Käteen jaettu raha on varmempi ja tehokkaampi tapa auttaa kriisiin joutunutta nälkäistä kuin paketti ruokaa
Käteisavustukset antavat köyhien perheiden itse päättää, mitä he tarvitsevat ja missä järjestyksessä he tarvikkeet haluavat ostaa.
Vihanneksia, kalaa, vaatteita, kenkiä. Bambukeppejä ja heinää rakentamiseen. Monissa osissa Etelä-Sudania tavaraa ja ruokaa on markkinoilla ja ihmisten ulottuvilla paremmin kuin pitkään aikaan.
Rauhansopimus on helpottanut kuljetuksia jopa maan syrjäseuduille. Harvalla on kuitenkaan varaa ostaa tarvitsemaansa. Yli kaksi miljoonaa ihmistä on paennut sotaa maan sisällä ja jättänyt kaiken omaisuutensa taakseen. Etelä-Sudanissa inflaatio on vielä nostanut ruuan hinnan pilviin.
Tällaisessa tilanteessa avustusjärjestöt tukeutuvat yhä vahvemmin käteisavustuksiin. Esimerkiksi EU:n komission humanitaarisesta avusta noin 40 prosenttia, yhteensä 990 miljoonaa euroa, on käteisavustuksia. Apu annetaan joko rahana tai kuponkeina, joita voi käyttää tiettyihin tuotteisiin.
”Käteinen on sekä toimivampi että kustannustehokkaampi tapa tukea ihmisiä humanitaarisessa kriisissä”, sanoo Kirkon Ulkomaanavun (KUA) humanitaarinen koordinaattori Moses Habib.
Päätelmää tukevat myös monet tutkimukset, joita aiheesta on tehty. Esimerkiksi Maailmanpankki ja YK suosivat käteisavustuksia humanitaaristen kriisien jälkihoidossa.
Yksinkertaisesti sanottuna käteistä jaettaessa entistä suurempi osa avusta menee suoraan sitä tarvitseville.
Esimerkiksi Etelä-Sudanissa ruoka pitää tuoda pääkaupunki Jubasta asti. Pelkästään varastointi, kuljetus ja kuljetuksen turvaaminen maksavat paljon, mikä pienentää perille menevän avun määrää. Matka Niiliä tai maanteitä pitkin kestää päiviä ja kuljetuksia saatetaan ryöstää.
Etelä-Sudanissa KUA on jakanut käteisavustuksia Jubassa, Old Fangakissa ja Yeissä.
Rahaa vastaanottavat etenkin yksinhuoltajaäidit. Keskiverto-perheessä on 6–7 henkilöä. Perheet saavat KUA:n hankkeen aikana kahdessa tai kolmessa erässä yhteensä 100–150 euroa. Jakelupäivänä perheen pää saapuu henkilökohtaisesti tunnistautumaan sormenjäljellään.
Avustuspäätöstä edellyttää tarkka tilannearvio siitä, miten käteisen jakaminen vaikuttaa markkinoihin ja kyläyhteisöihin. Kylän vanhimmat auttavat esimerkiksi arvioimaan, miten perheiden tilanteet eroavat toisistaan ja keneltä puuttuvat kaikki tukiverkot.
Kartoitus ottaa huomioon myös lieveilmiöitä. Niitä voivat olla riita rahan käytöstä perheen sisällä tai kateellinen naapuri. Niinpä rahaa jaettaessa pyritään välttämään tilanteita, joissa kahdesta rinnakkain asuvasta perheestä toinen saa apua ja toinen ei.
Suurin haaste onkin valita, kuka saa apua. Old Fangakissa KUA on tukenut tuhatta perhettä, mutta käytännössä kaikki 50 000 ihmistä ovat kärsineet sodasta. Moni apua tarvitseva perhe jää ilman tukea.
Suurella määrällä käteistä, joka jaetaan kerralla, voi olla myös kielteisiä vaikutuksia markkinoihin. Vaarana on inflaatio tai se, että jakelusta kuulleet kauppiaat nostavat hintoja.
Tilanteen välttämiseksi KUA seuraa rahan käyttöä jakelun jälkeen yhteistyössä paikallisten viranomaisten kanssa. Tarkkailu osoittaa, että yli puolet rahoista käytetään ruokaan ja esimeriksi lasten vanhemmat saavat itse päättää, että heidän lapsensa syövät mahdollisimman monipuolisesti.
Huomattavan moni maan sisäinen pakolainen käyttää avustuksia majoituksensa rakentamiseen. Moses Habib kertoo esimerkin äidistä, joka asui lapsineen toisen perheen pihalla ja joutui heidän kaltoin kohtelemakseen. Käteisavustuksilla hän pystyi rakentamaan perheelleen oman savimajan.
Parhaassa tapauksessa käteinen ennaltaehkäisee niin kutsuttua apuriippuvuutta. Säännöllisen ruoka-avun vastaanottaja ei välttämättä saa mahdollisuutta auttaa itseään ja tottuu tilanteeseen, jossa hän vastaanottaa tavaroita. Rahalla hän voi itse suunnitella elämäänsä.
Moni myös säästää rahoja pahan päivän varalle. Esimerkiksi viljelijät laittavat rahaa talteen selviytyäkseen huonosta satokaudesta. Jotkut ostavat siemeniä viljelyyn tai vuohia tuottamaan perheelle maitoa.
On tärkeää, että käteisen vastaanottajaa eivät sido mitkään ehdot.
”Meille tärkeintä on, että ihmisillä on mahdollisuus priorisoida omia tarpeitaan sen sijaan, että annamme heille, mitä luulemme heidän tarvitsevan”, Habib sanoo.
Teksti: Erik Nyström
Kuvitus: Carla Ladau
Elina Yli-Hakala on sadas Opettajat ilman rajoja -maailmalle lähtijä – ”Unelmien tavoittelu tuo äärettömän syvää merkitystä elämään”
Elina Yli-Hakalan kaukokaipuu alkoi lapsena, kun hän kiipesi ison männyn latvaan ja näki sieltä ensimmäisen kerran kauas suureen maailmaan. Liike ei ole toistaiseksi lakannut.
Tänä vuonna 70-vuotta täyttävä Elina suuntaa marraskuussa puoleksi vuodeksi Kambodžaan kehittämään perusopetuksen laatua. Matka Kambodžaan Opettajat ilman rajoja –vapaaehtoisena on Elinalle jo kolmas.
Takana on 33 vuoden ura yläkoulun kieltenopettajana Keravalla ja Espoossa. Jäätyään eläkkeelle keväällä 2011, Elina oli jo saman vuoden syksynä kiipeämässä vuorta Nepalissa osana Kapua -ryhmää. Matkalla maalattiin klinikka, tehtiin metsätöitä ja etsittiin salametsästäjiä.
Vuoria on tullut kiivettyä myös Keniassa ja Tansaniassa. Elina lähtee matkoilleen joko yksin tai edellisillä matkoilla tavattujen uusien tuttavuuksien kanssa.
”Lapsenlapset luottavat jo nykyään, että kyllä mummi pärjää siellä maailmalla”, Elina nauraa.
Sammumaton elämännälkä ja maratonharrastus on vienyt Elinaa ympäri maailmaa läpi aikuisiän. Erityisen hyvin mieleen on jäänyt Jerusalemin maraton 90-luvun loppupuolella. Lähtöviivalla Elina huomasi, että kilpailussa oli hänen lisäkseen vain yksi toinen nainen.
”Hän oli niin ilahtunut minut huomatessaan, että tuli halaamaan. Maalin häämöttäessä tiesimme jo paljon toistemme elämästä.”
Männyn latvasta suureen maailmaan
Järvenpäässä asuva Elina on kotoisin ”Kainuun korvesta”, Elinan omin sanoin.
”Kun kerran pääsin sieltä pussin perältä lähtemään niin liike ei lakkaa! Siellä maailma oli todella pieni, kymmenen savun kylä”, Elina muistelee.
Lapsia oli perheessä kymmenen ja leikit villejä. Veljien perässä pysyminen vaati kekseliäisyyttä.
Koulussa Elina oli utelias lapsi, joka halusi tietää kaiken Kainuun ulkopuolisesta maailmasta. Koulu pystyi kuitenkin tarjoamaan harmillisen vähän tietoa innokkaalle oppijalle. Yksi muisto lapsuudesta on jäänyt muita elävämmin mieleen.
”Kerran yhtenä kirkkaana helmikuun päivänä kiipesin ison männyn latvaan, olin silloin 6 tai 7 vuotias. Sieltä puun latvasta minulla oli oikea näköalatorni, metsä ja sininen taivas jatkuivat loputtomiin. Silloin ajattelin, että tuolla se iso maailma on ja joskus minä vielä tulen sinne! Minä vielä lähden täältä ja jonain päivänä katson sen maailman!”
Siitä alkoi loputon tutkimusmatka ja samalla jäi rakkaus korkeisiin paikkoihin.
Vapaaehtoistöitä siellä mihin tie vie, välillä etänä
Vuonna 2016 Elina lähti ensimmäistä kertaa Opettajat ilman rajoja –vapaaehtoiseksi Dream School -hankkeeseen Kambodžaan, Battambangin provinssiin. Hankkeen tavoitteena on perusopetuksen tason nostaminen ja opettajien ammattitaidon tukeminen. Maan ensimmäiset opinto-ohjaajat oli juuri koulutettu, ja Elina oli mukana kouluttamassa heistä tulevien opinto-ohjaajien kouluttajia.
Kun vapaaehtoisjakso Kambodžassa tuli puolen vuoden jälkeen päätökseensä, Elinaa pyydettiin palaamaan seuraavana keväänä takaisin.
Tuleva lähtö Kambodžaan on jo kolmas. Tarkoituksena on jatkaa samaa työtä opetuksen kehittämisen parissa, jonka Elina aloitti vuosina 2016-2017.
”Tuntuu hyvältä mennä takaisin, vähän kuin kotiin palaisi. Kun on ollut siellä hankkeen alkujuurilla, on etuoikeutettua päästä näkemään, mihin työ on johtanut.”
Elina tekee vapaaehtoistyötä myös Suomessa. Etävapaaehtoistöinä Elina mentoroi ugandalaisia opettajia Whatsappin välityksellä. Mobiilimentorointi on Kirkon Ulkomaanavun hanke, jossa suomalaiset opettajat auttavat ugandalaisia kollegoitaan etänä. Whatsapp on Ugandassa ja monessa muussa Afrikan maassa kätevin tapa pitää yhteyttä. Aivan toisenlaisten haasteiden kanssa painivan kollegan saappaisiin astuminen puhelimen välityksellä vaatii hyvää tilannetajua.
”Yhdellä opettajalla voi olla ryhmässä liki 200 oppilasta. Vaatii jonkin verran tilannetajua päättää, minkälaisia neuvoja sinne lähettää matkaan.”
Mukavuusalueelta poistuminen kasvattaa
Mikä saa Elinan lähtemään aina vain uudestaan?
”En pidä itseäni seikkailijana. Minulla on tietynlainen hinku oppia ja haastaa itseä, opettaa ja olla avuksi, jos suinkin mahdollista. Sitä tunnetta on vaikea sammuttaa, kun on mahdollisuuksia niin paljon jäljellä.”
Elina aikoo jatkaa matkustamista ja vapaaehtoistöitä niin kauan kuin siltä tuntuu. Palkitsevinta on, kun matkan päätteeksi tulee tunne, että kannatti mennä.
”Haluaisin rohkaista kaikkia laajentamaan perspektiiviä ja ottamaan omassa elämässään mahdollisuuksia tehdä asioita, joita ei olisi uskonut tekevänsä. Jokainen poistuminen omalta mukavuusalueelta muuttaa ja kasvattaa ihmistä väkisinkin. Unelmien tavoittelu tuo äärettömän syvää merkitystä elämään.”
Teksti: Elina Kostiainen
Opettajat ilman rajoja –verkosto lähettää opetusalan ammattilaisia vapaaehtoistehtäviin Aasiaan ja Afrikkaan.
Kevään 2020 paikkojen haku on käynnissä! Lue lisää ja hae ohjelmaan 10.11.2019 mennessä täällä.
10 syytä miksi tyttöjen koulutus on tärkeää
Jos pystyt lukemaan tämän, sinulla on ollut opettaja – nämä ajatukset yhdistävät opettajia ympäri maailman
Oppiminen on palkitsevimpia asioita ihmisen elämässä. Oletko miettinyt, ketkä ovat avainroolissa oppimisen kokemuksen synnyttämisessä? Opettajat. Taitava opettaja saa oppilaat innostumaan opetettavasta aiheesta. Innostus taas on edellytys oppimiselle – ellei opetettava asia kiinnosta, ei oppimistakaan tapahdu.
Opettajat laittavat itsensä likoon vaikeissa olosuhteissa ja tekevät työtään välillä jopa palkatta. Kysyimme KUA:n työssä mukana olevilta opettajilta, mitä he ajattelevat työstään ja koulutuksen merkityksestä yhteisössään.
Rehtori John Egielanille oppilaat ovat kuin omia lapsia. Turkanan maaseudulla Keniassa peruskouluikäisiä opettava Egielan on kasvanut itse paimentolaisyhteisössä ja tuntee koulunkäynnin esteet. Suurin niistä on köyhyys. Yksinhuoltajaäiti tuki Johnin koulunkäyntiä keräämällä polttopuita.
”Minulla ei ole omia lapsia, joten tuen muiden lapsia koulussa. Olen varma, että työni maksaa itsensä takaisin, kun näen heidän menestyvän elämässään.”
Molly Azikuru ja Godfrey Nyakuta opettavat alakouluikäisiä Ugandassa Bidibidin pakolaisasutusalueella. Turun kokoinen pakolaisasutusalue perustettiin yli kolme vuotta sitten, kun alueelle saapui Etelä-Sudanista satoja tuhansia pakolaisia. Valtavien opetusryhmien luotsaaminen puutteen ja kaaoksen keskellä on kaikkea muuta kuin helppoa. Tyynellä otteella oppilaitaan luotsaavat Azikuru ja Nyakuta eivät luovuta, vaan omistautuvat työlleen päivä toisensa jälkeen olosuhteista huolimatta.
Jean Lessene on yksi niistä monista keskiafrikkalaisista, joka on kokenut sisällissodan ja seurannut läheltä sen vaikutusta lapsiin ja yhteisön elämään. Opetussektorin johtajana työskentelevä Lessene on nähnyt koulujen tuhoutumisen ja ollut mukana niiden jälleenrakentamisessa. Kaiken jälkeen on selvää, että ilman koulutusta Keski-Afrikan tasavallassa ei voida saavuttaa rauhaa.
”Tärkeimpiä asioita, joita koulu voi opettaa, on rauhan merkitys ja sosiaalinen yhteenkuuluvuus.”
Marave Chhay on pitkän linjan opettaja ja ensimmäisiä KUA:n kouluttamia opinto-ohjaajia Kambodžassa. Opinto-ohjauksen tunneilla opitaan työelämätaitoja, kuten ongelmanratkaisua ja oma-aloitteisuutta sekä opetellaan tunnistamaan omia vahvuuksia, unelmia unohtamatta. Ilman suunnitelmia ei voi saavuttaa tavoitteita. Opinto-ohjausta järjestävissä kouluissa, kuten Anlongvilin yläkoulussa ja lukiossa, koulun keskeyttäneiden oppilaiden määrät ovat vähentyneet ja oppimistulokset parantuneet.
Joskus opettaja tai opinto-ohjaaja on ainoa aikuinen nuoren elämässä, joka antaa tukea ja rohkaisee kriittisellä hetkellä.
Näytelmäkirjailija ja kuukausilahjoittaja Anna Krogerus: ”Lapsilla pitäisi olla turvaa niin paljon, että he uskaltavat toivoa jotain.”
Näytelmissään Anna Krogerus kuvaa maailmaa usein sellaisten päähenkilöiden silmin, jotka ovat heikommassa asemassa ja jollain tavalla näkymättömiä itselleen tai muille. Myös kuukausilahjoittajana Anna on pienemmän puolella.
Kuukausilahjoittaja ja kilpapyöräilijä Antti Korpi: ”Yksin me emme ole mitään”
”Vähemmän ahdistusta ja enemmän tekoja” — katso kuukausilahjoittaja Teija Herojan inspiroiva video
”Ihminen on joko hullu tai ei ole” – Somaliassa mielenterveystyölle ei ole sanoja
Psykoterapeutti Rowda Olad tekee KUA:n tuella ruohonjuuritason mielenterveystyötä ja osallistuu Somalian sovintotyöhön.
”Somaliassa puhutaan näkymättömistä haavoista, dhaawac yada qarsoon”, psykoterapeutti Rowda Olad sanoo ja kertoo, kuinka järkyttynyt hän oli koko kansan mielenterveyden tilasta saapuessaan Somaliaan vuonna 2016.
”Nuori poika ajoi mopotaksia, tuktukia, hirveätä vauhtia keskellä Mogadishua. Pyysin häntä hiljentämään vauhtia. ’Sinähän vielä tapat meidät!’, huudahdin takapenkiltä. ’Mitä väliä sillä on, jos me kuollaan’, poika vastasi.”
”Olin todella järkyttynyt.”
Rowda kertoo kiinnittäneensä heti huomiota siihen, että erityisesti nuoret miehet olivat paitsi pelottomia, myös hyvin vihaisia. Mutta lähes kaikki muutkin tuntuivat Somaliassa kärsivän sisällissodan ja väkivaltaisuuksien aiheuttamista psyykkisistä traumoista tai niiden aiheuttamista postraumaattisista oireista.
”Rikollisuutta on paljon, samoin välinpitämättömyyttä toisen omaisuudesta tai hengestä. Aina kun Mogadishussa räjähti, ihmiset ryntäsivät katsomaan mitä on tapahtunut, kun luonnollinen reaktio olisi juosta poispäin.”
”Ihminen, joka ei pelkää, ei ole psyykkisesti terve, Rowda sanoo. Silvottujen ja räjähtäneiden ihmisten ja ruumiiden näkeminen traumatisoi, erityisesti lapsia.”
Tätä kaikkea hän näki ja kirjasi ylös koko sen ensimmäisen vuoden, kun hän oli perheineen muuttanut takaisin Somaliaan vuonna 2016.
Psyykkiset traumat muuttavat ihmisen maailmankuvaa ja käytöstä. Somaliassa on paljon aggressiivista käyttäytymistä ihan arkielämän tilanteissa.
”Jopa poliittisen ylätason kokouksissa ihmisillä menee hermo aivan yhtäkkiä.”
Pakolaisena Yhdysvalloissa
Mogadishussa syntyneellä Rowdalla on itselläänkin sotatraumoja. Sisällissota alkoi kun hän oli seitsemänvuotias.
”Muutimme ensin jatkuvasti paikasta toiseen.”
Sisarukset ja sukulaiset levisivät eri puolille maailmaa. Rowda pakeni sedän perheen kanssa Yhdysvaltoihin, Ohion osavaltioon. Hän kävi koulut, mutta ei lukiosta päästyään heti osannut päättää mitä alkaisi tehdä isona. Niinpä hän ilmoittautui vapaaehtoiseen sosiaalityöhön AmeriCorpsin riveissä. Hän auttoi muslimimaahanmuuttajia, somalidiasporaa, nuoria ja vanhoja – ja näki ja koki paljon sellaista, jonka vain ihmisten taustat voivat selittää.
Hän perusti nuorille somalinaisille vapaaehtoisryhmän ja alkoi kiinnostua psykologin ja psykoterapeutin opinnoista. Myös somalikulttuurin piirteet alkoivat kiinnostaa; mikä johtuu mistäkin? Miksi meillä tehdään tai ajatellaan näin?
Rowdan haaveena on perustaa Somaliaan kansallinen mielenterveysjärjestelmä. Kuva: Kristiina Markkanen
Rowda opiskeli, valmistui ja työskenteli psykoterapeuttina. Kun tilanne Somaliassa alkoi rauhoittua ja ensimmäiset sodan jälkeiset parlamenttivaalit pidettiin vuonna 2016, myös Rowda päätti muuttaa takaisin Somaliaan.
Rowda lähti mukaan politiikkaan ja työskenteli ensin aluehallinnossa, mutta mielenterveystyö alkoi vetää puoleensa yhä enemmän. Haaveena on perustaa Somaliaan kansallinen mielenterveysjärjestelmä, koko rakenne, luoda toiminnan perusteet ja puuttuvat sanat.
”Meillä ihminen on joko hullu, waali, tai sitten ei ole. Välimuotoja ei tunneta, muita sanoja ei ole. Mieleltään pahasti sairastuneet laitetaan sairaalaan ja unohdetaan sinne.”
”Se pysäytti minut”, hän sanoo.
Mielenterveystyötä pienin askelin
Rowda on aloittanut Somaliassa pienin askelin. Hän on tehnyt vapaaehtoistyötä ja puhunut terveysministeriön virkamiehille mielenterveydestä.
”Ensin olen pyrkinyt avaamaan mielenterveyden yhteyttä ihmisen käytökseen ja toimintaan ja pikkuhiljaa olen laajentanut sitä kansalliselle tasolle.”
Rowda uskoo, ettei jälleenrakennus ja kansallinen sovintotyö voi onnistua ilman, että käsitellään myös perheiden, yksilöiden ja kokonaisten yhteisöjen kokemia traumoja.
Traumatisoituneiden ihmisten toimintakyky heikkenee ja se vaikutta muun muassa työntekoon.
”Koko kansakunnan, niin yrittäjien, virkamiesten kuin maanviljelijöidenkin tuottavuus jää alhaiseksi.”
Rowda on perustanut Somaliaan oman vastaanoton sekä ja aloittanut muun muassa KUA:n tuella eräänlaisen mielenterveystyön esityön, jota hän kutsuu mielenterveystiedoksi (psychoeducation).
Koulutuksen ideana on kertoa mielenterveydestä ja tarjota tietoa eri kansalaisryhmille. Puhutaan stressistä, masennuksesta, ja siitä, miten psyykkisistä traumoista voi selvitä. Mikä on tavanomaista surua ja mikä taas niin pahaa kärsimystä, että siihen pitää saada hoitoa.
Työhön kuuluu mielenterveystyö myös vankien ja vanginvartijoiden parissa. Somalian vankiloissa on niin pikkurikollisia kuin entisiä terroristejakin, ja myös heitä pitää yrittää saada sitoutumaan Somalian kehittämiseen.
Vankilarakennus Somaliassa. Kuva: Jari Kivelä
”Vankilassakin pidän mielenterveystiedon ryhmäopetusta, jossa käymme läpi sitä, miten ihmisen mieli toimii. Teen myös kliinistä työtä, diagnosoin ja annan yksilöterapiaa sitä tarvitseville. Joskus joudun siirtämään pahasti psyykkisesti oireilevan vangin sairaalahoitoon.”
Vankien kanssa Rowda käy läpi heidän identiteettiään, ja niitä reittejä, joita pitkin he ovat joutuneet vankilaan. Sodan ja väkivallan keskellä kasvaneilla ei välttämättä ole sellaista identiteettiä, jossa he voisivat nähdä itsensä järjestäytyneen yhteiskunnan kansalaisina.
”Kun kysyn heiltä esimerkiksi, että ketkä ovat heidän roolimallejaan, he eivät sano, että halusin lapsena, että minusta olisi tullut lääkäri tai opettaja, vaan he saattavat vastata, että ihailen isääni, hän oli sotasankari.”
Rowda kertoo aloittavansa pian työskentelyn myös vankien perheiden kanssa. Se on vaikeaa, koska monien perheet ovat muuttaneet. Somalialainen kulttuuri on kuitenkin hyvin perhekeskeistä ja Rowda uskoo, että rikollinen voi tulla yhteiskuntakelpoiseksi, jos hän saa perheeltään ja yhteisöltään vahvaa tukea.
Myös terapia on Somaliassa täysin uusi konsepti. On vain lääkäreitä ja psykiatreja, jotka työskentelevät sairaaloissa ja määräävät lääkkeitä. Jos lääkäri antaa lääkettä, ihminen paranee.
”Kun kerron potilaalle, että annan hänelle hoitoa, he odottavat lääkettä, ei keskustelua.”
Samalla hän toivoo, että mielenterveyden kysmykset tulisivat osaksi sovintotyötä. Rowda ei usko, että Somaliaan saadaan todellinen rauha ennen kuin traumojen tunnistaminen ja niistä paraneminen otetaan vakavasti kansallisella tasolla.
Teksti: Kristiina Markkanen
Rowda Olad vieraili Suomessa ulkoministeriön, Lähetysseuran, CMI:n ja Kirkon Ulkomaanavun järjestämässä National Dialogues –rauhantyön konferenssissa kesäkuussa.
Kuukausilahjoittaja Tuula Peura parantaa maailmaa pala palalta
Tuula Peura kaipasi jotain muuta. Hän työskenteli aiemmin tiedottajana, mutta päätti vaihtaa alaa ja alkoi opiskella teologiaa. Hän sai pappisvihkimyksen, ja toimi Kirkkonummen suomalaisessa seurakunnassa, kunnes jäi viime marraskuussa eläkkeelle.
Suunnanvaihto ei ole kaduttanut. Papin työssä palkitsivat kohtaamiset, joissa Peura pystyi auttamaan ihmisiä eteenpäin. Auttamista hän pääsee harjoittamaan myös Kirkon Ulkomaanavun kautta, ja hän on ollut kuukausilahjoittaja jo yli 10 vuotta. Arvot ohjaavat Peuran elämää ja lahjoittamista.
”Kirkon Ulkomaanavun kanssa arvomaailmani kohtaa. Kysymys on koulutuksesta, itsenäiseen elämään tukemisesta ja ihmisen oman voiman löytämisestä. Sitä tässä maailmassa tarvitaan.”
Jos ihmisillä ei ole valmiuksia käyttää tietoa hyväkseen, he eivät pysty tekemään kestäviä valintoja elämässään.
”Koulutus on vastaus isoihin ongelmiin. On huikeaa olla tässä mukana muutamalla kympillä”, Peura sanoo.
Hänen nuoruusvuosinaan 1960-luvulla yhteiskunnalliset arvot olivat murroksessa. Myös tasa-arvon teemat olivat vahvasti esillä. Naisten asema on ollut Peuralle tärkeä arvo niistä päivistä saakka.
”Naiset ja tytöt ovat usein niitä, jotka pystyvät ja haluavat viedä yhteisön elämää eteenpäin”, Peura sanoo.
Maailmaa parannetaan pala palalta. Peura ajattelee, ettei Kirkon Ulkomaanavun työ tule varmaan koskaan valmiiksi, mutta joka päivä sillä saavutetaan ihmisten arjessa jotain.
”Toivoisin ihmisten oppivan näkemään, että meidän jokaisen omilla teoilla on merkitystä.”
Vaalikeväänä Peuralla on viesti poliitikoille: ”Haluaisin, että Suomessa kohdistettaisiin enemmän rahaa kehitysyhteistyöhön. Ihmisten kouluttaminen ja heidän valmiuksiensa luominen on kestävä tie.”
Suomi käyttää 0,38% BKT:stä kehitysapuun, mikä on melkein puolet vähemmän kuin YK:n suositus 0,7%. Vertailun vuoksi Ruotsissa kehitysyhteistyön osuus on yli prosentin.
”Nämä rahat ovat pieniä verrattuna siihen, mitä niillä voidaan saada aikaan”, Peura sanoo.
Lahjoittaminen tekee hyvää myös lahjoittajalle itselleen. ”Lahjoittaminen merkitsee, että pystyn edistämään tärkeäksi kokemaani asiaa ja sanoa hyvällä omatunnolla, että olen tässä mukana. Se tuo minulle merkityksellisyyttä.”
Peura kannustaa ihmisiä lahjoittamaan, ja jos aikaa ja intoa riittää, tekemään vapaaehtoistyötä, sillä se hänen kokemuksensa mukaan voimaannuttaa ja tuo hyvää mieltä.
”Omien arvojen mukaan toimiminen kohottaa meitä ihmisinä.”
Teksti: Markus Silvennoinen
Kuva: Tatu Blomqvist