Kehitysyhteistyötä suunnitellaan ja seurataan usein aikatauluihin ja talouteen liittyvien paineiden keskellä. Valitettavan ohitetaan kaikkein keskeisin kysymys: kuka omistaa kehitystavoitteet ja sitoutuu niihin myös hankkeiden päätyttyä? Kirjoittaa Kirkon Ulkomaanavun varatoiminnanjohtaja Tomi Järvinen.
AFGANISTANIN SURULLISIA tapahtumia on syksyn mittaan analysoitu monista näkökulmista. Maan nykytilanne on sotilaallinen, poliittinen ja ideologinen epäonnistuminen. Sotilasjohtajien, poliitikkojen ja toimittajien esiintymiset ovat korostaneet tilanteen yllätyksellisyyttä ja nopeaa kehitystä.
Afganistanin suurin yllätys on kuitenkin se, että kehityskulkua pidetään jotenkin odottamattomana.
Jokainen vakavasti kehityskysymyksiä pohtinut tietää, että poliittiset paineet ja rahoitusmekanismit ohjaavat helposti työtä siten, että isoihin harppauksiin pyritään liian nopeasti. Kestävä muutos ei ole projekti vaan prosessi, jonka aikana asenteet ja arvot muuttuvat. Muutos tapahtuu usein hitaammin kuin toivomme.
KEHITYSPOLITIIKKAA, -YHTEISTYÖTÄ ja sotilaallisia operaatioita on tutkittu vuosikymmeniä. Aiheesta on hyllymetreittäin ja teratavuittain tutkittua ja kokemusperäistä tietoa.
Kestävän muutoksen ytimessä on inhimillisen kehityksen ydinasia – omistajuus. Se tarkoittaa tavoitteiden omaksumista, pitkäaikaista sitoutumista, halua luopua vanhoista toimintatavoista ja paikallisiin voimavaroihin suhteutettua toimintaa.
Omistajuuden kysymys jää usein muiden hienojen käsitteiden ja ajatusten varjoon. Poliittiset ja kehitysyhteistyöhön liittyvät ammattitermit kuten voimaantuminen, demokratiakehitys, intersektionaalisuus, kapasiteetin vahvistaminen, nexus, tripla-nexus ja muut yleensä lännessä kehitellyt ylevät konseptit eivät käytännössä tarkoita tai muuta mitään ilman omistajuutta.
MIKÄ TÄSSÄ yksinkertaisessa käsitteessä on sitten niin hankalasti omaksuttavaa?
Kehitysyhteistyöhankkeiden ja -ohjelmien suunnittelu tarjoaa siihen yhden näkökulman. Prosesseihin käytetään paljon aikaa ja rahaa. Ongelmia ja niiden juurisyitä pohditaan tarkkojen kartoitusten ja analyysien perusteella. Usein kuukausien mittainen uurastus päättyy teknisesti täydellisyyttä hipovaan loogiseen esitykseen siitä, miten myönteinen muutos tapahtuu.
”Kuka haluaa kehitystä? Kuka vastaa asetetuista tavoitteista?
Häviävän pieneksi osaksi suunnittelua ja ohjelmien seurantaa jäävät kaikkein oleellisimmat kysymykset: Kuka haluaa kehitystä? Kuka vastaa asetetuista tavoitteista? Kenen resursseja ja kuinka paljon tavoitteen saavuttamiseen tarvitaan? Kuka määrittää aikataulut? Kuka siis prosessin lopulta omistaa?
Omistajuuden tunnistaminen on hankalaa, eikä omistajuus antaudu tuttujen indikaattoreiden arvioitavaksi. Vain harva, jos kukaan, kykenee arvioimaan, mitä hymy ja nyökkäys yhteistyösitoumuksen allekirjoitusvaiheessa tarkoittavat.
Omistajuus ei myöskään ole loogista ja lineaarista. Se on kompurointia onnistumisten ja epäonnistumisten laaksoissa. Välillä se voi olla nopeaa sprinttijuoksua, mutta useimmiten omistajuuden kautta syntyvän kestävän muutoksen saavuttaminen on uuvuttava maraton.
OMISTAJUUS EI synny pelkästään rahoitusta lisäämällä ja projektihallintoa viilaamalla. Sen myöntäminen ja siitä puhuminen on joskus kipeää, kun tavoittelemme vilpittömästi ja nopeasti hyvää. Se kuitenkin kannattaa. Kaikki on mahdollista, kun omistajuus ja sen seurauksena sitoutuminen ja halu oppia uutta syntyvät.
On inhimillistä, että omistajuus liitetään johonkin näkyvään ja konkreettiseen. Se voi olla komea hallintorakennus, uskonnollinen tila, tiehanke tai satamarakennus. Niitä on helppo raportoida työn tuloksina. Tilanteesta tekee ongelmallisen se, että rakentamalla näkyvää ei välttämättä tapahdu mitään muutosta asenteissa, arvoissa ja ajatusmalleissa jotka tuottavat ja ylläpitävät kehitystä. Järjestyksen tulee siis olla toinen.
Mihin sitten kannattaa satsata ja mikä voisi olla pienen Suomen rooli massiivissa globaaleissa kehitysprosesseissa? Panokset kannattaa ensisijaisesti sijoittaa siihen, mitä Afganistanissakin jäi jäljelle: kansalaisyhteiskunta, perinteiset toimijat kuten uskonnolliset ja traditionaaliset johtajat sekä ihmisten omaksumat tiedot ja taidot.
Länsimaisten demokratioiden toimivuus tai toimimattomuus perustuu vahvaan ja riittävän koulutettuun kansalaisyhteiskuntaan sekä riittävään laajaan keskiluokkaan, joka on taloudellisesti itsenäinen.
Siksi panostukset koulutukseen, työllistymisen mahdollistamiseen, kansalaisten, erityisesti naisten ja nuorten, kykyyn ja mahdollisuuksiin osallistua rauhanprosesseihin kannattavat aina.
Tätä palloa tallaavista noin puolet on naisia. Miltä maailma kuulostaisi, jos väestön toinenkin puolikas pääsisi täysivaltaisesti ääneen? Kysyy Tekoja-lehden toimituspäällikkö Ulriikka Myöhänen.
KUN KORONASTA tuli koko maailman puheenaihe maaliskuussa 2020, tein töitä ulkomaantoimittajana. Seurasin uutisia Syyrian Idlibin hauraasta tulitauosta. Miljoonan pakolaisen maakunnassa pelättiin tartuntoja.
Sain WhatsAppilla yhteyden syyrialaiseen perheenäitiin, joka kertoi minulle sodasta ja lastensa kuulumisista. Yhteyksien avulla 2 800 kilometrin välimatka Helsingin ja Idlibin välillä tuntui kaventuvan hetkessä.
Haastattelun jälkeen olin tyytyväinen. Konfliktiuutisia hallitsevat usein maskuliiniset aiheet kuten tulitauot ja hyökkäykset, ja tapahtumista kertovat useammin miehet kuin naiset tai vähemmistöt.
Kerrankin sain haastattelun tavalliselta perheenäidiltä! Monta tarinaa jää kertomatta nimenomaan siksi, etteivät naiset tavalla tai toisella pääse ääneen.
SUKUPUOLTEN VÄLILLÄ on digikuilu, joka ruokkii epätasa-arvoa. Kansainvälisen televiestintäliiton mukaan 41 prosenttia kehittyvien maiden naisista pääsee verkkoon. Miehillä vastaava luku on 53 prosenttia. Vertailun vuoksi: Suomessa ainakin 92 prosenttia väestöstä käyttää tänä päivänä nettiä.
Mobiiliverkkooon pääseviä naisia on maailmassa 234 miljoonaa vähemmän kuin verkkoon pääseviä miehiä, kertoo matkapuhelinoperaattoreita edustavan GSMA:n raportti. Nainen myös omistaa älypuhelimen miestä epätodennäköisemmin.
Nainen myös omistaa älypuhelimen miestä epätodennäköisemmin.
Unicefin kirjallisuuskatsauksen mukaan myös alaikäisillä tytöillä on poikia huonommat mahdollisuudet päästä yhteyksien äärelle.
Se tarkoittaa esimerkiksi, etteivät tytöt pääse käsiksi tietoon samalla lailla kuin pojat ja etteivät tytöt osallistu somessa käytävään keskusteluun samoin kuin pojat. Kuilu näkyy erityisen selkeästi Aasian maissa kuten Nepalissa ja Bangladeshissa.
Tätä palloa tallaavista noin puolet on naisia. Miltä maailma kuulostaisi, jos väestön toinenkin puolikas pääsisi täysivaltaisesti ääneen?
KOULUTUS PARANTAA digitaalista lukutaitoa – siis siitä, että osaa navigoimaan digiviidakossa, ymmärtää sen sisältöjä ja myös arvioi niitä kriittisesti. Korona-aika vauhditti digikehitystä Kirkon Ulkomaanavun hankkeissa. Esimerkiksi Jordaniassa kyberturvallisuuskoulutuksen 1219 osallistujasta puolet oli naisia.
Digitaidot ovat entistä tärkeämpiä myös toimeentulon kannalta. YK on arvioinut, että 90 prosenttia työpaikoista pitää sisällään jonkinlaisen digitaalisen elementin.
Jos tytöt ja naiset eivät pääse yhdenvertaisina opettelemaan laitteiden ja yhteyksien käyttöä, heillä on tulevaisuudessa vähemmän työhön liittyviä mahdollisuuksia.
MAALISKUUSSA 2020 yhteydet ja viestittelysovellus auttoivat minua saamaan esiin syyrialaisen naisen äänen. Uutisjuttuni ei muuttanut isossa kuvassa sitä, kuka esimerkiksi Syyrian konfliktista puhuu. Ilmestymispäivänään se kuitenkin toi tervetullutta näkökulmaa jo tuolloin lähes vuosikymmenen mittaiseen konfliktiin.
Äiti kertoi konfliktin etenemiseen liittyvistä havainnoistaan siinä missä uutistoimistojen haastattelemat kenraalitkin, mutta lähestymistapa oli inhimillinen. Hän ei puhunut kasvottomista sodan uhreista vaan omista lapsista, pikkutytöistä ja -pojista.
Juttu olisi jäänyt tekemättä, jollei meillä molemmilla olisi ollut älypuhelinta ja verkkoyhteyttä sekä taitoja niiden käyttämiseen. Työ digitasa-arvon parissa jatkukoon, sillä etäyhteydet ovat tulleet jäädäkseen.
Juttu on julkaistu alun perin Tekoja-lehdessä 2/2021. Syksyn lehti kantaa teemaa Digi, teknologia ja kehitys.
Korona toi digiosaamisen pakolaisyhteisöihin – ”Me tarvitsemme näitä taitoja”
Harva arvasi vuoden 2020 alkupuolella, millaisiin saavutuksiin maailma venyy, kun on pakko. Pandemia pakotti asukkaat koteihinsa niin pakolaisleireillä kuin niiden ulkopuolella, ja vain luovuus oli rajana seuraavien kuukausien etäratkaisuissa. Yksi asia kävi selväksi Kirkon Ulkomaanavun toimintamaissa: digitaidoille on huutava tarve.
ZAATARIN PAKOLAISLEIRI pohjoisessa Jordaniassa oli eristyksissä keskellä aavikkoa jo paljon ennen pandemiaa, mutta korona-aika on pakottanut leirin 80 000 asukasta pysyttelemään entistä tiukemmin omissa oloissaan.
Vuonna 2012 perustetussa Zaatarissa on kamppailtu parempien internetyhteyksien puolesta aina siitä lähtien, kun leiri alkoi täyttyä sotaa pakenevista syyrialaisista. Leirioloissa haasteita ovat laitteiden puute, yhteyksien kallis hinta ja sähkökatkot. Monilla on silti polttava tarve pitää yhteyttä kotimaahan jääneisiin perheenjäseniinsä.
Pandemia-aikana yhteyksien, laitteiden ja digitaitojen tarpeesta tuli entistä pakottavampi. Tilanne oli monille uusi.
”Elektronisista työkaluista tuli perustarpeita kaikissa töissä, koulunkäynnissä ja yliopisto-opinnoissa. Sekä lapset että aikuiset käyttävät laitteita ja yhteyksiä, mikä on tuonut mukanaan myös ongelmia, esimerkiksi epätoivottuja verkkosivuvierailuja ja häirintää,” kuvailee Wissam Ahmed al-Mutlaq, 28.
Itsekin pakolaisena Jordaniaan saapunut syyrialainen al-Mutlaq kouluttaa Zaatarin leirin asukkaita käyttämään yhteyksiä ja laitteita turvallisesti.
Kyberturvallisuuteen keskittyvillä kursseilla käsitellään tietojen kalasteluun, tietomurtoihin ja elektroniseen rahankäyttöön liittyviä aiheita.
Kyberturvallisuuteen keskittyvillä kursseilla käsitellään tietojen kalasteluun, tietomurtoihin ja elektroniseen rahankäyttöön liittyviä aiheita. Osin WhatsApp-yhteyksin järjestetylle, keskimäärin kaksituntiselle kurssille osallistui syyskuun 2020 ja maaliskuun 2021 välillä 1 219 Zaatarin leirin asukasta.
”Kyberturvallisuustaitoja pidetään tämän ajan välttämättömyytenä. Yhteisöt tarvitsevat näitä taitoja, ja sen vuoksi koulutuksia pitää järjestää”, painottaa al-Mutlaq.
Al-Mutlaqin kouluttajaparina toimii niin ikään Syyriasta paennut, kirjastonhoitajana työskentelevä Ibtisam Riyad Ghazi, 35.
Ghazi kertoo kuulleensa monen joutuneen tekemisiin kyberrikosten, tilien hakkeroinnin ja vaarallisten linkkien kanssa. Pandemia-aikana esimerkiksi verkkohäirintä on lisääntynyt, eikä vanhemmilla ole ollut aikaa vahtia etäyhteyksin koulua käyvien lastensa kaikkia tekemisiä.
”Koulutusten yhteydessä olemme kuulleet pojilta ja tytöiltä erilaisista ongelmista, joita he ovat peitelleet perinteiden ja yhteisön pelossa”, Ghazi kertoo.
”Kyberturvallisuustaitoja pidetään tämän ajan välttämättömyytenä. Yhteisöt tarvitsevat näitä taitoja, ja sen vuoksi koulutuksia pitää järjestää”, painottaa Wissam Ahmed al-Mutlaq, 28. Kuva: Osama Nabeel
Koulutuksissa katsotaan opetusvideoita ja käydään ryhmäkeskusteluja. Ibtisam Riyad Ghazi, 35, osallistui koulutukseen viime vuonna ja opettaa nyt taitojaan eteenpäin. Kuva: Osama Nabeel
Kirkon Ulkomaanavun työ Jordaniassa keskittyy pakolaisten ja jordanialaisten toimeentulo- ja koulutusmahdollisuuksien parantamiseen. Viime vuosina esiin on noussut uudenlaisia tarpeita. Pakolaistaustaiset henkilöt tarvitsevat esimerkiksi koodaamiseen ja digimarkkinointiin liittyviä taitoja, joiden avulla he pääsevät käsiksi parempaan toimeentuloon ja laajempiin markkinoihin.
Kyberturvallisuuskurssille osallistunut syyrialainen Khadija Youssef Hariri uskoo kurssin parantaneen hänen työllistymismahdollisuuksiaan. Hariri kertoo oppineensa käyttämään digitaalista lompakkoa, mikä helpottaa sähköisten liiketoimien tekemistä.
”Nämä taidot ovat meille uusia”, Hariri toteaa tyytyväisenä.
Etätyökulttuurin kehittyminen avaa myös pakolaisille uusia työllistymismahdollisuuksia. Kirkon Ulkomaanapu sekä suomalainen pakolaisia, turvapaikanhakijoita ja maahanmuuttajia tukeva StartUp Refugees aloittivat toukokuussa Zaatarissa yhteistyön.
Projektissa Suomessa olevat mentorit tarjoavat leirissä asuville koulutusta etäyhteyksin. 45 leirin asukasta oppii, millaisia mahdollisuuksia ICT-alan freelance-työt voivat tarjota ja kuinka omaa osaamistaan voi markkinoida.
25-vuotias Zakaria Tahseen Alkilani sai mentorin Suomesta. KUA:n ja Startup Refugeesin hanke välittää ICT-alan yrittäjyysoppeja Zaatarin leirin asukkaille. Alkilani haluaa ohjelmoida pelejä. Kuvaus: Osama Nabeel, Editointi: Ville Nykänen
Tabletit ja pelit tukevat oppimista
Pandemian vaikutukset ovat alleviivanneet laitteiden, yhteyksien ja taitojen tärkeyttä. Esimerkiksi 44 miljoonan asukkaan Ugandassa 15 miljoonaa lasta on kärsinyt korona-aikana koulusuluista. Luku pitää sisällään 600 000 ala- ja yläkouluikäistä pakolaistaustaista koululaista.
On tärkeää, että etäyhteydet ja digitaidot ovat jatkossa kaikkien saatavissa.
Kirkon Ulkomaanapu on yhdessä hollantilaisen kumppanijärjestön kanssa varustanut tablettitietokoneilla luokkia Länsi- ja Luoteis-Ugandan pakolaisasutusalueilla. Peruskoulun oppilaat voivat pelata tableteilla luku- ja laskutaitoa kehittäviä vuorovaikutuksellisia pelejä.
”Pelit perustuvat Ugandan opetusviranomaisen hyväksymään peruskoulun opetussuunnitelmaan, jonka tarkoitus on tehdä oppimisesta hauskaa, osallistavaa ja tehokkaampaa,” kertoo KUA:n vanhempi ohjelmatyöntekijä Filbert Idha.
Lisäksi KUA ja YK:n pakolaisjärjestö UNHCR ovat jalkauttaneet kouluihin digitaalisen alustan, jonka kautta oppilaat, opiskelijat ja opettajat pääsevät käsiksi oppimateriaaleihin ilman internetyhteyttä. Oppimateriaalit koostuvat teksteistä, videoista, vuorovaikutuksellisista simulaatioista ja digipeleistä. Niiden avulla opiskellaan kaikkea matematiikasta taideaineisiin.
Teknologia ei ole uusi juttu pakolaisasutusalueiden lapsille ja nuorille. Digitaitojen oppiminen on kuitenkin tärkeää, jotta lapset ja nuoret saavat laitteista ja yhteyksistä irti kaiken hyödyn. Kuva: Hugh Rutherford
Rwamwanjan pakolaisasutusalueen ammattikoululaiset ovat opiskelleet digiturvallisuutta ja -hygieniaa, digimarkkinointia sekä esimerkiksi valokuvausta ja videoiden tekemistä älypuhelimilla. Laitteet, yhteydet ja niiden käyttämiseen liittyvät taidot ovat tärkeitä myös perhesyistä.
”Joillain pakolaisista on perhettä kotimaassaan, ja digitaalinen vuorovaikutus on ainoa keino pitää yhteyttä heihin,” muistuttaa IT-projektityöntekijä Edgar Mutaryebwa.
Teknologia ei ole uusi juttu pakolaisasutusalueiden nuorille. Älypuhelimet ovat yleisimpiä laitteita edullisuutensa vuoksi, ja eniten nuoret käyttävät WhatsAppia, Googlea ja Facebookia.
Mutaryebwa uskoo, että digitaitojen oppiminen auttaa pakolaistaustaisia nuoria hahmottamaan päämääriään ja mahdollisuuksiaan. Taitojen puute puolestaan asettaa heidät marginaaliin ja lisää nuorten turhautuneisuutta.
”Kun älypuhelimet ja sosiaalinen media ovat helposti saatavilla, nuoret pääsevät käsiksi digimaailmaan. Ilman taitoja he kuitenkin joutuvat helposti vedätysten kohteiksi,” Mutaryebwa selventää.
KUA on yhdessä hollantilaisen kumppanijärjestön kanssa varustanut Ugandan pakolaisasutusalueiden kouluja tablettitietokoneilla. Kuva: Hugh Rutherford
Vuorovaikutukselliset pelit kehittävät oppilaiden luku- ja laskutaitoa. Kuva: Hugh Rutherford
”Olen aina rakastanut tietokoneita,” sanoo Kongon demokraattisesta tasavallasta Ugandaan paennut Byamukama Ruhigwa (oik.). Hän osallistui tietokonekurssille ja pyörittää nyt pientä elokuva- ja musiikkibisnestä pakolaisasutusalueella. Moni alueen nuorista ei tiedä paljoakaan tietokoneista, mutta Byamukama opettaa heitä mielellään. Kuva: Hugh Rutherford
Tuk-tuk ja animaatiovideot vievät oppeja syrjäseuduille
Syrjäseuduilla tietoliikenneyhteydet ovat usein huonoja tai puuttuvat kokonaan. Kirkon Ulkomaanavun toiminta-alueilla Kambodžassa 60 prosenttia perheistä ei omista televisiota tai pääse internetiin. Se tarkoittaa, etteivät televisiossa lähetetyt opetusohjelmat ja verkon oppimateriaalit tavoita heitä.
Haastavat tilanteet pakottavat luoviin ratkaisuihin. Kambodžassa opettajat ja opinto-ohjaajat ovat liikkuneet kylästä toiseen tuk-tukeilla pitämässä oppitunteja, jakamassa opiskelumateriaaleja ja rohkaisemassa perheitä tukemaan lapsiaan etäkouluaikana.
Hätä keinot keksii. Koronasulkujen aikana Kambodžan opettajat ja opinto-ohjaajat liikkuivat kylästä toiseen tuk-tukeilla pitämässä oppitunteja. Kuva: KUA Kambodža
Myanmarin syrjäisillä maaseuduilla on puolestaan kysyntää uusille yrityksille ja toimeentulomuodoille. Viime vuonna alueen asukkaille tuotettiin opetusmateriaaleja yrittäjyydestä ja käsityöläisyydestä animaatiovideoiden muodossa. Materiaalit tehtiin neljällä eri kielellä, jotta niistä olisi hyötyä mahdollisimman monelle.
Myanmarin maaseudulla naiset ovat saaneet yrittäjyyteen ja käsityöläisyyteen liittyviä oppeja animaatiovideoiden avulla. Videot tehtiin neljällä eri kielellä, jotta ne olisivat ymmärrettäviä mahdollisimman monelle. Kuva: Myat Kyaw Thein
Koulutukseen osallistuminen on tuonut yrittäjä Htoo Thint Zinille uusia kaupallisia mahdollisuuksia ja taloudellista hyötyä. Kouluttautuminen on parantanut tuotteiden laatua ja auttanut saamaan tuotteita myyntiin.
”Työskentelen yhdessä 50 muun käsityöläisen kanssa. Yritystoiminnan lisäksi opetan nuorten, naisten ja vammaisten ryhmille yrittäjyyteen liittyviä taitoja laadunvalvonnasta, suunnittelusta ja kirjanpidosta”, Htoo Thint Zin kertoo.
Myanmarilainen käsityöyrittäjä Htoo Thint Zin kävi animaatiovideokoulutuksen. Opit toivat hänelle uusia kaupallisia mahdollisuuksia ja taloudellista hyötyä. Kuva: Myat Kyaw Thein
Luovat ratkaisut Kirkon Ulkomaanavun toimintamaissa osoittavat, että pandemian vauhdittamaan etäaikaan liittyy myös mahdollisuuksia. Jos yhteydet ovat olemassa, niin esimerkiksi koulutukset ja oppimateriaalit ovat nyt yhä useamman saatavilla.
Teksti: Ulriikka Myöhänen, Linda Kabuzire, Noora Pohjanheimo
Juttu on julkaistu alun perin Tekoja-lehdessä 2/2021. Syksyn lehti kantaa teemaa Digi, teknologia ja kehitys.
Korona-aika muutti opettaja Tuuli Naalisvaaran vapaaehtoistyön pakolaisalueella etäopetukseksi
Opettaja Tuuli Naalisvaaralle Opettajat ilman rajoja -vapaaehtoistyö on ollut tapa tutkia maailmaa ja kurkistaa toisiin kulttuureihin. Kuva: Tuuli Naalisvaaran kotialbumi
Ennen koronaa Opettajat ilman rajoja -vapaaehtoisuus vei Tuuli Naalisvaaran pakolaisasutusalueelle Ugandaan. Viime vuonna hän vahvisti kenialaisten opettajakollegoiden ammattitaitoa etäyhteyksien välityksellä.
Yhteiskunta siirtyi korona-aikana etäjärjestelyihin, ja niin tapahtui myös Opettajat ilman rajoja (OIR) -vapaaehtoisverkostolle. Matkustusrajoitusten astuttua voimaan vapaaehtoiset eivät jääneet toimettomiksi. Tuuli Naalisvaara on aiemmin tehnyt opettajuuteen liittyviä vapaaehtoisjaksoja eri puolilla maailmaa, mutta korona-aikana hän toimi vapaaehtoisena etäyhteyksien avulla.
”Vapaaehtoistyö on ollut minulle tapa tutkia maailmaa. Rantaloman sijaan tykkään päästä työn kautta sisään paikalliseen kulttuuriin”, Naalisvaara kertoo.
Vuonna 2019 Naalisvaara päätyi kolmeksi kuukaudeksi Pohjois-Ugandaan Adjumanin pakolaisasutusalueelle, jossa asuu paljon eteläsudanilaisia pakolaisia. Muutto Ugandaan jännitti, sillä Afrikka oli Naalisvaaralle vielä vieras maanosa. Erähenkisyys ja vaelluskokemukset ilman sähköä auttoivat kuitenkin sopeutumaan.
Naalisvaaran tehtäviin kuului tukea paikallisten kollegoiden pedagogisten taitojen kehittymistä. Teoriaopetusten välissä paikalliset opettajat sovelsivat oppimaansa luokkahuoneissa ja pitivät WhatsAppin välityksellä yhteyttä suomalaisiin opettajiin, jotka tukivat heitä käytännön harjoituksissa.
Suomalaisten opettajien ammattitaito välittyy etäopetuksessakin
Viime vuonna Naalisvaara osallistui etänä useisiin Kenian Opettajat ilman rajoja -hankkeisiin Kalobeyein pakolaisasutusalueella.
”Kontekstin ymmärtäminen oli haasteellisempaa etäyhteyksillä. Paikan päällä oli mahdollista pitää erilaista harjoituksia, mutta etänä piti olla tarkkana, että kaikki verkkomateriaalit olivat tiiviitä ja ymmärrettäviä”, Naalisvaara kertoo.
Haasteista huolimatta Naalisvaara uskoo etäyhteyksien voimaan opettajayhteistyössä.
”Oli koronaa tai ei, etäopetus on hieno keino viedä suomalaista ammattitaitoa koululuokkaan, oli se sitten missä tahansa vaikeiden kulkuyhteyksien takana.”
Naalisvaaran mielestä Ugandassa ja Keniassa vaikuttaa autoritäärinen opetuskulttuuri: opettaja ammentaa oppilaille, ja vuorovaikutus puuttuu.
”Vapaaehtoisina tuomme esiin positiivista pedagogiikkaa ja opetamme fyysisten rangaistusten sijaan muita keinoja luokan hallintaan.”
Opettajat ilman rajoja -hankkeissa korostetaan leikin ja tekemällä oppimisen merkitystä sekä sitä, miten erilaisia tiloja voidaan käyttää oppimiseen. Keskeistä on myös vuorovaikutuksen lisääminen. On kuitenkin tärkeää, että koulutusten sisältö perustuu paikallisten tarpeisiin.
”Opettajan ammatti ei ollut kovin arvostettu eikä hyvin palkattu. Nostamme esiin opettajien omaa arvostusta työtään kohtaan, jotta samalla motivaatio työtä kohtaan kasvaisi”, Naalisvaara sanoo.
Naalisvaara on kotoisin Etelä-Suomesta. Suomessa hän työskenteli viimeksi Kittilässä 21 oppilaan kyläkoulussa ennen kuin suuntasi opettamaan Malediiveille. OIR-vapaaehtoisuus oli Naalisvaaralle positiivinen kokemus.
”Olen päässyt toteuttamaan opettajuutta uusilla tavoilla, saanut kokemusta mentoroinnista ja opetusmateriaalin luomisesta. Kannattaa ehdottomasti lähteä kokeilemaan.”
Teksti: Markus Silvennoinen
Oletko opettaja, opinto-ohjaaja, varhaiskasvatuksen osaaja tai ammatillisen puolen opettaja? Uusi vapaaehtoishaku avautuu lokakuussa 18.10. Katso lisätietoja täältä.
Kehityspolitiikasta tehtiin selkoa eduskunnassa – 3+1 nostoa
Kehityspolitiikan ylivaalikautisen selonteon suurin heikkous on, ettei se sisällä kehitysrahoituksen tiekarttaa, josta on selkeä kirjaus hallitusohjelmassa, kirjoittaa KUA:n vaikuttamistyön päällikkö Tapio Laakso. Positiivista on, että koulutuksen painoarvo kehityspolitiikassa kasvoi.
Eduskunta keskusteli tällä viikolla Suomen uudesta kehityspoliittisesta selonteosta. Puutteineenkin selonteko on kaivattu ja tärkeä pitkän aikavälin linjaus Suomen kehityspolitiikasta.
Kansanedustajat osoittivat laajaa tukea kehitysyhteistyölle ja toivat esiin myös hyviä sisällöllisiä nostoja.
”Keskinäisriippuvaisessa maailmassa Suomi ei ole tyhjiössä, jossa maailman kehityskulut ja tapahtumat eivät vaikuttaisi meihin. Kehitysyhteistyöllä voidaan osaltaan vaikuttaa yhteiskuntien kehitykseen, jotta kotiseutu olisi vakaa ja inhimillinen paikka elää, joka tarjoaa elinmahdollisuuksia ja on tasa-arvoinen ja jossa kunnioitetaan ihmisoikeuksia ja oikeusvaltioperiaatetta, jotta pakon edessä ei olisi jätettävä kotia.” – Hussein al-Taee, sdp
1. Koulutus nousi kehityspolitiikan painopisteeksi
Merkittävin muutos kehityspolitiikassa on koulutuksen nostaminen omaksi painopisteekseen. Tämä on myönteinen ja laajasti tuettu askel, jossa Suomi hyödyntää omia vahvuuksiaan kehityspolitiikassa.
Selonteossa itse koulutuspainopisteen sisältö jää vielä verrattain ohueksi. Ensimmäiset askeleet toteutuksessa – kuten kansainvälisiin koulutusrahastoihin osallistuminen – ovat kuitenkin olleet hyviä.
Kehityspolitiikan uutta koulutuspainotusta syvennetään järjestelmällisesti, ja sen kytköksiä muihin painopisteisiin ja humanitaariseen apuun vahvistetaan hallituskauden aikana. Esimerkiksi koulutus katastrofeissa (Education in Emergencies) vahvistaa koulutuksen ja humanitaarisen avun yhteyttä.
”Erityisen iloinen olen koulutuksen noususta omaksi erilliseksi temaattiseksi painopisteekseen. Varmasti moni teistäkin on maailmalla vieraillessaan kuullut toiveet ja kiinnostuksen Suomen koulutusosaamista kohtaan. Tällä sektorilla meillä on todella annettavaa, oli kyse sitten opettajankoulutuksesta, varhaiskasvatuksesta, äidinkielisestä tai erityisopetuksesta tai vaikka yritysvetoisesta digiosaamisesta. Painopisteen sisältö vaatii kuitenkin jatkotyöstöä ja ‑pohdintaa esimerkiksi siitä, kuinka se näkyy humanitäärisessä avussa.” – Inka Hopsu, vihr.
2. Yksityisen sektorin kehittäminen on tärkeää
Tällä hetkellä noin 60 prosenttia afrikkalaisista on alle 25-vuotiaita. Tämä tuo maanosaan varsin erilaista dynamiikkaa harmaantuvaan Eurooppaan verrattuna. Haasteena on työpaikkojen löytyminen. Joka vuosi noin 10–12 miljoonaa nuorta tulee työmarkkinoille, mutta uusia työpaikkoja syntyy vain kolme miljoonaa.
Yksityisen sektorin kehittäminen näkyy vahvasti Suomen kehityspolitiikassa, mikä on tärkeää.Tarkkuutta tarvitaan kuitenkin siinä, että toimet tukevat yrittäjyyttä nimenomaan kehittyvissä maissa, ei ainoastaan Suomessa.
Erityisen tärkeitä työpakkojen syntymisen kannalta ovat pienet ja keskisuuret yritykset, mutta juuri pk-sektorin tila on heikko monissa vähiten kehittyneissä maissa. Puhutaan jopa ”missing middle” –ilmiöstä.
Vähiten kehittyneissä ja hauraissa maissa tulee pyrkiä hyödyntämään ei vain lahjamuotoista kehitysapua, vaan enenevästi kaikkia kehitysrahoituksen instrumentteja. Lainamuotoinen kehitysyhteistyö näissä konteksteissa pitää kohdistaa erityisesti pk-sektorille.
”Perinteinen julkinen kehitysyhteistyörahoitus ei yksin riitä. Selonteko asettaa tavoitteeksi, että suomalaisyritysten osuus kehitysyhteistyörahoitteisessa toiminnassa kasvaa. Investointien ja innovaatioiden kautta vauhditamme kestävien yksityisen sektorin työpaikkojen syntymistä.” – Hilkka Kemppi, kesk.
3. Suomi on muita Pohjoismaita jäljessä rahoituksen suhteen
Kehityspolitiikan ylivaalikautisen selonteon suurin heikkous on, ettei se sisällä kehitysrahoituksen tiekarttaa, josta on selkeä kirjaus hallitusohjelmassa. Kehitysrahoituksen nostaminen YK-sitoumuksen mukaisesti 0,7 prosenttiin bruttokansantulosta (BKTL) vaatii pitkäjänteistä sitoutumista.
Suomi on edelleen etäällä muista Pohjoismaista. Vuonna 2020 Ruotsin kehitysrahoituksen BKTL-osuus oli 1,14%, Norjan 1,11 % ja Tanskan 0,73 %.
Useat kansanedustajat nostivat esille rahoitustiekartan puutteen ja kehitysministeri Ville Skinnari lupailikin jatkokeskusteluja eduskuntaryhmien kesken.
Myönteistä on se, että Suomi on Vähiten kehittyneitä (LDC) maita koskevan 0,2%:n tavoitteen osalta hyvin lähellä tavoitteen saavuttamista. Kehitysrahoituksen painottamista köyhimmille ja hauraimmille maille pitää edelleen jatkaa.
”Hallitus on lisäksi päättänyt leikata kehitysyhteistyöstä myös vuonna 2023. Eduskunnan ulkoasiainvaliokunta on todennut yksimielisessä lausunnossaan, että hallituksen määrärahaleikkauksella voi olla negatiivisia vaikutuksia Suomen YK:n turvallisuusneuvostokampanjaan, mihin on syytä suhtautua vakavuudella.” – Saara-Sofia Sirén, kok.
+ Afrikka ansaitsee monipuolisempaa keskustelua
Eduskunnan kehityspoliittisesta keskustelusta nousi esiin myös vahva tarve monipuolisemmalle Afrikka-kuvalle ja -keskustelulle. Kehityspolitiikka usein syystäkin keskittyy ongelmiin, mutta silti Afrikka kuvataan liian usein Eurooppaa uhkaavan nopean väestönkasvun ja muuttoliikkeen kautta. Toivottavasti Suomen uuden Afrikka-strategian myötä lähestymistavat ja näkökulmat moninaistuvat.
Koronapandemia sulki opetustilat myös Cox´s Bazarin pakolaisleirillä Bangladeshissa. Kotiopiskelun tueksi tarvittiin lukutaidottomille sopivia materiaaleja. Kirkon Ulkomaanavun projektissa työskennellyt Koly Chowdhury alkoi kuvittaa kotiopiskeluun sopivia tehtäviä.
Bangladeshin Cox’s Bazarissa sijaitsee maailman suurin pakolaisleiri – alueella elää lähes miljoona Myanmarista tullutta rohingya-pakolaista. Heistä yli puolet on tyttöjä ja naisia. Rohingya-kulttuurissa naisten tehtävänä pidetään kotitaloudesta ja lapsista huolehtimista, eikä heidän koulunkäyntiään nähdä siksi tärkeänä.
”Leirillä asuu valtava määrä tyttöjä ja naisia, jotka eivät osaa kirjoittaa omaa nimeään. Siksi ruoka-avustuksetkin on kuitattava musteeseen painetulla peukalolla”, Koly Chowdhury toteaa.
Chowdhury, 26, työskentelee kolmatta vuotta Kirkon Ulkomaanavun ja Tanskan kirkon ulkomaanavun yhteisessä hankkeessa. Hanke on osa opetusalan ohjelmaa, jota rahoittavat myös UNICEF ja UN Women. Leireille on rakennettu 11 turvallista tilaa, joissa on mahdollista opiskella, peseytyä, ja saada henkistä tukea. Hankkeen kohderyhmänä ovat 15–24-vuotiaat tytöt ja naiset, koska pakolaiskriisin alkaessa mikään muu järjestö ei huomioinut heitä opetusohjelmissaan. Heidän saaminen opin ääreen oli kuitenkin aluksi hyvin haasteellista.
Koly Chowdhury kuvittaa työkirjoja.
”Teimme paljon kotikäyntejä ja järjestimme tilaisuuksia, joissa perustelimme käytännön esimerkein, miksi opiskelu on tärkeää. Toimimme myös uskonnollisten johtajien kanssa, sillä heillä on paljon vaikutusvaltaa yhteisöissä”, Chowdhury kertoo.
Hankkeessa avainasemaan nousivat pakolaistaustaiset naisopettajat, jotka palkattiin rohingyojen keskuudesta. He työskentelivät paikallisyhteisöstä palkattujen bangladeshilaisten opettajien työpareina. Kolylla on tästä henkilökohtaista kokemusta, sillä hän toimi hankkeen kaksi ensimmäistä vuotta opettajana, työparinaan rohingya-opettaja.
”Aluksi opettajilla oli vaikeaa – heidän aikomuksiaan epäiltiin ja heitä karsastettiin. Pikkuhiljaa yhteisöissä alettiin kuitenkin ymmärtää, miten suurta hyötyä opitut taidot tuovat arkielämään. Torilla asioiminen ja talouden suunnittelu helpottuu, ja uusien taitojen avulla pystyy ansaitsemaan toimeentuloa”, Chowdhury kertaa.
Hankkeen alussa kartoitettiin, minkälaisille taidoille olisi kysyntää, ja mitä tytöt ja naiset itse halusivat oppia. Kartoituksen perusteella järjestettiin kursseja batiikkivaatteiden valmistuksesta, ompelusta, perinteisestä kirjonnasta ja ruokakasvien viljelystä.
”Eniten ylpeyttä on kuitenkin tuottanut luku- ja kirjoitustaidon oppiminen, sekä matematiikan perusasioiden hallinta. Niistä taidoista on todella suurta hyötyä arkielämässä”, Chowdhury painottaa.
Turvallisissa tiloissa tytöille ja naisille on annettu myös psykososiaalista tukea. Useat naisista ovat kokeneet seksuaalista väkivaltaa ja ahdistelua. Myanmarista paetessaan monet ovat joutuneet raiskauksen uhreiksi. Naisille on tarjottu mahdollisuus luottamuksellisiin keskusteluihin, joissa he voivat purkaa vaikeita kokemuksiaan. Vakavasti traumatisoineet uhrit on ohjattu ammattiauttajien tuen piiriin. Turvallisista tiloista käsin on tehty myös yhteistyötä terveysviranomaisten kanssa, jotta naiset ovat saaneet fyysisiin vammoihinsa ja terveysongelmiinsa apua.
Koulutuksia pidetään naisille suunnatuissa turvallisissa tiloissa.
”Olemme myös järjestäneet kaikille opiskelijoillemme tuokioita, joissa opetellaan rentoutumista hengitysharjoitusten avulla. Aluksi tämä herätti ihmetystä, ja monet nauroivat ja tirskuivat, kun ohjasimme harjoituksia”, Chowdhury muistelee.
Suhtautuminen muuttui kuitenkin nopeasti, kun naiset huomasivat, että hengitysharjoituksista on hyötyä monenlaisiin vaivoihin.”Yksi opiskelijoistamme kärsi kivuliaasta päänsärystä. Hän sai suurta apua rentoutusharjoituksista, ja päänsärky väheni huomattavasti”, Chowdhury toteaa.
Itseopiskelua kuvien avulla
Maaliskuussa 2020 tilanne leireillä muuttui, kun Bangladeshin hallitus päätti sulkea kaikki opetusta antavat tilat koronapandemian vuoksi. Kirkon Ulkomaanapu ja kumppanijärjestö DCA päättivät kuitenkin heti, että tyttöjen ja naisten tukemista jatketaan tavalla tai toisella. Hankkeen henkilöstö alkoi tuottaa vinhalla vauhdilla materiaaleja, joiden avulla tytöt ja naiset voisivat opiskella kotoa käsin.
”Mietimme ja pähkäilimme, miten lähes lukutaidottomat henkilöt kykenisivät opiskelemaan itsenäisesti kotona”, Chowdhury huokaisee.
Tueksi saatiin hankkeessa jo koulutetut rohingya-opettajat, jotka pystyivät tekemään kotikäyntejä ja ohjaamaan opiskelua. Koronatilanteen pahentuessa kotikäynnitkin kuitenkin lopulta kiellettiin. Tämän jälkeen opettajat ovat jatkaneet ohjaamista puhelimen välityksellä.
”Nopeasti kävi selväksi, että huomiota on kiinnitettävä oppimateriaaleihin eli laatimiimme työkirjoihin. Niiden tulee olla selkokielisiä, ja ohjeistus tulee olla aina näkyvillä kuvallisen mallin avulla.”
Tällä tavalla Kolylle avautui uusi ura kuvittajana.
”Olen pienestä lapsesta asti piirtänyt paljon, ja olen opiskellut piirtämistä myös taidekoulussa. Olin kirjoittanut tästä ansioluettelooni, ja esihenkilöni bongasi tämän taitoni sieltä”, Chowdhury hymyilee.
Siitä lähtien Koly on kuvittanut oppimateriaaleja ja myös paikalliseen kontekstiin laaditun opetussuunnitelman. Hän on ollut myös vahvasti mukana miettimässä, minkälaiset tehtävät voisivat tuottaa iloa ja lievittää stressiä haastavan leirielämän keskellä.
Chowdhuryn kuvittama työkirjan kansi.
”Muistan omasta nuoruudestani sen, että aina kun minua ahdisti, otin kynän käteen. Piirtämällä pystyn sulkemaan itseni hetkeksi ahdistavan ympäristön ulkopuolelle. Väritystehtävät auttavat keskittymään ja lievittämään stressiä”, Chowdhury toteaa.
Tästä syystä työkirjoihin on sisällytetty myös väritystehtäviä sekä luovia harjoituksia, joita tehdessään naiset saavat esimerkiksi piirtää unelmiensa korvakorut ja suunnitella henna-tatuointeja. Vaikka Suomen ulkoministeriön rahoittama hanke päättyy heinäkuun lopussa, jäävät materiaalit ahkeraan käyttöön. Myös muut järjestöt ovat kiinnostuneet niistä, ja materiaaleista onkin juuri otettu uusintapainos. Useat sadat rohingya-tytöt ja naiset tulevat opiskelemaan jatkossakin Kolyn piirtämien kuvitusten avulla.
Teksti: Johanna Kurki
Kirjoittaja työskentelee Kirkon Ulkomaanavun konsulttina opetussektorilla.
Afganistanin saavutusten pelätään murentuvan, mutta lukutaitoa ei voi ottaa pois
Maan sisäisiä pakolaisia Afganistanissa. Kuva: CWS Asia
Afganistanin hallituksen romahdettua kansainvälisessä yhteisössä on käyty paljon tarpeellista itsetutkiskelua. Ulkoapäin pakotettu valtion rakentaminen epäonnistui pahasti. Taleban pitää 20 vuoden jälkeen taas valtaa Afganistanissa – jäikö mitään saavutuksia jäljelle?
Afganistanin kehitysyhteistyössä on puhuttu paljon koulutuksesta ja erityisesti tyttöjen koulutuksesta. Talebanin edellisellä valtakaudella tytöt suljettiin pitkälti koulutuksen ja työelämän ulkopuolelle, joten tyttöjen kouluttamisella on ollut myös valtava symbolinen merkitys.
Juuri naisten ja tyttöjen oikeuksien suhteen kansainvälisen kehitysyhteistyön saavutukset Afganistanissa ovat kiistattomat. Ja näiden saavutusten murentamista nyt pelätään. Afganistanista tulevaan dataan on tietysti suhtauduttava varauksellisesti, mutta suunta on ollut selvä. Erot maan sisällä esimerkiksi kaupunkien ja maaseudun välillä ovat kuitenkin suuret.
Lukutaidottomuus on Afganistanissa laajaa, mutta edistystä on saatu aikaan. Yli 15-vuotiaiden afganistanilaisten lukutaito on noussut 31 prosentista 43 prosenttiin vuoden 2011 jälkeen. Erityisen paljon on parantunut tyttöjen (15–24-vuotiaiden) lukutaito, joka nousi 32 prosentista 56 prosenttiin. Ylipäänsä nuoret lukevat selvästi vanhempia sukupolvia paremmin, lukutaito on kohonnut 65 prosenttiin.
Tytöt käyvät nyt enemmän koulua ja naisia on enemmän opettajina. Toisen asteen koulutuksen suorittaminen on nuorten naisten keskuudessa noussut. Vuonna 2005 luku oli vain 9 prosenttia. Kymmenet tuhannet naiset ovat päässeet yliopistoon. Työelämään osallistuminen on lisääntynyt.
Nämä tulokset eivät syntyneet helposti tai pelkästään ulkopuolisella avulla. Afganistanilaiset naiset ovat itse rakentaneet itselleen aiempaa vahvemman roolin yhteiskunnassa ja esimerkiksi vieneet tyttöjen kouluttamista eteenpäin, vaikka se on usein ollut hengenvaarallista.
Hankittua lukutaitoa ja koulutusta ei voi viedä pois. Naisten asema ei Afganistanissa ole koskaan ollut hyvä, silti se on nyt täysin erilainen kuin 20 vuotta sitten. Ei ole siis ihme, että afganistanilaiset naiset ovat haastaneet Taleban – valtaa niin kaduilla kuin televisiossa. Ulkomaiset joukot ovat poistuneet, mutta Afganistanin kansalaisyhteiskunta ei ole kadonnut.
Yhdysvaltojen rauhansopimus Talebanin kanssa tehtiin ohi vallassa olleen hallituksen, mutta myös ohi afganistanilaisten naisten oikeuksien. Afganistanin miehitystä perusteltiin toistuvasti naisten ja tyttöjen puolustamisella, mutta vetäytymisen yhteydessä naisten ja tyttöjen oikeuksien turvaaminen ei näytä olleen edes keskustelunaihe.
Nyt kansainvälisen yhteisön on tehtävä kaikkensa, jotta viimeisen 20 vuoden edistysaskeleita ei oteta pois Afganistanin naisilta. Talebania on painostettava niin ihmisoikeuksista, inklusiivisen, demokraattisen hallinnon perustamisesta kuin naisten oikeuksien takaamisesta. On tärkeää, että esimerkiksi YK:n ihmisoikeuselimet seuraavat tarkasti, mitä maassa tapahtuu – myös isojen kaupunkien ulkopuolella. Maahan on saatava kansainvälisiä ihmisoikeustarkkailijoita ja Taleban on pyrittävä painostamaan selkeisiin sitoumuksiin.
Tietenkin tämä tulee olemaan vaikeaa, mutta juuri siksi se on meidän velvollisuutemme. Erityisen tärkeää se on sitten, kun maailman mielenkiinto väistämättä pian siirtyy johonkin muuhun asiaan. Jos haluat seurata Afganistanin tapahtumia tarkemmin, suosittelen esimerkiksi tätä listaa twittaajista, joka sisältää erityisesti paikallisia ääniä.
Kirjoittaja on Kirkon Ulkomaanavun vaikuttamistyön päällikkö.
Koulutus on voimakas keino köyhyyden ja levottomuuden rajun kierteen lopettamiseksi, kirjoittaa Kirkon Ulkomaanavun Lähi-idän aluejohtaja Ashraf Yacoub.
Syyrian konflikti on kestänyt jo kymmenen vuotta. Sen aikana miljoonat syyrialaiset ovat joutuneet jättämään kotinsa ja etsimään suojaa muualta maan sisältä. He kärsivät ruoan puutteesta, eikä heillä ole mahdollisuutta toimeentuloon tai terveydenhoitoon. Pandemia on entisestään kiristänyt maan vaikeaa taloustilannetta, minkä myötä kotitalouksilla ei ole varaa edes perustarpeisiin.
Syyrian lasten tilanne ei ole koskaan ollut huonompi. Miltei 90 prosenttia lapsista tarvitsee humanitaarista apua. 2,5 miljoonaa lasta ei pääse kouluun. Lisäksi 1,6 miljoonaa koululaista on vaarassa pudota koulusta.
Koulutus on voimakas keino köyhyyden ja levottomuuden rajun kierteen lopettamiseksi. Katastrofista toipuminen voi alkaa koulutuksen myötä, ja se myös vähentää konfliktin tuhoisia vaikutuksia.
Suomalaisena järjestönä meillä on laaja kokemus ja osaaminen koulutuksesta. Pandemiavuonna 2020 Kirkon Ulkomaanavun piti omaksua uusia toimintatapoja, joista yksi esimerkki on etäopetuksen järjestäminen. Koronan vuoksi muu työmme hidastui ja meillä oli enemmän aikaa koulujen korjaamiselle. Rajoitusten jälkeen pystyimme jatkamaan koulutyötä turvallisesti.
Syyrian-matkoillani minusta on ollut ilahduttavaa nähdä työmme tuloksia. Vuonna 2020 työmme tavoitti Syyriassa 35 000 ihmistä. Heidän joukossaan oli 4 900 koulutustyöstämme hyötynyttä koululaista ja opettajaa.
Syyrian tulevaisuudessa minua huolestuttaa eniten konfliktin ylipolitisoituminen. Se vaikeuttaa sovinnontekoa, uudelleenrakennusta ja humanitaarista työtä. Syyrialaisnuorten sinnikkyys saa minut kuitenkin toiveikkaaksi. Jos nuoret saavat mahdollisuuden, he voivat rakentaa paremman tulevaisuuden itselleen ja yhteisölleen.
Ashraf Yacoub, Lähi-idän aluejohtaja
Teksti julkaistiin alun perin Kirkon Ulkomaanavun vuosikertomuksessa 2020. Haluatko tietää lisää työmme tuloksista?
Inkluusio tarkoittaa, että kaikki pääsevät kouluun
Kirkon Ulkomaanavun työntekijät keskustelevat Pygmi-koulun johdon kanssa.
Tehdessämme koulutushankkeen alkukartoitusta Keski-Afrikassa, totesimme, että monen vammaisen lapsen vanhemmat ajattelevat, että lasta on turhaa laittaa kouluun, ”kun ei hän kuitenkaan voi mitään yhteisön hyväksi tehdä”. Asenteet ovat siis ehkä suurin syy, miksi vammaiset lapset eivät käy koulua. Jos vanhemmat eivät muutenkaan koe opiskelua kovin hyödylliseksi tavallisen keskiafrikkalaisen kylän elämää ja työtä ajatellen, niin vammaisille lapsille sen ajatellaan olevan vain rahan hukkaamista. Asennemuutos on hidasta, mutta teemme sitä pitkäjänteisesti.
Ja toisaalta, miten koulujen pitäisi muuttua, jotta kaikki lapset saataisiin kouluun? Inkluusio merkitsee kaikkien oppilaiden kasvamista yhdessä, mihin tarvitaan muutakin kuin pyörätuoliramppi luokan ovella. Opettajien koulutus sisältää yksinkertaisia metodeja erilaisten oppijoiden diagnosoimiseen ja tukemiseen, ja paljon keskusteluita heidän roolistaan vanhempien motivoinnissa. Kaikkien samanlainen eli tasa-arvoinen kohtelu ei riitä, vaan esimerkiksi huonokuuloisille tai huononäköisille täytyy löytyä paikka, mistä he pystyvät paremmin opetusta seuraamaan, ja hitaat oppijat voivat pienryhmissä saada tukea nopeammilta. Vanhempienyhdistyksiä koulutetaan järjestämään mahdollisimman hyvät olosuhteet kaikenlaisille oppijoille ja rohkaisemaan kaikkia lapsia kouluun.
Inkluusiossa pyritään siihen, että kaikki voivat oppia yhdessä. Koulutusneuvonantajana minun työhöni kuuluu kysellä hankalia kysymyksiä ja rohkaista paikallisia kollegoitani pohtimaan ja suunnittelemaan, mutta he kuitenkin viime kädessä tekevät päätökset.
Jouduimme äskettäin 8-henkisen tiimini kanssa keskustelemaan siitä, voimmeko tukea Pygmi-lapset-nimistä koulua. Mitäs inkluusiota tuollainen yhden etnisen ryhmän eristäminen on?
Vaan kun ensimmäisellä vierailulle saimme selville, että koulu on perustettu Ba’Aka-pygmikansan lasten omasta toiveesta, koska yhteiskoulussa heitä kiusataan, ja että koulua käy myös valtaväestöön kuuluvia lapsia, työskentelemme mielihyvin sen opettajien ja vanhempainyhdistyksen kanssa. Tavoitteena voisi siis olla, että koulun tason noustessa sinne tulee yhä enemmän ympäröivän alueen lapsia, mutta syrjittyjen Ba’Aka-oppilaiden ollessa enemmistönä kiusaamista ei pääse esiintymään.
Kirkon Ulkomaanapu tukee myös koulutusviranomaisia löytämään tehokkaampia tapoja toimia ja ratkaisemaan ongelmia. Kun luokat ovat niin täpötäysiä – usein yli 100 lasta – kannattaisiko toimia kahdessa tai kolmessa vuorossa? Kuinka voisimme kehittää epäpätevien opettajien kursseja niin, että ne vähitellen johtavat heidän pätevöitymiseensä?
Ja miten poistaisimme esteitä äidinkielisen opetuksen tieltä? Jokainen ranskan kieltä joskus opiskellut voi kuvitella, miten vaikeaa on opetella kirjoittamaan ranskaksi ennen kuin osaa lukea tai kirjoittaa omalla äidinkielellään – varsinkaan kun ekaluokkalaiset maaseudulla eiväy juurikaan osaa ranskaa ennen koulun aloitusta. Lukihäiriöstä tai muista oppimisvaikeuksista kärsiville lukemisen logiikan ymmärtäminen on lähestulkoon mahdotonta, ja se näkyy oppimistuloksissa: 20 % neljäsluokkalaisista ei osaa lukea yhtään sanaa. KUA pyrkii edistämään sangonkielistä opetusta, joka on jo kauan ollut valtion suunnitelmissa, mutta resurssien puutteessa jäänyt toteutumatta. Konfliktinkin keskellä on tärkeää saada kaikki lapset kouluun ja opettaa kielellä, jota he ymmärtävät.
He haluavat insinööreiksi, opettajiksi ja autokauppiaiksi
Syyriassa elää 6,7 miljoonaa maan sisäistä pakolaista, joista iso osa on lapsia. Suurimpia syitä sisäiselle pakolaisuudelle ovat konfliktit, väkivaltaisuudet ja luonnonkatastrofit. Koulu ankkuroi lapset elämään myös kriisien keskellä.
”Meidän piti muuttaa useaan otteeseen. Tunne epävakaudesta ja kaaoksesta on inhottava,” sanoo syyrialainen Rida Issa.
Syyriassa elää lasten sukupolvi, joka on viettänyt koko elämänsä tai ainakin merkittävän osan siitä pakolaisina. Issa kuuluu kyseiseen sukupolveen. Taisteluiden aikana koulupojan perhe rakensi kotiaan yhä uudelleen ja uudelleen Itä-Ghoutan alueella.
Kun tilanne rauhoittui, perhe palasi alkuperäiselle asuinseudulleen. Oma kotitalo oli tuhoutunut, ja nyt Issan koti on hänen isovanhempiensa talossa.
Syyrialainen Rida Issa käy koulua Itä-Ghoutan alueella Syyriassa. Hän on elänyt lapsuuttaan pakolaisena kotimaassaan. Kuva: Abu Talib Al-Buhaya.
Osa sotaa paenneista syyrialaisista on lähtenyt rajan yli Jordaniaan, Turkkiin, Kreikan saarille tai yhä kohti keskistä Eurooppaa. Merkittävä osa on kuitenkin jatkanut elämää pakolaisina oman maansa sisällä, kuten Issankin perhe.
17,5 miljoonan asukkaan Syyriassa elää vuonna 2021 yhteensä 6,7 miljoonaa maan sisäistä pakolaista – heitä on siis yli miljoona enemmän kuin Suomessa on asukkaita.
Taistelut Syyriassa ovat toistaiseksi laantuneet, mutta silti maassa raportoitiin vuonna 2020 yli 1,8 miljoonaa uutta maan sisäistä pakolaista. Heistä miltei kaikki pakenivat konfliktien ja väkivaltaisuuksien vuoksi.
Maailmassa oli vuoden 2020 lopussa ennätykselliset 55 miljoona maiden sisäistä pakolaista (internally displaced people). Kotimaansa ulkopuolelle paenneita ja YK:n pakolaisstatuksen saaneita henkilöitä on yli 26 miljoonaa (2019).
Vuoden aikana 40,5 miljoonaa ihmistä joutui pakenemaan kotimaansa sisällä. Kyseessä on korkein vuosittainen lukema viimeisen vuosikymmenen aikana.
Raportin laatijoiden mukaan erityisen huolestuttavaa on, että arvioon päädyttiin korona-aikana, jolloin liikkumisrajoitukset haittasivat tiedonkeruuta ja yhä harvempi etsiytyi hätäsuojiin tartuntojen pelossa.
Noin 85 prosenttia sisäisistä pakolaisista on jättänyt kotinsa konfliktin tai väkivaltaisuuksien vuoksi. Loput pakenivat luonnonkatastrofeja, joista suurin osa oli säähän liittyviä (tulvat, rankkasateet, syklonit).
Pakolaisina elävät lapset kohtaavat monenlaisia riskejä. Heidän mahdollisuutensa käydä koulua ja saada terveydenhoitoa ja suojelua vaarantuu. Kun lapsi repäistään pois tutusta ympäristöstään ja yhteisöstään, hän voi joutua eroon myös perheestään. Lisäksi lapsityöläisyyden ja lapsiavioliittojen riskit kasvavat.
Pakolaisuus ja konfliktien varjostama elämä vaikuttavat lapsiin monin tavoin. Syyrialaislapset Kirkon Ulkomaanavun tukemissa kouluissa kertovat itse, miten.
Remal & Enas: Muistot aseista painavat mieltä
Neljäsluokkalainen Remal Tahina käy koulua Daraan alueella. Koulussa oppiminen tuottaa hankaluuksia, mutta Tahina toivoo seuraavansa isänsä jalanjälkiä autokauppiaaksi.
Remal Tahinan koulunkäynti takkuaa. Tahina on viettänyt osan lapsuudestaan pakolaisena, mutta nyt hän käy koulua Daraan alueella Syyriassa. Kuva: Abu Talib Al-Buhaya.
”Sodan aikana meidän piti lähteä kotikylästämme toiselle paikkakunnalle. Muistan yhä selkeästi kranaatit, ohjukset, panssarivaunut ja kiväärit. Aseita oli aina lähettyvillä.
Kerran kranaatti tippui lähelle meidän kotiamme. Isoisäni olisi voinut saada vammoja, mutta onneksi hän oli moskeijassa.
Perheeseeni kuuluu isäni, äitini ja kaksi siskoa. Isäni on töissä Arabiemiraateissa, koska ei löytänyt töitä Syyriasta. Setäni tarjosi hänelle töitä autokaupasta. Hän hyväksyi tarjouksen, jotta voisi elättää meitä. Ikävöin häntä jatkuvasti. Hän käy luonamme vain kesäisin ja tuo mukanaan lahjoja. Kerran sain polkupyörän.
Koulussa minulla on vaikeuksia lukemisessa ja kirjoittamisessa. Kaverini aloittavat riitoja kanssani ja väittävät tekevänsä sen leikillään. Se häiritsee minua.”
Työmme Syyriassa keskittyy sodan raunioittaman koulutussektorin jälleenrakentamiseen.
Tuemme koulujen korjausta ja varustelua sekä järjestämme tukiopetusta oppilaille, joiden koulunkäynti on keskeytynyt tai on vaarassa keskeytyä.
Vuonna 2020 yhteensä 9345 koululaista pääsi jatkamaan koulunkäyntiään korjatuissa koulurakennuksissa. Oppimista tukeviin aktiviteetteihimme osallistui yhteensä 4 749 oppilasta. 3 000 koululaista sai koulupuvun ja -tarvikkeita. Lisäksi koulutimme 108 opettajaa psykososiaalisesta tuesta ja opetustyöstä katastrofitilanteissa.
Vuosikertomus 2020 on juuri julkaistu. Tutustu työhömme ja sen tuloksiin tästä.
Myös 12-vuotias Enas Alasimy kertoo, miten sota vaikuttaa häneen. Alasimyn perhe oli sodan aikana pakolaisina Jordaniassa yhteensä seitsemän vuoden ajan.
“En muista sodasta paljoakaan, koska olin todella nuori. Olen kuullut ihmisten kertovan tulituksista, ammuskeluista ja aseista.
Minulla on vaikeuksia koulussa. Minua pelottaa viitata ja osallistua. Pelkään, että opettaja lyö minua, jos vastaukseni on väärä.
Haluaisin aikuisena opettajasi, jotta voisin auttaa kaltaisiani ujoja oppilaita olemaan pelkäämättä.”
Enas Alasimy oli sodan aikana pakolaisena Jordaniassa. Nyt 12-vuotias Alasimy kertoo, ettei muista sota-ajoista paljoakaan. Kuva: Abu Talib Al-Buhaya.
Muhammad: Pitkä päivä työmaalla
Itäghoutalainen Muhammad Abdo Hijzai on 13-vuotias poika, joka osallistuu Kirkon Ulkomaanavun tukemaan tukiopetukseen muun muassa matematiikassa. Hizjain perheeseen kuuluu yhdeksän henkilöä. Rahasta tekee tiukkaa, minkä vuoksi Hijzai joutuu käymään töissä.
13-vuotias Muhammad Abdo Hijzai käy aamut koulussa ja päivät töissä. Auringonlaskun jälkeen hän palaa kotiin tekemään läksyjä. Kuva: Abu Talib Al-Buhaya.
”Kun koulu loppuu iltapäiväyhdeltä, autan isääni hänen työssään. Isä on rakennustyöntekijä. Yhdessä me päällystämme seiniä tasaisiksi maalausta varten. Isäni ei pysty tekemään kaikkea työtä yksin, joten siksi autan häntä.
Noin kuuden tunnin kovan työn teon jälkeen lopettelemme työt auringon laskeutuessa. Kun pääsen kotiin, avaan koulukirjat. Teen sen, jotta saavutan unelmani ja pystyn tekemään niistä totta. Minulla ei ole tarpeeksi aikaa, mutta teen parhaani: opiskelen 1-3 tuntia päivässä.
Viikonloppuisin leikin ystävieni kanssa, koska emme työskentele perjantaisin. Toivoisin, että voisin olla heidän kanssaan useammin, mutten voi jättää isääni yksin töiden kanssa. Kaikki isommat sisarukseni ovat tyttöjä, joten he eivät voi osallistua tämäntyyppisen työn tekemiseen.”
Aya: Puolet elämästä sodassa
14-vuotias Aya Darwish asuu Itä-Ghoutassa ja on huomannut, miten vaikeaa opintojen paluu oli sotavuosien jälkeen.
14-vuotias Aya Darwish asuu Itä-Ghoutassa. Hän haaveilee oman taidegallerian avaamisesta. Kuva: Abu Talib Al-Buhaya.
”Olen piirtänyt aina. Piirrän, kun olen surullinen. Piirrän, kun olen vihainen. Ironista kyllä, mielestäni piirustukseni ovat parhaimmillaan, kun olen itse huonoimmillani.
Muistan hyvin tämän pitkän sodan, jonka olemme joutuneet kokemaan. Asiat olivat todella vaikealla tolalla, eikä minun tarvitse edes mennä yksityiskohtiin. 14-vuotiaana olen viettänyt seitsemän vuotta sodassa. Puolet elämästäni olen katsellut elämän pahimpia asioita. Sen vuoksi olen kiitollinen jokaisesta hyvästä asiasta, jota minulle tapahtuu.
Niinä seitsemänä vuonna melkein unohdin, millaista on olla koululainen. Sen ajan jälkeen oli vaikea ryhtyä opiskelemaan taas englantia, sillä en ollut käyttänyt tai kuullut kieltä aikoihin. Tukiopetus on auttanut minua valtavasti.
En usko, että maalaaminen on koskaan minulle enemmän kuin harrastus. Haaveilen kuitenkin omien gallerioiden avaamisesta. Niissä voisin esitellä maalauksiani ja omaa maailmankatsomustani.”
Unelmat elävät myös haastavissa oloissa
Koulu on konflikteissa ja pakolaisina eläville lapsille elintärkeä paikka. Kouluissa rakennetaan kestävää tulevaisuutta ja annetaan lapsille eväitä tulevaisuuteen toimeentulon hankkimiseksi.
Myös 14-vuotias Omar Al Zuhaili joutui pakenemaan omasta kotikylästään Syyrian sodan aikana. Hän haluaa saavuttaa unelmansa olivatpa olosuhteet mitkä hyvänsä. Kuva: Abu Talib Al-Buhaya.
14-vuotias Omar Al Zuhaili joutui pakenemaan pienenä lapsena kotikylästään. Nyt hän käy koulua alkuperäisen kotikylänsä korjatussa lähikoulussa.
”Haluan tulevaisuudessa arkkitehdiksi, koska pidän piirtämisestä ja rakennusten suunnittelusta. Haluan saavuttaa unelmani, olivatpa olosuhteet mitkä tahansa. Rohkaisen ystäviäni saattamaan opintonsa loppuun,” Al Zuhaili kuvailee.
Koulutus on myös voimakas keino lapsityönvoiman kitkemiseksi. 14-vuotias Rida Issa tietää olevansa onnekas, sillä hänen ei ole tarvinnut lähteä isänsä avuksi rakennustyömaalle. Issa korostaa, ettei töiden tekemisessä ole mitään noloa, mutta sanoo toivovansa, että hänen töitä tekevät luokkakaverit saavat hoidettua koulutyöt kunnialla.
”Tulevaisuudessa haluan sähköinsinööriksi, sillä rakastan keksintöjä. Kerran suunnittelin pienen hämähäkin pienestä moottorista ja metalliromusta. Kun moottori on käynnissä, hämähäkki tärisee ja liikkuu,” Rida Issa kertoo.
Teksti: Ulriikka Myöhänen, Lähi-idän viestinnän asiantuntija
