”hyvä vaimo”, ja kaikki purskahtavat nauruun.
KENIASSA KOULUT olivat toukokuussa parin viikon lomalla, mutta Kalobeyein pakolaisleirillä on käynnissä elämäntaitoleiri. Siellä opetellaan esimerkiksi itsetuntemusta, tavoitteiden asettelua ja konfliktien ratkomista.
Pakolaisleiri on yksi maailman isoimmista, ja siellä asuu noin 300 000 pakolaista. Suurin osa on lapsia ja nuoria. Moni heistä elää yksin tai sisarustensa kanssa, koska heidän vanhempansa ovat joko kadonneet tai kuolleet.
Leirille on kutsuttu 200 nuorta, jotka ovat viime lukukaudella tulleet säännöllisesti kouluun. Kutsu paitsi palkinto – leirillä saa kouluruokaa – myös tapa välittää viesti eteenpäin. Leirille osallistuneet nuoret todennäköisesti opettavat taitoja kavereilleen tulevaisuudessa.
”Huomasimme, että lomien aikana nuoret saattavat joutua pulaan. Jotkut liittyvät jengeihin, toiset tulevat raskaaksi. Sen takia päätimme, että on hyödyllistä järjestää leiri, jossa opetetaan elämäntaitoja”, sanoo Maureen Achieng, 25.
Kakuma-Kalobeyein pakolaisleiri on yksi maailman suurimmista ja se kasvaa koko ajan. Koulutushankkeiden tarpeet ovat suuria, koska valtaosa pakolaisleirin asukkaista on lapsia ja nuoria.
Maureen Achieng on psykologi Kirkon Ulkomaanavun Kakuma-Kalobeyein kenttätoimistossa Keniassa. Hänen tehtävänsä on tukea lasten ja nuorten psykososiaalista hyvinvointia ja antaa neuvontaa vaikeiden tilanteiden helpottamiseksi.
Leiriin tulee joka viikko uusia asukkaita naapurimaista. Tällä hetkellä pakolaisia tulee eniten Burundista, josta ihmiset pakenevat vuosia jatkunutta väkivaltaa, osa jopa toistamiseen. Samalla odotetaan, millaisia vaikutuksia Sudanissa huhtikuussa puhjenneella konfliktilla tulee olemaan Keniassa.
15-vuotias Nelly Havariyana on paennut Keniaan kotimaansa Burundin konfliktia.
”Lapsilla täällä on monenlaisia ongelmia: vakavia traumoja kotimaasta tai pakomatkalta, heitä saatetaan pahoinpidellä kotona, on teiniraskauksia. Lisäksi on vielä nuorten normaalit ongelmat, kuten koulussa pärjäämisen paine tai sydänsurut”, Maureen Achieng sanoo.
ISOJEN ONGELMIEN käsittelyssä on tärkeää edetä pienin askelin. Maureen Achieng neuvoo nuoria tavoitteiden asettamisessa ja pienten saavutusten juhlimisessa. Koulutuksen hyötyjä on erityisen tärkeää painottaa tytöille, joita yleensä painostetaan naimisiin jo varsin nuorina. Burundilainen Nelly Havyarimana, 15, tietää, miltä se tuntuu.
”Tulimme äitini ja siskojeni kanssa Keniaan 2017. Jouduimme lähtemään kotoa, kun isäni kuoli. Koska minulla ei ollut veljiä, sukulaisemme tahtoivat naittaa tytöt pois. Äitini halusi, että meillä olisi mahdollisuus opiskella, ja pakenimme tänne.”
Elämäntaitoleirillä Havyarimana on oppinut tavoitteiden tärkeydestä.
”Haluaisin isona kirurgiksi. Sellaiseksi ei pääse, jos ei tee kovasti töitä. Pitää osata tehdä päätöksiä tulevaisuutensa eteen ja asettaa tavoitteita pitkin matkaa. Mutta olen toiveikas.”
Toinen hyödyllinen taito, jonka Havyarimana on oppinut leirillä, on konfliktien ratkominen. Pakolaisleirillä asuu monta eri kansallisuutta, ja usein yhteinen kieli puuttuu. Sen vuoksi konfliktit saattavat purskahtaa esiin.
”Nyt tiedän, että kannattaa hakea tukea muista yhteisöistä. Jos esimerkiksi burundilaiset ja sudanilaiset kinastelevat keskenään, minun kannattaa hakea ainakin sudanilainen tukemaan minua, ehkä muitakin. Konfliktin osapuolet rauhoittuvat huomatessaan, että kaikki haluavat heidän lopettavan.”
Työntekijöiden asunnot Kakumassa ovat pieniä, mikä saattaa lisätä työn kuormittavuutta. Maureen Achieng lukee, maalaa ja pelaa konsolipelejä vapaa-ajallaan.
LEIRIN OHELLA psykologi Maureen Achiengilla on myös muita vastuualueita. Hän tarjoaa koululaisille psykososiaalista tukea. Käytännössä se tarkoittaa ongelmien selvittelyä, terapiaa, opinto-ohjausta ja paljon muuta. Työ on henkisesti rankkaa jopa ammattilaiselle.
”Olen monta kertaa asettunut sellaisen lapsen asemaan, jonka vanhemmat on murhattu tai läheinen raiskattu heidän silmiensä edessä. He ovat joutuneet kävelemään turvaan monta päivää putkeen, ilman unta, ruokaa tai vettä.”
Maureen Achieng on mukana myös järjestöjen välisessä itsemurhien estoryhmässä. Viime aikoina sekä huumeiden käyttö että itsemurhayritykset ovat lisääntyneet leirissä hälyttävästi.
”Ehdottomasti suurin syy on ahdistavat elinolot. Jopa 70 prosenttia itsetuhoisista ihmisistä kertoo elinolojen olevan itsetuhoisuutensa syy. Sama koskee huumeidenkäyttöä. Se on tapa paeta todellisuutta ja toivottomuutta.”
Ryhmä etsii riskiryhmään kuuluvia ihmisiä ja valjastaa koko yhteisöä tunnistamaan ympärillään olevia hälytysmerkkejä.
”Esimerkiksi sovimme leirin kauppiaiden kanssa, että jos joku haluaa ostaa köyden, pitää kysyä pari jatkokysymystä. Mihin tarkoitukseen tämä tulee? Okei, eläimen sitomiseen. Mikä eläin kyseessä? Ja niin eteenpäin. Tällä tavalla moni luopuu aikeistaan, ainakin hetkellisesti.”
Itsemurhan kaltaisten asioiden kohtaaminen päivittäin vaatii ihmiseltä paljon. Maureen Achieng pitää tärkeänä, että hän voi irtautua töistään vapaa-ajalla. Se ei ole helppoa. Autettavia on paljon, eikä työaika riitä kaikkeen. Sen lisäksi työntekijät asuvat suhteellisen vaatimattomissa oloissa, lähellä toisiaan.
”Vaikka yrittää vaihtaa vapaalle, keskustelut työkavereiden kanssa palautuvat aina työasioihin. Ja heitä on hankala välttää, jos he asuvat viereisissä asunnoissa.”
Jos jokin asia painaa mieltä, psykologit auttavat oppilaita matalalla kynnyksellä. Lilian Akinyi keskustelee kahden oppilaan kanssa heidän huolistaan.
TOISAALTA MIELTÄ painavien asioiden läpikäyminen on tarpeellista. Maureen Achieng on onnellinen siitä, että hänellä on vanhempi, ulkopuolinen kollega, jonka kanssa voi käydä ajatuksia läpi ja jolta saa hyviä vinkkejä vaikeiden tapausten ratkomiseen.
Nairobista kotoisin olevalle Maureen Achiengille vaihto pakolaisleirin pieniin piireihin vaati myös paljon totuttelua. Tärkeintä oli tehdä omasta kodista kotoisa.
”Minulle tärkein asia kodissa on pelikonsoli, jonka otan mukaan kaikkialle”, nauraa Maureen Achieng. Hän tunnustautuu isoksi formulafaniksi ja pelaa muun muassa autoilupelejä. Konsolin lisäksi Achieng on tuonut kotiinsa lempiherkkujaan ja ruvennut maalaamaan.
”Meillä on välillä lapsille taidetyöpajoja. Voin omakohtaisesti kertoa, että taideterapia toimii”, hän hymyilee.
Maureen Achieng tekee töitä rotaatiossa. Normaalien lomien lisäksi hänellä on seitsemän työviikon jälkeen vapaa viikko.
”Kirjoita juttuun isoin kirjaimin, että rotaatioloma on välttämättömyys”, Maureen Achieng kehottaa.
“Työkavereista huomaa viiden viikon jälkeen, että he ovat uupuneita. Heistä tulee helposti ärtyviä. Varsinkin perheelliset kaipaavat läheisiään, koska aviomiehiä, vaimoja tai lapsia ei voi tuoda tänne. Viikon vapaa auttaa paljon.”
PSYKOLOGIT EIVÄT ole ainoita, jotka joutuvat miettimään miten suhtautua oppilaiden kertomiin tarinoihin. Myös opettajat kuulevat niitä säännöllisesti, ja varsinkin pakolaistaustaisilla opettajilla saattaa olla omia käsittelemättömiä traumoja, jotka saattavat laueta. Siksi opettajille järjestetään vertaistukipiirejä, joissa he voivat käydä kokemuksiaan läpi.
Edward Festo sanoo, että opettajana on tärkeää olla hyvä esimerkki yhteisössään. ”Terapian kautta olen oppinut pitämään pääni kylmänä.”
Kuukausittainen rituaali on opettajille hyvin tärkeä. Tyhjässä luokkahuoneessa istuu noin kymmenen ihmistä piirissä. Vuorotellen he kertovat, mikä tällä hetkellä askarruttaa eniten.
”Täällä voimme avoimesti puhua ongelmistamme ja siitä, miten luokkia voi hallita parhaalla mahdollisella tavalla,” sanoo englannin ja yhteiskuntatieteiden opettaja Edward Festo.
Ja se on tarpeen. Luokkakoot saattavat helposti olla kahdensadan oppilaan tuntumassa, jolloin opettajan työ on vaikeaa.
”Minulla on ääni käheänä joka päivä, kun tulen kotiin. Sen lisäksi olen yleensä henkisesti väsynyt.”
Eteläsudanilainen Festo päätti paeta sisällissotaa vuonna 2016 ollessaan 19-vuotias. Pakoon hän lähti, kun muutamat hänen sisaruksistaan joutuivat tapetuksi.
”Asuin maan pohjoisosissa, joten sisällissotaa käyvän maan läpi pakeneminen oli vaikeaa. Menetimme matkalla monta ihmishenkeä”, sanoo Festo.
Koska monella koululaisella on samanlainen tausta, tarinat saattavat nostaa pintaan vanhoja tunteita.
”Olemme saaneet paljon tukea traumoihimme. Meidän pitää aina, joka tilanteessa, olla ammattilaisia ja aikuisia. Ilman terapiaa ja kattavaa koulutusta olisi hyvin paljon vaikeampaa pitää päänsä kylmänä vaikeina hetkinä,” sanoo Festo.
Hän sanoo ymmärtävänsä myös nuorempien polvien oireilua.
”Kaikki on nykyään vaikeampaa. Tullessamme saimme koulukirjat, koulupuvut ja ilmaisen koulutuksen. Nykynuoret joutuvat maksamaan kirjat ja puvut itse.”
Terapia on auttanut Festoa muidenkin asioiden läpikäymiseen.
”Sisällissodassa eläminen on kauheaa. Joutuu tekemään pahoja asioita, liittymään pahoihin joukkoihin. Terapian myötä olen muuttunut.”
Nelly Havyarimana (keskellä) ottaa mielellään kaverit apuun ratkaisemaan konfliktin, jos sellainen puhkeaa.
OPETTAJAT eivät ole ainoita, jotka hyötyvät terapiasta. Kuudesluokkalainen Rashidi Shabani, 16,kertoo, että hän oli aiemmin hyvin äkkipikainen.
”Vihastuin hyvin helposti. Kun liikuin ystävieni kanssa, saatoin kimpaantua ja ajauduimme riitoihin. Terapia on auttanut minua. Olemme jutelleet siitä, mikä saa minut kimpaantumaan ja millaisia tunteita minulla on. ”
”Nykyään, jos joudun vaikeaan tilanteeseen, hengitän syvään tai kerron muille, miltä minusta tuntuu. Silloin vihani haihtuu, ja tunnen itseni vapaaksi ja stressittömäksi.”
Shabani pakeni sotaa Kongon demokraattisesta tasavallasta äitinsä ja sisarustensa kanssa vuonna 2016. Hän kertoo, että aikoo tulevaisuudessa auttaa myös ystäviään hallitsemaan tunteitaan. Hän toivoo auttamisesta uraa itselleen.
”Haluaisin isona psykologiksi. Olen saanut paljon apua psykologeilta, he tekevät niin paljon hyvää. Aikuisena haluaisin olla heidän kaltaisensa.”
Suomalaisten ei kannatta sekaantua Kenian konflikteihin – vai mitä, Alexon Mwasi?
Kirkon Ulkomaanavun Kenian maatoimiston ohjelmapäällikkö Alexon Mwasi fanittaa suomalaista kotikaljaa ja harmittelee sitä, ettei länsimainen media piirrä Afrikasta totuudenmukaista kuvaa. Toimituksen piinapenkissä hän vastaa tiukkoihin väitteisiin paikallisen työvoiman ja ulkomaisen avun tarpeista.
Afrikkalaiset varttuvat luonnon ja villieläinten keskellä. Lapsuudessasi norsut vaelsivat takapihallasi, Alexon Mwasi.
Minun kohdallani tämä stereotypia pitää paikkaansa. Perheeni asuu Tsavon kansallispuiston vieressä, joten takapihallamme oli kaikenlaisia villieläimiä vähän väliä. Välillä pelotti kävellä kouluun, jonne oli matkaa monta kilometriä. Nuorena pelko katosi, kun metsästimme antilooppeja.
Olet opiskellut kansainvälistä kehitysyhteistyötä ja ollut alalla töissä vuodesta 2004. Työurasi aikana maailma ei ole muuttunut paremmaksi.
Oho, onpa hankala väite. Ilmastonmuutos ja sen mukanaan tuomat haasteet ovat vaikeita asioita, joihin kenialaisten on ollut hankala vaikuttaa. Mutta moni asia on muuttunut parempaankin. Esimerkiksi poraamamme kaivot hyödyntävät monia, ja niistä on iloa pitkään.
Keniassa on ollut viime aikoina kaikenlaista hässäkkää: karjavarkauksia ja niistä johtuvia konflikteja, mielenosoituksia ja poliittista epävakautta.Olisi parempi, kun suomalaiset eivät sekaantuisi kenialaisten konflikteihin.
Osittain totta. Välillä konfliktit täällä ovat niin vaikeita, että ulkopuolisten on vaikea ymmärtää, saati ratkaista niitä. Toisaalta välillä on hyvä saada ulkopuolista apua ja ajatuksia ongelmiin.
Ulkomaalaiset avustustyöntekijät tekevät työnsä paikallisia paremmin.
Ei missään nimessä pidä paikkaansa. Tarvitaan yhteistyötä. Paikalliset ihmiset ja tahot tuntevat ongelmat ja välillä myös ratkaisut niihin, mutta ulkopuoliset asiantuntijat tuovat mukanaan paljon uutta tietoa. Esimerkiksi maanviljelyssä paikalliset yleensä tietävät, mitkä lajikkeet pärjäävät parhaiten ja menevät kaupaksi. Mutta he voivat tarvita apua viljelymenetelmien kehittämiseen ja vedenkäytön tehostamiseen.
Afrikkalaisten on aika auttaa itse itseään.
Totta, mutta kuten sanoin, on myös ongelmia, joihin afrikkalaisten on hankala vaikuttaa. Niihin kuuluu esimerkiksi ilmastonmuutos. Afrikkalaiset ovat aiheuttaneet vähiten päästöjä, mutta silti olemme erittäin alttiita esimerkiksi kuivuudelle. Joissain asioissa meidän pitää auttaa itseämme, mutta muiden asioiden suhteen tarvitsemme ihmiskuntana toisiamme.
Länsimainen media piirtää Afrikasta oikeanlaista kuvaa.
Länsimainen media on jättänyt esimerkiksi nykyisen kuivuusjakson pitkälti käsittelemättä. Ehkä syy on Ukrainan sodassa ja muissa isoissa tapahtumissa. Sen sijaan meidän äskettäiset mielenosoituksemme näytettiin isoina ja väkivaltaisina uutisissa. Näytti siltä, että koko Kenia palaa, vaikka kyse oli loppujen lopuksi pienestä ilmiöstä.
Sota Ukrainassa ei ole vaikuttanut ihmisten elämään Itä-Afrikassa.
Tämä ei pidä ollenkaan paikkansa. Olimme hyvin riippuvaisia Ukrainasta, varsinkin tuontiviljan ja -ruokaöljyn takia. Kun sota alkoi, tuonti loppui kuin seinään. Ruokakriisi ja inflaatio kiihtyivät. Olen ollut yllättynyt ja kiitollinen, siitä, että Ukraina on viime aikoina pystynyt taas tuomaan viljaa Itä-Afrikkaan. Mutta emme vieläkään voi tuoda tarpeeksi ja kärsimme siitä.
Kävit vastikään Suomessa ja rakastuit kotikaljan makuun. Nyt valmistat kotikaljaa KUA:n Nairobin-toimiston siivouskomerossa.
Haha, kiinnostava ajatus. Kotikalja oli niin hyvää! Jos saisin mahdollisuuden valmistaa sitä, yksi tai kaksi satsia ei riittäisi mihinkään.
KUA:n paikallisille työntekijöille maailman kovimmat katastrofit ovat sekä työtä että henkilökohtaista elämää
Karam heräsi maanjäristykseen, Marianna pakeni sotaa. Susan jättää työpäiviä välistä vedenhakureissun vuoksi. KUA:n työntekijät kertovat, millaista on elää katastrofin ytimessä.
TIESITKÖ, ETTÄ Kirkon Ulkomaanavussa työskentelee yli 3 000 ihmistä ja heistä 95 prosenttia on paikan päältä palkattuja ammattilaisia? Paikalliset työntekijämme ovat avustustyön sankareita. He elävät keskellä niitä katastrofeja, jotka ovat monille kaukaisia.
Tässä jutussa tapaamme KUA:n asiantuntijoita, jotka ovat kokeneet Ukrainan sodan, itäisen Afrikan kuivuuden ja Syyrian tuhoisan maanjäristyksen. Heille työ ei ole pelkästään työtä, sillä pelissä on myös oman perheen ja kotimaan tulevaisuus.
Karam Sharouf työskentelee KUA:n Syyrian maatoimistossa ohjelmapäällikkönä ja oli toimiston ensimmäisiä syyrialaisia työntekijöitä vuonna 2019. ”Olen elänyt käytännössä koko aikuisuuteni erilaisten katastrofien keskellä: vuosikymmenen kestänyt sota, koronapandemia ja nyt maanjäristyksen tuhot. Moni syyrialainen suunnittelee lähtevänsä pois. Meillä on ollut vain kriisiä kriisin jälkeen”, hän sanoo. Kuva: Karam Sharouf / KUA
Syyrialainen Karam Sharouf on elänyt koko aikuisikänsä katastrofien keskellä, mutta ajattelee silti, että ikkunasta pilkistää valoa.
“Aluksi luulin, että meitä vastaan hyökätään jälleen. Ääni muistutti niitä pommien ääniä, joita olemme sodan aikana tottuneet kuulemaan. Lopulta ymmärsin, että maa järisi.
Oli 6. helmikuuta 2023, aamuyö. Olin nukkumassa kodissamme, joka sijaitsee neljännessä kerroksessa Syyrian pääkaupungissa Damaskoksessa. Kaappasin shokissa vaimoni ja lapseni kainaloihini. Tavarat tipahtelivat ja särkyivät, mutta me emme onneksi saaneet vammoja.
Olen 33-vuotias syyrialainen. Olen elänyt käytännössä koko aikuisuuteni erilaisten katastrofien keskellä: vuosikymmenen kestänyt sota, koronapandemia ja nyt maanjäristyksen tuhot. Moni syyrialainen suunnittelee lähtevänsä pois. Meillä on ollut vain kriisiä kriisin jälkeen.
Olen työskennellyt KUA:ssa vuodesta 2019, jolloin minusta tuli KUA:n ensimmäinen paikallinen työntekijä Syyriassa. Jo ennen sitä minulle oli kertynyt kymmenen vuotta järjestökokemusta. Maanjäristyksen jälkeen olemme olleet todella kiireisiä. Meillä ei ole ollut Syyriassa mahdollisuutta varautua maanjäristyksen ja pandemian kaltaisiin katastrofeihin, koska olemme eläneet pommituksen ja hyökkäysten alla viimeisen vuosikymmenen ajan. Meillä ei ole ollut käsitystä siitä, miten hoitaa maanjäristyksen kaltaisia tilanteita.
Juuri ennen järistystä me Kirkon Ulkomaanavussa olimme laajentaneet työtämme Aleppoon ja Raqqaan, jonka moni muistaa Isisin pääkaupunkina. Näiden kaupunkien ihmiset ovat eläneet valtavan paineen alla. He ovat kertoneet tarvitsevansa aikaa vain hengitellä kaiken pahan jälkeen. He eivät olisi tarvinneet maanjäristyksen kaltaista katastrofia elämäänsä. Moni on menettänyt viimeisimmän katastrofin myötä kotinsa tai perheensä.
Vaikeasta tilanteesta huolimatta ajattelen, että meille syyrialaisille on olemassa pieni ikkuna, josta tulvii sisään valoa. Se pitää minut täällä. Meidän tehtävämme on voimaannuttaa ihmisiä.
Syyrian tulevaisuus riippuu ennen kaikkea paikallisista ihmisistä, vaikka kansainvälisen yhteisön apua tarvitaankin. Kun ihmiset paiskivat töitä oman maansa eteen, syntyy yhteenkuuluvuuden tunne. Olen ollut harmissani siitä, miten valkoiset ihmiset suhtautuvat meihin Lähi-idän ihmisiin. KUA:ssa työskennellessäni en ole huomannut sitä, vaikka olemme jatkuvasti yhteydessä Suomeen ja muihin toimintamaihimme. KUA:n Syyrian-toimiston henkilökunnasta miltei kaikki ovat syyrialaisia. Se on aika poikkeuksellista ja herättää paljon positiivista huomiota.”
Ukrainalainen Marianna Zhurbenko pakeni sotaa ja avaisi nyt epäröimättä kotinsa myös muille pakolaisille.
“Muistan, miten tuijotin epäuskoisena taivaalle oman kotini ikkunasta Gostomelissa, Kiovan länsipuolella. Oli 24. helmikuuta vuonna 2022, ja helikopterit pörräsivät ja puhelin soi lakkaamatta. Ystäväni soittivat hädissään ja käskivät minua ja perhettäni pakenemaan. Sota oli alkanut yhtäkkiä, ja rintamalinja oli vain 500 metrin päässä kotoamme. Minusta tuntui kuin olisin katsonut elokuvaa ikkunastani.
Marianna Zhurbenko työskentelee logistiikkakoordinaattorina KUA:n Ukrainan maatoimistossa. Kuva Antti Yrjönen / KUA
Illalla alkoi tykistötulen meteli, ja silloin päätimme mieheni kanssa paeta. Pakkasimme 9-vuotiaan poikamme, kuusi kuukautta vanhan vauvamme ja koiramme autoon. Lähdimme ensin Kiovaan ja sitten läntiseen Ukrainaan.
Siellä elin poikieni kanssa seuraavat kuukaudet. Valvoin paljon ja kuuntelin 9-vuotiaani itkua. Nuorimmainen ei onneksi ymmärtänyt tilanteesta mitään.
Tuntemattomat perheet ottivat meidät luokseen asumaan. Yritimme tarjota heille maksua käyttämästämme vedestä ja sähköstä, mutta he eivät suostuneet ottamaan sitä vastaan. Sota on yhdistänyt meitä ukrainalaisia. Minäkin avaisin oven vieraille perheille, jos sellainen tilanne tulisi vielä eteen.
Sota on muuttanut omia arvojani. Ymmärsin, ettei tavaroilla ole mitään merkitystä. Elämästä, terveydestä, perhesuhteista ja rakkaudesta tuli minulle tärkeitä arvoja.
Pääsimme palaamaan kotiimme toukokuussa 2022. Kiova oli silloin tyhjillään. Kotipihallamme oli miinoja ja ammusten osia. Miinat siivottiin, ja nyt lapset voivat leikkiä siellä turvallisesti.
Ennen sotaa työskentelin vastuullisessa tehtävissä ompeluyrityksessä. Kotiinpaluun jälkeen kävi selväksi, että vaikka työpaikkani ei ollut tuhoutunut taisteluissa, kaikki työntekijät olivat paenneet muualle eivätkä olleet aikeissa palata.
Aloitin kesäkuussa Kirkon Ulkomaanavussa logistiikkakoordinaattorina. Vastaan hankinnoista ja siitä, että esimerkiksi KUA:n kouluihin menevät avustukset löytävät perille.
Olin maansisäisenä pakolaisena ja tiedän, miltä ihmisistä tuntuu. Minusta on ihanaa, että voin auttaa lapsia. Pidän itsestäni tehdessäni tätä työtä.”
Susan Abuba Jackson saapui Keniaan pakolaisena Etelä-Sudanista vuonna 2017. Kalobeyein pakolaisleirillä on on jatkanut työtään opettajana Kirkon Ulkomaanavun palkkaamana. Kuva: Björn Udd / KUA
Kenian pakolaisleirillä asuva Susan Abuba Jackson on opettaja mutta joutuu joskus käyttämään työpäivänsä vedenhakureissuun.
”Olen opettaja. Kuivuus vaikeuttaa paitsi oppilaideni arkea myös omaa elämääni. Minulla on viisi lasta kotona, joten jonain päivinä minun on yksinkertaisesti pakko lähteä hakemaan vettä sen sijaan että tulisin töihin. Muuten omat lapseni eivät pärjää. Jos en itse saa ruokaa, minulla ei ole energiaa opettaa. Meitä opettajia on koulussa neljä. Luokkakoot ovat niin isoja, että nälkäisenä ja janoisena on mahdoton jaksaa.
Tulin Keniaan Etelä-Sudanista 2017. Pakenin sotaa. Muistan, että yhtä henkilöä ammuttiin ja seuraavaksi hyökättiin meidän kimppuumme. Pakenin lasteni kanssa tänne Keniaan, mieheni jäi Etelä-Sudaniin sotilaaksi.
Työskentelin opettajana Etelä-Sudanissa 12 vuotta. Kun tulin tänne, aloitin peruskoulunopettajana. Viimeisen kahden vuoden aikana olen työskennellyt lastentarhanopettajana Kirkon Ulkomaanavun pyörittämässä koulussa Kalobeyen pakolaisleirissä.
Pidän lasten kanssa työskentelystä, koska lapset ovat niin joustavia, oppivat nopeasti ja ovat niin suorapuheisia. Varhaiskasvatus on myös hyvin tärkeä lapsille. Siinä luodaan perusta kaikelle oppimiselle.
Kuivuus on meille nyt isoin ongelma. Yleensä meillä on 500 oppilasta, mutta moni jättäytyy pois koulusta, koska koulussakaan ei ole vettä. Jos sitä ei ole, emme voi tarjota edes ruokaa.
Täällä olevilla lapsilla on isoja erityistarpeita. Moni on tullut sodan keskeltä, heillä on traumoja, heidän vanhempansa ovat saattaneet kuolla ja he saattavat jopa asua yksin vanhempien sisarustensa kanssa. Meidän tehtävänämme on pitää huolta näistä lapsista ja siitä, että saavat hyvän koulutuksen. Se on tällaisessa tilanteessa vaikeaa.”
Elinkustannusten nousun kanssa kamppailevat nyt lähes kaikki, mutta eniten tietysti he, joilla oli jo ennestään hyvin tiukkaa, muistuttaa keskiluokkaiseksi identifioituva Marjut Mulari.
ALKUVUODESTA VIETIMME puolisoni kanssa laatuaikaa perheemme tuloja ja menoja syynäten. Inflaatio oli alkanut tosissaan painaa ruokaostoskorissa ja asuntolainan koron tarkistuspäivä lähestyi, joten kävimme budjettiamme läpi tiheällä kammalla. Kymppi kuussa suoratoistopalveluihin, toinen saunavuoroihin, kolmas ruoan kotiinkuljetukseen, neljäs lahjoituksiin. Punakynä vain vilisi silmissä, kun merkkasimme kohteita, joista voisimme hieman juustohöylätä. (Kuten, no, juustosta.)
Ohikiitävän hetken ajattelin, että entäpä jos pitäisinkin Netflixin mutta katkaisisin lahjoitukset? Enkö olekin ansainnut pakomahdollisuuden tästä ahdistavasta todellisuudesta, jossa maailma työntää lapsityövoimalla valmistetun puhelimeni näytölle kriisiä kriisin perään?
Sitten muistin kuuluvani maailman rikkaimpaan 10 prosenttiin, ja katkaisin mukisematta suoratoistopalvelun. (Saunavuorot toistaiseksi jätin.)
Elinkustannusten nousun kanssa kamppailevat nyt lähes kaikki, mutta eniten tietysti he, joilla oli jo ennestään hyvin tiukkaa. Itse kuulun siihen parjattuun keskiluokkaan, jolla ei oikeasti ole mitään hätää, mutta joka jaksaa rahareikien syventymisestä valittaa. Valittamisesta huolimatta yritän pitää kirkkaana mielessä, että keskituloisena olen sekä Suomen että varsinkin koko maailman mittakaavassa yhä aivan poskettoman rikas. On eri asia joutua valitsemaan Netflixin ja saunavuoron kuin ruoan ja lääkkeiden välillä – saati joutua valitsemaan kumman möisi mustassa pörssissä, yhden lapsistaan vai kenties jonkin sisäelimistään.
”Sitten muistin kuuluvani maailman rikkaimpaan 10 prosenttiin ja katkaisin mukisematta suoratoistopalvelun tilaukseni.”
Vauraus jakautuu maailmassa äärimmäisen epätasa-arvoisesti, ja suuri osa suomalaistenkin elintasosta on louhittu maailman köyhimpien selkänahasta. Se on tosiasia, jonka kanssa ei ole kovin mukava elää, mutta jonka pakeneminenkaan ei ole kestävä ratkaisu. Yksittäinen keskiluokkainen ihminen ei voi maailman hirvittävää epäreiluutta hetkessä muuttaa, eikä siitä ahdistuminen lopulta auta kuin suoratoistopalveluiden osakkeenomistajia. Parempi on kohdata epämiellyttävä todellisuus ja tehdä sitten sen minkä voi: äänestää, maksaa veroja ja lahjoittaa rahaa, jotta materiaalinen hyvinvointi voisi jakautua tasaisemmin. Riittävä toimeentulo on ihmisoikeus, jonka takaamiseksi on tehtävä jatkuvasti työtä niin Suomessa kuin maailmalla.
Raamatussa rahasta ja toimeentulosta puhutaan paljon, olivathan leivänsyrjässä kiinni pysymisen kysymykset ihmisille hyvin ajankohtaisia myös 2000 vuotta sitten. Vaikka usein toisin luullaan, Raamatun opetuksessa rahasta ei korostu köyhyyden vaan kohtuuden ihannointi. Raamattu opettaa, ettei rahaan pidä rakastua, eikä mammonan palvelija voi palvella Jumalaa. Rahan välinearvo kuitenkin tunnustetaan, eikä Jumalan poikakaan tyhjällä vatsalla saarnannut. Jeesuksen ja opetuslasten seikkailujen rivien välit vilisevät ihmisiä, jotka huolehtivat, että heillä on vaatteita, ruokaa ja suojaa. Valtaosa näistä Jeesuksen toimeentulon taanneista ihmisistä oli naisia ja he mitä todennäköisemmin kuuluivat – kyllä vain – aikansa ylempään keskiluokkaan.
Siitä Kirkon Ulkomaanavun työhön kuukausittain lahjoitetusta kympistä, jonka budjettiimme jätin, noin yksi euro kuluu välttämättömiin hallintokuluihin. Lopuilla yhdeksällä eurolla edistetään ihmisten toimeentuloa juuri niissä maissa, joista länsimainen keskiluokka on kohtuuttoman elintasonsa nyhtänyt. KUA:n tuella koulutetaan yrittäjyyteen ja ammatinharjoittamiseen, tuetaan pieniä yrityksiä ja perustetaan osuuskuntia ja säästöryhmiä. Näin vahvistetaan yhteisöissä vakautta ja vaurautta luovia rakenteita. Kuten Jeesuksenkin aikaan, erityisesti naisten toimeentulon tukeminen tuottaa valtavasti hyvinvointia koko yhteisölle. Keskiluokkaan nousevat naiset kun usein tuppaavat huolehtimaan siitä, että muutkin pärjäävät.
”Kuten Jeesuksenkin aikaan, erityisesti naisten toimeentulon tukeminen tuottaa valtavasti hyvinvointia koko yhteisölle.”
Uskon vakaasti, että viimeistään kerran taivaassa kaikki ovat eräänlaista keskiluokkaa. Kenellekään ei silloin ole liikaa eikä liian vähän vaan juuri sopivasti. Taivaan keskiluokka eroaa tästä maanpäällisestä onneksi siten, että siellä hyvinvointi ei perustu kenenkään riistämiseen, vaan Jumalan täydellisessä yhteydessä olemiseen. Taivaassa ei synny maallista himoa aina uusiin mukavuuksiin, sillä siellä jokaisella on sama elintaso, ikuinen sellainen. Ja mikä tärkeintä: taivaassa ei todellisuuspakoa tarvita, koska nälkää, köyhyyttä, ahdistusta ja epävarmuutta ei enää ole.
Mutta ennen kuin taivas on täällä, täytyy meidän, maailman rikkaimpien, kantaa vaurauden tasaamiseksi vastuumme.
Somaliassa avustukset menevät suoraan sotaherrojen taskuun – eikö niin, Ikali Karvinen?
Kirkon Ulkomaanavun Somalian maajohtaja Ikali Karvinen on joutunut miettimään paljon, miksi ihmiset eivät yksinkertaisesti muuta pois paikoista, joissa on vaikea elää. Nyt Kirkon Ulkomaanavun tuleva varatoiminnanjohtaja vastaa tiukkoihin väitteisiin, joita tulee usein vastaan myös KUA:n sosiaalisessa mediassa.
Ikali Karvinen, johdat tällä hetkellä KUA:n Somalian maatoimistoa. Aiemmin olet ollut Kambodžan maajohtajana, tehnyt töitä Eritreassa ja matkustellut esimerkiksi Pohjois-Koreassa. Taidat kulkea kurjuuden perässä. Kirkon Ulkomaanavun strategia on toimia siellä, missä meitä tarvitaan kaikista eniten. Näissä kohteissa ihmiset ovat monella tavalla ahtaalla. Heillä ei ehkä ole elinkeinoja, tai romahtanut valtio ei pysty tarjoamaan koulutusta. Hauraat valtiot ovat toki kiehtovia konteksteja, jotka haastavat myös meitä yksittäisiä työntekijöitä. Niissä on mahdollisuus oppia uutta.
”Kehityksen aikaan saamiseen tarvitaan suomalaisia osaajia”
Olet suomalaisena maajohtajana Somaliassa. Suomalaiset kertovat somalialaisille, miten hommat hoidetaan kunnolla. Kehitysyhteistyö on muuttunut viime vuosikymmenien aikana, ja meistä kansainvälisistä työntekijöistä on tullut ikään kuin konsultteja. Suomesta voimme tuoda tietämystä ja ymmärrystä siitä, miten valtava muutosvoima koulutuksella on yhteiskunnassa. Emme sano somalilaisille, että näin teidän tulee tehdä asiat. Kerromme, että meillä on tällainen kokemus Suomesta, ja tästä teille voisi olla hyötyä. Se on enemmänkin tiedon tarjoamista. Yleensä ei korosteta riittävästi, että voimme oppia paljon itse. Se, mitä opin Somaliassa, voi mahdollisesti rikastuttaa Suomea, kun palaan sinne.
”Miksi ihmiset Afrikassa eivät varaudu luonnonkatastrofeihin paremmin?”
Olet terveystieteen tohtori ja tutkinut esimerkiksi katastrofeihin varautumista. Somaliassa kuivat jaksot eivät tule enää kenellekään yllätyksenä. On outoa, etteivät ihmiset varaudu paremmin. Somaliassa pitkäaikainen sisällissota ja konflikti ovat romahduttaneet valtion. Hallitus ei pysty ylläpitämään edes kaikista tärkeimpiä peruspalveluita. Kun peruspalvelut eivät ole kunnossa, on hirveän vaikeaa katsoa tulevaisuuteen ja varautua. Koulutus on toinen tärkeä tekijä. Se ei pelkästään anna oppia historiasta, vaan valmentaa ihmisiä varautumaan tulevaisuuteen. On kuitenkin hyvä pitää mielessä, että monet muutkin valtiot ovat aika heikosti varautuneita siihen, että ilmastonmuutos etenee näin nopeasti. Somalia on yksi kaikkein eniten ilmastonmuutoksesta kärsivistä paikoista. Meidän on yhdessä huolehdittava siitä, että Somaliassa elävät olevat ihmiset eivät kärsi kohtuuttomasti ilmastonmuutoksen seurauksista.
”Nälkä ratkaistaan antamalla ruokaa”
Nälänhädän partaalla eläviä somalialaisia tuetaan käteisavustuksilla. Se tuntuu erikoiselta, kun samaan aikaan puhutaan, ettei ruokaa ole. Tämä on mahtava havainto. Käteisavustukset ovat yleistyneet valtavasti viime aikoina, ja monet järjestöt KUA:n ohella toimittavat niitä myös Somaliaan. Käteisavustukset toimivat niin pitkään, kun markkinat toimivat. Tällä hetkellä meillä ei ole vielä merkkejä siitä, että markkinat eivät toimisi Somaliassa. Eli jos ihmisillä on rahaa, he pystyvät ostamaan hyödykkeitä, kun ruokaa on vielä saatavilla. Ongelma on, että äärimmäisen köyhillä ihmisillä ei ole varaa siihen. Käteisavustuksia saavat ihmiset ovat joutuneet jättämään kotiseutunsa ja käytännössä menettäneet kaiken omaisuutensa. Uudessa asuinpaikassaan heillä ei ole yhtään mitään, jolloin käteisavustus auttaa merkittävästi.
”Kehitysapu tukee korruptiota”
Apua ei kannata antaa, sillä se menee vain sotaherrojen taskuun. Tällaista kriittisyyttä tarvitaan, ja se on erityisen tärkeää hauraissa konteksteissa, joissa Kirkon Ulkomaanapu toimii. Somalia on korruptioindeksillä mitattuna ihan siellä valtioiden häntäpäässä, emmekä me voi sulkea silmiä väärinkäytösten mahdollisuudelta. Kirkon Ulkomaanavussa rahankäyttöä valvotaan tarkasti. On tärkeää, että meillä on oma maatoimisto, jossa on tarpeeksi henkilökuntaa. Näin voimme varmistaa, että apu menee perille. Esimerkiksi käteisavustusten kohdalla varmistamme, että avustusten saajat on rekisteröity. Sen jälkeen tarkastamme, että mobiilirahana toimitettu avustus on mennyt perille juuri oikean henkilön puhelimeen. Näin pyrimme varmistamaan sen, että rahaa menee oikeaan paikkaan.
”Kuivuuden keskellä paras apu on tehdä vesipisteitä”
Kaivon kaivaminen on paras ratkaisu kuivuuden selättämiseen. Ikävä kyllä näin ei tällä hetkellä ole. Meillä on tutkimusta siitä, että ilmastonmuutoksesta pahimmin kärsivillä alueilla kaivon kaivaminen saattaa olla jopa erittäin vahingollista pohjaveden saastumisen vuoksi. Somaliassa parasta olisi veden talteen ottaminen silloin, kun sateita tulee. Lisäksi olisi viisasta innovoida viljelmille tehokkaita kastelumenetelmiä ja viljellä sopivia lajikkeita.
”Kehitysapu on vain rahan kaatamista kankkulan kaivoon”
Somalia on hyvä esimerkki maasta, johon ei ikinä saada rauhaa. Ymmärrän, että olo voi tuntua epätoivoiselta Somalian suhteen. Maailmassa on sellaisia konfliktipesäkkeitä, joissa lyhyen rauhan jakson jälkeen konflikti puhkeaa uudestaan. Minulle se kertoo, että sovintoprosessi on ollut pinnallinen eivätkä siihen ole osallistuneet kaikki konfliktin osapuolet. Kirkon Ulkomaanapu tukee Somaliassa kansallista sovintoprosessia, johon haluamme mukaan kaikki kansalaisryhmät: myös nuoret, naiset ja vammaiset henkilöt vähemmistöklaaneista. Niin sovinto rakentuui kestävälle pohjalle.
”On vastuutonta hankkia lapsia keskellä nälänhätää”
On erikoista, että ihmiset hankkivat lapsia, vaikka ruokaa ei riitä itsellekään. Täällä lasten hankkiminen on tavallaan sosiaaliturvan muoto. Tiedämme Suomestakin, että aikoinaan meillä on ollut paljon suurempia perheitä. Se on johtunut osittain siitä, että ei ole ollut esimerkiksi ikääntyneiden hoivaa tai lastenhoitopalveluita. Eli kun perheessä on enemmän ihmisiä, toivotaan, että löytyy niitä, jotka pystyvät huolehtimaan toinen toisistansa paremmin. Olen samaa mieltä, että aihe on kriittinen Somalian kannalta. On todella tärkeää, että Somalia kehittyy siihen suuntaan, etteivät lapset olisi ainoa sosiaaliturvan muoto.
”Miksi ihmiset asuvat alueilla, joilla ei voi asua?”
Somalialaisten elämä tuntuu olleen vaikeaa vuosikymmenestä toiseen. Muuttaisivat pois sieltä, niin ongelmat ratkeaisivat. Olen pohtinut paljon omista lähtökohdistani, mikä on ihmiselle paras paikka elää ja asua. Monelle suomalaiselle Suomi on paras paikka. Koti ja läheiset ihmiset sitovat siihen maahan, jossa on syntynyt ja jossa on elänyt ensimmäiset vuotensa. Vaikeudetkaan eivät välttämättä saa lähtemään kotiseuduilta. Olen tavannut somalialaisia naisia, jotka ovat sanoneet, että lähteminen on ollut viimeinen keino selviytyä. Toisaalta se on myös positiivinen asia, että ihmiset haluavat uskoa tulevaisuuteen omassa kotimaassaan. He näkevät positiivisia asioita, vaikka tällä hetkellä on valtavasti vaikeuksia. He uskovat siihen, että he pystyvät rakentamaan omaa yhteiskuntaa ja tekemään omasta maastaan asuinkelpoisen.
