Eniten tukea tarvitsevat naiset ja tytöt oppivat lukemaan ja saavat uusia taitoja Bangladeshin pakolaisleireillä.
“Naisille ja tytöille tarkoitetussa tilassa on turvallinen olo. On aina mukavaa tulla tänne ja olla yhdessä muiden kanssa”, sanoo vapaaehtoisena opettajana toimiva pakolaisnainen. Myanmarissa hän opetti maan kieltä burmaa sekä ompelua.
Bangladeshissa Cox Bazarin alueen leirikeskittymässä asuu lähes miljoona rohingya-vähemmistöön kuuluvaa ihmistä. He ovat paenneet Myanmarista väkivaltaa, jota YK:n ihmisoikeustarkkailijoiden raportti kuvaa massamurhiksi ja joukkoraiskauksiksi. YK:n raportin mukaan armeijan väkivallan tarkoituksena oli kansanmurha.
Suurin osa pakolaisista on naisia ja lapsia. Erityisesti orpojen sekä nuorten naisten ja tyttöjen tilanne on erittäin vaikea.
”Unelmani on, että naiset ja tytöt, joita opetan, voisivat alkaa opettaa muita. Ja että naiset voisivat työllään ansaita toimeentulonsa”, vapaaehtoinen sanoo.
Tukea väkivallan jälkeen
Opetuksesta ja toimeentulomahdollisuuksista on maailman suurimmalla pakolaisleirillä huutava pula. Erityisesti nuorille suunnattua koulutusta tarvitaan kipeästi.
Kirkon Ulkomaanavun ja sen tanskalaisen sisarjärjestön yhteisessä hankkeessa annetaan psykososiaalista tukea sukupuoleen perustuvaa väkivaltaa kokeneille sekä koulutusta naisille ja murrosikäisille tytöille.
”Lukutaito-opetuksessamme on tällä hetkellä 169 naista ja tyttöä. Elämäntaitoneuvonnassa, jossa puhutaan esimerkiksi hygieniasta, ravitsemuksesta ja perhesuunnittelusta, on 179 osallistujaa. Lisäksi 765 naista ja tyttöä on saanut psykososiaalista tukea ja tiimimme on käynyt 1050 perheen luona kertomassa naisille ja tytöille tarkoitetuista tiloista ja palveluista”, Cox Bazarissa työskentelevä KUA:n koulutusasiantuntija Petra Weissengruber kertoo.
Tietoiskut hygieniasta, lapsiavioliitoista ja katastrofiriskien vähentämisestä ovat tavoittaneet lähes 1400 naista ja tyttöä. Hankkeen alussa tehdyssä kyselyssä tuli ilmi, että kiinnostus koulutuksen on suurta ja että naiset toivovat voivansa myös jakaa osaamistaan. Esimerkiksi ompelua haluttiin opettaa myös kodeissa. Tähänkin on annettu mahdollisuus ja opetus on aloitettu.
Leirillä olosuhteet ovat karut. Ihmiset elävät pienissä hökkeleissä vieri vieressä.
”Monsuunisateet eivät onneksi ole olleet täällä tänä vuonna niin rajut kuin pelättiin. Niinä päivinä, kun sataa paljon, koulutustiimi ei aina pääse leireille. Sade, joka muuttaa pakolaisleirien tiet mutavelliksi, vaikeuttaa tietysti myös naisten ja tyttöjen pääsyä koulutustiloihin”, Weissengruber sanoo.
Teksti: Ulla Kärki
Kuva: Tine Sletting Jakobsen / Dan Church Aid
Bangladeshin pakolaisleireillä murrosikäisiä tyttöjä ja nuoria naisia auttavaa työtä tehdään naisille tarkoitettujen tilojen lisäksi yksinhuoltajaäitien perheiden asumuksissa. Näin saavutetaan kaikkein eniten tukea tarvitsevia naisia ja tyttöjä sekä perheitä, jotka asuvat kaukana toimintatiloista.
Kysyimme 313 työmme piirissä olevalta naiselta ja tytöltä, millaista tietoa ja koulutusta he erityisesti toivovat.
”Kiinnostus koulutukseen on suurta. Ompelu, neulominen ja virkkaus kiinnostavat. Monilla on jo näitä taitoja ja he toivovat voivansa jakaa osaamistaan. Kyselyn tuloksista näkyy, että naiset ovat valmiita pitämään esimerkiksi kotiopetusta naapureille. Elämäntaidoista kiinnostavat erityisesti hygienia, hygienia kuukautisten aikana sekä ravitsemusasiat. Tietoa toivotaan myös perhesuunnittelusta, lapsiavioliitoista ja terveydestä yleisesti”, Kirkon Ulkomaanavun koulutusasiantuntija Petra Weissengruber sanoo.
Humanitaarinen koulutustyö keskittyy lukutaidon ja laskemisen opetukseen, elämäntaitoihin ja toimeentuloon. Koulutusta annetaan kahdessa naisille ja tytöille tarkoitetussa toimintatilassa sekä kodeissa Jamtolin ja Chakmarkulin pakolaisleireillä Cox’s Bazarin alueella.
Tietojen lisäämisen ohella hanke tavoittelee tyttöjen ja naisten elämänpiirin avautumista ja sitä kautta parempia mahdollisuuksia hakeutua itse palvelujen pariin ja toimeentulon lähteille.
Kotikäynnille menossa.
Kyselyyn vastanneista naisista ja tytöistä 68 prosenttia ei ole koskaan käynyt koulua ja 22 prosenttia on käynyt vain alakoulun. Lopuista osa on suorittanut yläkoulun ja osa käynyt moskeijojen yhteydessä olevia madrasa-kouluja.
Suurimmalla osalla äidinkielenä on rohingya ja loput puhuvat burmaa. ”Koulutuksissa on otettava huomioon, että rohingyalla ei ole kirjoitettua kieltä”, Weissengruber sanoo.
Kyselyn tuloksista käy ilmi, että pakolaisleireillä pitää parantaa tietoisuutta naisten ja tyttöjen oikeudesta koulutukseen, jotta osallistuminen hyväksytään vanhoillisissa yhteisöissä.
Suurin osa pakolaisista naisia ja lapsia
Bangladeshin pakolaisleireillä, myös Jamtolin ja Chakmarkulin leireillä, joissa KUA toimii, ihmiset asuvat hökkeleissä vieri vieressä hyvin pienellä alueella. Asiantuntijoiden mukaan lastensuojelu ja psykososiaalinen tuki samoin kuin koulutuspalvelut ovat Bangladeshissa vielä täysin riittämättömät.
Cox Bazarissa Bangladeshin kaakkoisnurkassa on nyt YK:n mukaan 905 000 Myanmarista paennutta rohingya-väestöön kuuluvaa ihmistä. Suurin osa heistä on naisia ja lapsia. Moni on paennut ilman mitään omaisuutta, takanaan traumaattisia kokemuksia.
KUA:n työtä Bangladeshissa tuetaan Suomen ulkoministeriön tuella ja keräysvaroilla.
Teksti: Ulla Kärki
Kuvat: Petra Weissengruber
Nepalilainen Bunu Rai, 20, opiskelee automekaanikoksi. Nepalissa alalla on todella vähän naisia. Vielä.
”Haluan muuttaa ihmisten ajattelua. Myös naiset voivat aivan hyvin tehdä tätä työtä, joka on aiemmin ajateltu kuuluvan vain miehille”, Rai sanoo.
Kirkon Ulkomaanavun kumppanijärjestön UCEP Nepalin ylläpitämä Sano Thimin ammattikoulu maan pääkaupungin Katmandun liepeillä on viime vuosina alkanut kouluttaa nuoria naisia myös ammatteihin, jotka ovat tähän asti olleet täysin miesvoittoisia.
Rai on viihtynyt koulussa hyvin.
”Kun olen opiskellut ja tehnyt töitä miesten kanssa, olen oppinut heiltä rohkeutta. Meillä ei ole ollut mitään ongelmia. Autamme toinen toisiamme”, hän sanoo iloisesti.
”Nepal on patriarkaalinen yhteiskunta ja haluan siihen muutosta. Naisia pitää alkaa kohdella tasa-arvoisina, meidän tulee saada yhteiskunnassa tasa-arvoinen asema.”
Rain mukaan erityisesti aiemmin nepalilaisissa perheissä tyttöjä ja poikia kohdeltiin eri tavalla. Pojat kävivät koulua, tytöt auttoivat kotona.
Hänen omat vanhempansa kuitenkin kohtelivat aina häntä, hänen siskoaan ja veljeään tasavertaisesti.
”Isäni työskenteli koulussa avustajana, ehkä sekin vaikutti asiaan.”
Sano Thimin ammattikoulussa opiskelee ja koulun asuntolassa asuu nuoria eri puolilta Nepalia. Osa opiskelijoista saa stipendin opintoihin, koska koulu tukee vaikeista tilanteista tulevia nuoria, kuten daliteja ja entisten maaorjien ryhmistä tulevia nuoria.
Vuoden kestävän koulutuksen jälkeen Bunu Rai aikoo etsiä työpaikan tai avata oman autokorjaamon. Koulu tukee opiskelijoitaan työn löytämisessä tai yrityksen avaamisessa.
Teksti: Ulla Kärki
Kuvat: Veera Pitkänen
Jonaliese, Sauda ja Daphe saivat suunnan elämälleen KUA:n ammattikoulusta Ugandassa. Nuorten motivaation ansiosta koulusta valmistuneet työllistyvät poikkeuksellisen hyvin.
Jos joku olisi kysynyt 20-vuotiaalta Jonaliese Karsugholta, missä hän tulee olemaan viiden vuoden kuluttua, hän tuskin olisi arvannut ohjeistavansa metalliseppäkurssin lopputyötä ugandalaisella pakolaisasutusalueella.
Mutta tässä hän nyt kuitenkin seisoo, 25-vuotiaana keskellä metallipajaa, pinkkiin mekkoon pukeutuneena ja kertaa äidinkielellään kinyabkiishalla lopputyön ohjeistusta nuorten miesten ryhmälle.
Jonaliesen tulevaisuudensuunnitelmat muutti sota.
Hän pakeni Kongon väkivaltaisuuksia yhdessä sisarensa kanssa Ugandaan vuonna 2014. Kapinalliset tappoivat Jonaliesen vanhemmat. Sekasorron keskellä kolmas sisar katosi. Vielä tänäkään päivänä Jonaliese ei tiedä, onko sisko enää edes elossa.
Rwamwanjan pakolaisasutusalueella Jonaliese elätti itsensä ja siskonsa ensin viljelemällä maata. Eräänä päivänä hän näki ilmoituksen Kirkon Ulkomaanavun (KUA) järjestämästä kurssista.
Maanviljelyskurssin käytyään Jonaliese pääsi seuraavan vuoden metallikurssin apuohjaajaksi. Sen vuoksi hän seuraa nyt tarkkaavaisena, kun 15 oppilasta alkaa takoa metallilevystä työkalupakkia.
Pian ilman täyttää korviahuumaava pauke. On pakko poistua luokkahuoneesta.
Pakolaisesta parturiksi
73 % KUA:n kouluttamista nuorista työllistyy
Rwamwanjan pakolaisasutusalue perustettiin 1960-luvulla Ruandan kansanmurhan pakolaisten asuttamiseen. Alue ehti olla jo suljettuna muutaman vuoden, ennen kuin Kongon levottomuudet leimahtivat uudelleen 2012.
KUA perusti alueelle ammattikoulun vuonna 2015. Ammattikoulutukseen osallistuvista nuorista suurin osa on asunut leirillä 3-5 vuotta. Koulutuksen suorittaneista nuorista peräti 73 prosenttia on joko työllistynyt tai perustanut oman yrityksen.
Rwamwanjan pakolaisasutusalueella asuu noin 63 000 pakolaista, joista suurin osa on paennut naapurimaa Kongon sisällissotaa. Väkiluvultaan noin Vaasan kokoisen alueen suurimpia ongelmia on ollut nuorisotyöttömyys.
”Kun nuorilla ei ollut mitään tekemistä, he vain juopottelivat ja pelasivat uhkapelejä”, kertoo KUA:n projektikoordinaattori Caphas Mugabi.
KUA aloitti työnsä Rwamwanjassa kolme vuotta sitten selvittämällä mihin ammatteihin nuoret kannattaisi kouluttaa, jotta heillä olisi hyvät mahdollisuudet työllistyä. Ensimmäiset kurssit alkoivat toukokuussa 2015 ja niillä koulutettiin rakennusmiehiä, moottoreiden korjaajia, räätäleitä, kokkeja, seppiä ja partureita.
Puolen vuoden mittaiseen koulutukseen valitaan kahdesti vuodessa 250 oppilasta.
Tulijoita olisi enemmänkin, ja opiskelijat valitaan hakemusten ja haastattelujen perusteella. Opiskelemaan otetaan sekä pakolaisia että ugandalaisia nuoria.
”Me emme välitä aiemmista opinnoista, sillä monelta ne ovat saattaneet jäädä kesken sodan vuoksi. Meille tärkeintä on motivaatio. Monet nuorista todella tarvitsevat koulutusta ja työtä, jolla elättää esimerkiksi nuoremmat sisarukset vanhempien kuoltua”, Mugabi sanoo.
Työllistyminen on koulutuksen tärkein tavoite. Opintoihin kuuluu niin työharjoittelu kuin työn hakemisen ja yrittäjyystaitojen opettelua. Tulokset ovat olleet erinomaisia. Kaikkiaan 73 prosenttia valmistuneista on joko työllistynyt tai perustanut oman yrityksen.
”Koemme, että työmme täällä todella muuttaa näiden nuorten elämän”, Mugabi sanoo.
”Koulussa opin taitoja ja sain itseluottamusta. Tiedän nyt omat kykyni ja aion ryhtyä hommiin”, sanoo Sauda Tusingwire. Kuva: Fredrik Lerneryd
Vaatteita kahdelletoista sisarukselle
Metallipajan pauke vaimenee hieman, kun kävelee pihan poikki toiseen luokkahuoneeseen. Täällä ilman täyttää ompelukoneiden surina, kun parikymmentä nuorta ompelee lopputyönä tehtävän hameen saumoja paikoilleen.
Sauda Tusingwire, 21, käyttelee ompelukonetta tottuneesti. On vaikea uskoa, että hän koski ompelukoneeseen ensimmäisen kerran vasta puoli vuotta sitten. Saudan päällä oleva tyylikäs mekkokin on hänen itsensä suunnittelema ja ompelema.
”Vaikka olin jo aiemmin kiinnostunut räätälin työstä ja minulla oli paljon ideoita vaatteista, en osannut mitään ennen koulua”, Sauda sanoo.
Omien vaatteidensa lisäksi Sauda on ommellut vaatteita kahdelletoista sisarukselleen. Yksinhuoltajaisän lapsille sisaren ompelemat vaatteet ovat olleet mieluisia.
”Tärkeintä minulle on kuitenkin, että olen voinut tienata rahaa myymällä koulussa ompelemiani vaatteita. Unelmani on perustaa iso yritys”, Sauda sanoo.
”Haluan myös perheen, mutta vasta sitten kun olen ensin perustanut yrityksen.”
Jonaliese Karsugho haaveilee omasta yrityksestä. Kuva: Fredrik Lerneryd
Opinto-ohjaaja auttaa työllistymään
Vaikeista olosuhteista tulevat nuoret tarvitsevat erityisen paljon tukea. Heitä auttaa KUA:n opinto-ohjaaja Olivia Nazziwa. Hän vierailee oppilaiden ja valmistuneiden luona säännöllisesti.
Valmistumisen jälkeen Nazziwan tehtävä on auttaa heitä työllistymään tai perustamaan oma yritys.
”Minun tehtäväni on rohkaista ja tukea heitä. Pakolaisleirillä ihmiset saattavat helposti passivoitua ja luovuttaa herkemmin. Silloin on minun tehtäväni sanoa, että ei teillä ole vaihtoehtoja. Töitä on tehtävä”, Nazziwa sanoo.
Esimerkiksi maanviljelyslinjalta valmistuneet saavat koululta maapalstan ja viljelystarvikkeet. He voivat myydä satonsa torilla tai kaupassa ja tienata toimeentulonsa.
Parhaiten työllistyvät rakennusmiehet, sillä nopeasti kasvavalla alueella rakennetaan paljon. Catering-linjalta valmistuneille voidaan tarjota alkajaisiksi työpaikkaa KUA:n perustamasta pienestä ravintolasta ja lisäksi moni on työllistynyt alueen muihin ravintoloihin. Ravintolan lisäksi KUA on perustanut korjaamon, jossa nuoret voivat suorittaa työharjoittelunsa ja tienata rahaa.
Wilson Kiiza rakastaa työtään mekaanikkona. ”Parasta on, kun joskus pääsen koeajamaan moottoripyöriä.” Kuva: Fredrik Lerneryd
”Nyt osaan jotain, mitä muut eivät”
Viime vuonna suosituimpia kursseja olivat kampaajan ja räätälin kurssit. Näiden kahden kurssin välillä empi myös Daphe Nantesa, 17, joka kuuli koulusta kylässään vierailleelta opettajalta.
Hakuvaiheessa Daphe valittiin kampaajan koulutusohjelmaan, joka onkin paljastunut mieluisaksi uravalinnaksi. Daphe laskee, että yhtä kampaamon asiakasta varten riittää, kun ostaa 10 000 Ugandan shillingillä (noin 3 euroa) materiaalit. Asiakasta voi laskuttaa 30 000 shillinkiä (noin 8,5 euroa).
”Tässä työssä ei tarvita paljonkaan alkupääomaa eikä minun tarvitse liikkua minnekään, sillä asiakkaat ja hiukset tulevat luokseni”, Daphe hymyilee.
Daphe on ugandalainen ja hänellä on seitsemän sisarusta. Ennen koulutusta hänestä tuntui, ettei hänessä ollut oikein mitään erityistä.
”Ei ollut mitään, mikä olisi erottanut minut muista. Nyt koulutuksen jälkeen osaan jotain, mitä kaikki eivät osaakaan!”
Valmistumisen jälkeen haaveissa on tehdä kovasti töitä ja säästää rahat, joilla jonain päivänä voisi avata oman hiussalongin. Siellä, omassa yrityksessä, voisi töiden ohessa opettaa nuoria.
”Haluan antaa muille saman mahdollisuuden muuttaa oma elämänsä, jonka minäkin olen koulutuksen ansiosta saanut”, Daphe sanoo.
Monelle nuorelle koulu onkin tuonut kaivattua itsetuntoa ja -kunnioitusta. Kongosta neljä vuotta sitten paenneelle Jonalieselle koulutus merkitsi mahdollisuutta tienata enemmän rahaa ja alkaa suunnitella omaa tulevaisuutta.
Jos Jonaliese saisi päättää, missä hän toivoisi olevansa viiden vuoden päästä?
”Haaveilen isosta yrityksestä, jossa voisin kouluttaa pakolaisnuoria ja antaa heille töitä. Haluan antaa nuorille mahdollisuuden itsenäiseen elämään”, Jonaliese sanoo.
Teksti: Noora Jussila
Kuvat: Fredrik Lerneryd
Lue lisää Kirkon Ulkomaanavun työstä Ugandassa tästä.
Kalawati, 21, on nuoresta iästään huolimatta päässyt pitkälle. Menestyneen ompelijan toive on, että kaikki naiset itsenäistyisivät.
Maaorjuus oli voimassa osassa Nepalia tämän vuosituhannen alkuun asti. Kalawati kuuluu haliya-väestöön, eli entisiin maaorjiin.
Käännettynä sana haliya tarkoittaa ”hän, joka kyntää”. Varakkaammat perheet pitivät heitä maataloustyön tekijöinä maillaan, käytännössä orjan asemassa. Orjuus perustui aikanaan annettuihin lainoihin, joita ei koskaan pystynyt maksamaan takaisin maatyöstä maksetulla korvauksella.
Haliyat julistettiin vapaiksi maaorjuudesta vuonna 2008.
”Meidät on vapautettu, mutta siellä missä äitini asuu, tilanne ei ole paljoa muuttunut”, Kalawati kertoo.
Hänen oma tilanteensa on kuitenkin valoisa. Kalawati on opiskellut ompelijaksi Kirkon Ulkomaanavun tuella. Hän pyörittää omaa ompelimoa ja kouluttaa yhteisönsä nuoria naisia.
”Olen tehnyt ahkerasti töitä ja kaikki on mennyt tosi hyvin”, Kalawati sanoo.
Ura alkoi kuuden kuukauden ompelukoulutuksella, josta sai oman ompelukoneen.
”En uskaltanut silloin perustaa omaa kauppaa, vaan menin töihin muiden firmaan, mutta olin siellä niin hyvä työntekijä, että sain pian opettajan paikan. Työkokemuksen kautta itsevarmuuteni kasvoi ja perustin oman kaupan ensin yhdessä toisen ompelijan kanssa. Myöhemmin, säästettyäni toiseen ompelukoneeseen, perustin uuden kaupan yksin.”
Kalawati on pystynyt säästämään rahaa niin paljon, että hän on ostanut maata. Hän pystyy myös auttamaan äitiään ja nuorempia sisaruksiaan. Kalawatin isä jätti perheen, kun hän oli kahdeksannella luokalla.
”Äidin kotona tilanne ei ole vieläkään hyvä. Ajattelin pitkään, että en mene naimisiin, vaan huolehdin vain äidistä ja sisaruksista. Mutta äidin toivomuksesta menin naimisiin viime vuonna. Mieheni kannustaa minua lähettämään äidille rahaa ja huolehtimaan myös sisarusten koulumaksuista.”
Kalawati kertoo olevansa onnellinen ja tyytyväinen.
”Osaan työni ja pystyn siihen. Pärjään, vaikka tulisi vaikeaa. En anna periksi.”
”Vaikka tekisin vain pari vaatetta päivässä, tienaan sen verran, ettei minun tarvitse olla kenenkään varassa tai alistua. Haluaisin, että kaikki naiset oppisivat jotain ja itsenäistyisivät, niin ettei heidän tarvitsisi olla riippuvaisia miehistä.”
Ihmisoikeustietoa ja koulutusta
Vaikka Nepalin valtio on julistanut kaikki maaorjiin kuuluneet väestöryhmät vapaiksi, entisten maaorjien tilanne ei ole helppo.
Harva omistaa maata. Jos omistaakin, maa on huonosti viljelyyn soveltuvaa kuten jyrkkää vuorenrinnettä, joen viertä tai muuta joutomaata. Asuinalueet kärsivät vuosittaisista tulvista, maanvyöryistä ja metsäpaloista.
Ihmisten koulutustaso on huono ja työnsaanti vaikeaa.
Kirkon Ulkomaanapu tarjoaa vapautuneille maaorjille ihmisoikeustietoa ja ammattikoulutusta. Työssä huomioidaan erityisesti nuoret tytöt ja pojat, jotka eivät koskaan ole päässeet virallisen koulutuksen piiriin.
Teksti: Ulla Kärki ja Jenni Lähteenmäki
Naisten Pankki tukee yrittäjänaisia Myanmarin jokisuiston pienissä kylissä. Naisten taloudellinen asema on parantunut, mutta työn tärkein tulos liittyy muuhun kuin rahaan.
Burmalainen Aye Aye Maw, 39, on ammatiltaan ompelija. Sen huomaa. Vaikka kaikilla Hsar Oh Chaungin kylän naisryhmän jäsenillä on kauniit ja värikkäät perinteiset myanmarilaiset vaatteet, pusero ja pitkä hame, on Maw parhaiten puettu täydellisesti istuvassa violetissa paidassa ja kukkakuvioisessa hameessa.
Hsar Oh Chaungin kylä naisryhmä toimii suomalaisen vapaaehtoisverkoston Naisten Pankin tuella. Tulokset ovat hyviä.
Aye Aye Maw näyttää ompelemiaan vaatteita.
Maw on saanut Naisten Pankin tukemaa lisäkoulutusta vaatteiden suunnitteluun. Hänen kotonaan on iso kori täynnä kankaita. Ne ovat lähikylistä tulleita tilauksia, joita hän ei ole vielä ehtinyt toteuttaa. Bisnes pyörii nyt niin hyvin, että Maw on voinut palkata apulaisen.
Hän nauttii työstään, kun osaa suunnitella ja toteuttaa monenlaisia vaatteita, kuten perinteisiä ja länsimaisia miesten ja naisten vaatteita, juhlapukuja, koulupukuja, työpukuja ja lastenvaatteita.
Aye Aye Maw on yksinhuoltaja. Hänen miehensä kuoli, kun tytär Su Myat Pan, 14, oli kolmevuotias.
Naisten Pankin tukea annetaan erityisesti vaikeimmassa tilanteessa oleville naisille kuten leskille ja yksinhuoltajille.
”Äiti on minulle sekä isä että äiti”, Su sanoo.
Hän haluaa lääkäriksi tai ainakin sairaanhoitajaksi.
”Osaan minä ommellakin, äiti on opettanut. Mutta ei äiti koskaan käske minua ompelemaan, vaan neuvoo keskittymään opiskeluun.”
Kalastajalla ei varaa kalaan
Panin ja Mawn kotikylä sijaitsee Myanmarin Irrawaddy-joen suistoalueella, kolmen tunnin matkan päässä pääkaupungista Yangonista. Pieni kylä elää suuresta joesta. Kylän ohi lipuu veneitä, joissa on lastina kaikkea mahdollista: kuivattua kalaa ja katkarapuja myyntiin ja tuontitavarana riisisäkkejä, kookospähkinöitä, hedelmiä ja kukkia.
Veneestä astuu rantaan nuori mies, joka kantaa olallaan isoa keltaista kanisteria. Siinä on viiniä häitä varten.
Moni työskentelee kalastajana. Elanto on tiukassa kaikilla.
”Edes kalastajilla ei usein ole varaa syödä kalaa joka päivä”, naisryhmäläiset huomauttavat.
Arkena syödään usein riisiä höystettynä vihanneksilla ja maustettuna kalatahnalla.
Hsar Oh Chaung, kuten sadat samanlaiset pienet jokialueen kylät, kärsi pahasti, kun hirmumyrsky Nargis iski vuonna 2008. Kuusi ihmistä kuoli ja melkein kaikki kylän talot tuhoutuivat. Toipuminen on ollut hidasta, sillä täällä ei kenelläkään ole vakuutuksia, vaan elämää on jatkettu avustusjärjestöjen antaman hätäavun turvin.
Pukujen malleja Aye Aye Mawn kotona olevassa mallikirjassa.
Kylän suurin ongelma on vesipisteen puuttuminen. Juomavesi pitää ostaa naapurikylästä, jossa on kaivo. Naapurikylästä tulee joka päivä vesimyyjiä työntäen kärryjä täynnä vesikanistereita. Veden ostaminen ja kotiin kantaminen on usein lasten tehtävä. Sadevettä kerätään isoihin noin sadan litran saviruukkuihin, joita näkyy kaikkien pihoilla.
Naisten Pankin tukema naisten ryhmä on parantanut jäsentensä asemaa. Naiset ovat oppineet monia uusia taitoja, ja yhdessä säästetyillä rahoilla ja lainoilla on perustettu kauppoja ja kioskeja, ostettu veneitä, aloitettu saippuan valmistaminen ja myynti, kalojen kasvatus ja ruuan myynti.
Tärkein asia ei kuitenkaan ole ollut talouden parantuminen.
”Olemme saaneet lisää itseluottamusta naisten ryhmästä. Aiemmin emme olisi uskaltaneet mennä puhumaan poliisille tai viranomaisille”, naiset kertovat.
Myös aviomiehille on nyt helpompaa puhua ja osallistua päätöksentekoon omassa perheessä, kun ryhmässä on harjoiteltu puhumista ja oman kannan perustelemista.
Ääntä naisten puolesta
Ryhmä on saanut merkittävän voiton: se on pyytänyt viranomaisilta kylään sairaanhoitajaa ja pyyntö on kuultu. Lasten rokotusten ja vakavien sairastapausten takia ei pian enää tarvitse mennä naapurikylään, jonka sairaanhoitaja on vastannut yksin 2000 ihmisen terveydenhoidosta.
Nyein Nyein Aye ja kauppa, joka hän perusti Naisten Pankin lainalla.
Naiset ovat myös tehneet hakemuksen ryhmänsä virallisesta rekisteröinnistä, joka oikeuttaisi erilaisiin valtion tukiin.
Ryhmän 3-vuotispäivän juhlassa naiset esittivät näytelmän sukupuolirooleista ja naisten asemasta.
Myanmarin naisten päivänä he voittivat ensimmäisen palkinnon itse suunnittelemallaan näytelmällä, joka käsitteli naiskauppaa. Naisten huonompi asema lisää heidän riskiään joutua ihmiskaupan uhreiksi. Ihmiskauppa on ongelma sekä maan sisällä että iso riski maasta lähteville siirtotyölaisille. Naisia uhkaa pakkotyö ja prostituutioon pakottaminen.
Naisten asemasta naisilla onkin paljon sanottavaa.
Naisten asema Myanmarissa paranee vähitellen, kun pitkään suljettu valtio avautuu.
”Olemme ylpeitä, että Myanmarin johtajana on nyt nainen. Aung San Suu Kyi on esimerkki siitä, että nainen pystyy tekemään niitäkin töitä, joiden aiemmin ajateltiin kuuluvan vain miehille. Se on hyväksi Myanmarille.”
Aung San Suu Kyi on maan kansallissankarin, vuoden 1947 itsenäisyystaistelua johtaneen kenraali Aung Sanin tytär. Hän oli pitkään myös Myanmarin sotilashallintoa vastustaneen opposition johtohahmo. Sotilasjuntta vapautti Suu Kyin kotiarestista vuonna 2010 osana maan demokraattista uudistamisprosessia. Vuonna 2015 Myanmarissa pidettiin vapaat vaalit, joissa Suu Kyin johtama National League for Democracy (NLD) -puolue sai enemmistön parlamenttiin.
Maan perustuslain mukaan Suu Kyita ei voida nimittää presidentiksi, koska hänen kaksi poikaansa ovat Britannian kansalaisia, mutta häntä varten luotiin valtionkanslerin virka. Kansa rakastaa häntä, mutta moni on pettynyt siihen, miten hitaasti rauhanprosessi eri etnisten ryhmien ja hallituksen välillä on edennyt.
Armeijalla on edelleen osa parlamentti- ja ministeripaikoista ja turvallisuusjoukkojen johtajuus. Väkivaltaisuudet eri etnisten ryhmien ja armeijan välillä ovat jatkuneet.
Sukupuoleen perustuvat normit ovat juurtuneet syvälle Myanmarin yhteiskuntaan. Maan sisäiset konfliktit ovat kasvattaneet naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ja syrjintää.
Naisten Pankki
- suomalainen Naisten Pankki perustettu vuonna 2007
- kerää varoja kehitysmaiden naisten yrittäjyyttä ja toimeentuloa tukeviin hankkeisiin
- hankkeet toteuttaa Kirkon Ulkomaanapu
- työtä 14 maassa, 3 mantereella, 200 000 hyödynsaajaa
- aktiivinen vapaaehtoisverkosto toimii yli 40 paikkakunnalla Suomessa
Naisryhmän naistenkin mukaan suunta Myanmarissa on nyt kuitenkin kohti vastuun ottamista ja yhteistyötä. Sen myötä myös naisten tilanne on muuttumassa.
”Muutosta ei tapahdu kaikkialla niin nopeasti, kuin niissä kylissä, joissa toimii naisten ryhmiä, mutta tapahtuu joka tapauksessa.”
Nykyään naisia pitää kuulla, kun tehdään kylien kehitysstrategioita. Naiset voivat toimia kylien hallinnossa, ja perustaa omia yrityksiä.
Säästöön kolme euroa kuussa
Vierailijoita kiinnostaisi vielä tietää yksi asia. Missä se teidän pankki on, kysymme. Ryhmän rahastonhoitaja lähtee hakemaan pankkia ja tuo hetken kuluttua nähtäväksi ison lukollisen peltilaatikon.
Siinä se nyt on, naisten pankki! Siihen on saatu alkupääomana kaksi miljoonaa Myanmarin kyatia eli noin 1300 euroa. Kaikki muu on säästetty itse, alkuun kolme euroa kuussa per jäsen.
Naiset esittelevät innolla myös ryhmän tilikirjaa. Kirjanpitoon on saatu koulutusta ja se on hoidettu huolella.
Naiset kertovat ryhmän toiminnasta innostuneesti, tulkkauksen aikana keskenään vitsaillen. Ryhmän ja toinen toistensa ansiosta heillä ja heidän lapsillaan on suunnitelmat ja toivoa tulevasta.
Myanmarissa on 28 Naisten Pankin tukemaa naisten ryhmää 22 kylässä. Niissä on 388 jäsentä, joista kaksi miehiä.
Teksti ja kuvat: Ulla Kärki
36-vuotias Yousra Feisal al-Hammad on luonteeltaan taistelija. Kotona Syyriassa Yousra työskenteli apteekissa ja asui onnellisesti perheensä kanssa kaksikerroksisessa talossa. Nyt hän jakaa huoneen seitsemän tyttärensä kanssa Jordanian Ammanissa. Tämä on hänen tarinansa.
Menin naimisiin ensimmäisen kerran 16-vuotiaana. Halusin opiskella oikeustiedettä, mutta isä halusi minun menevän naimisiin. Asuimme tuolloin Kuwaitissa.
Avioliitosta huolimatta pääsin neljäksi vuodeksi yliopistoon, josta minulla on taloushallinnon tutkinto. Kaksi vanhinta tytärtäni, Yasmeen ja Dalal, ovat tästä liitosta. Mies kuitenkin löi ja nöyryytti minua ja lopulta päätin erota. En halunnut häneltä yhtään mitään. Mies ei ole pitänyt mitään yhteyttä edes lapsiinsa.
Ero oli shokki perheelleni. Olin ensimmäinen, joka otti eron miehestään. Sanoin isälleni, että nyt on minun vuoroni, enkä tarvitse teiltä mitään. Eron jälkeen ajattelin, etten enää koskaan mene naimisiin.
Tapasin kuitenkin pian itseäni puolet vanhemman varakkaan miehen, jonka kanssa päätin avioitua. Palasimme Syyriaan Damaskokseen ja avasimme apteekin, jossa työskentelin iltapäivisin. Asuimme kaksikerroksisessa talossa, jossa koko perhe oli ympärillä. Se oli onnellista aikaa.
Kun hallituksen vastaiset mielenosoitukset alkoivat Syyriassa vuonna 2011, osallistuin niihin vuoden ajan aktiivisesti. Sitten neljä ystävääni tapettiin silmieni edessä. Luulen, että joku läheinen kavalsi heidät.
Sodan syttyessä ihmiset alkoivat varastaa lääkkeitä apteekista ja lopulta pommit tuhosivat rakennuksen. Kun Syyrian hallituksen joukot ympäröivät kaupungin, pakenimme perheen kanssa vanhempieni luokse maaseudulle.
Pian minut ja mieheni pidätettiin. Minua syytettiin kapinallisten, naapureiden ja haavoittuneiden auttamisesta, kun yritin hankkia lääkkeitä tai lainasin autoani. Ehkä tämä oli myös keino kiristää rahaa perheeltäni. He iskivät minua takaraivoon ja pyörryin. Lapseni näkivät tämän.
Minut vapautettiin parin viikon jälkeen, kun vanhempani maksoivat takuita vajaan 9 000 euron edestä. Tämän jälkeen syytteitä minua vastaan ei enää nostettu. Miehestäni en ole pidätyksen jälkeen kuullut sanaakaan. Ehkä hän on edelleen pidätettynä. Ehkä hän on kuollut. En tiedä hänestä mitään.
Pakenin tyttärieni kanssa Jordaniaan keväällä 2013. Matkalla tiet olivat täynnä ruumiita ja haavoittuneita.
Rajanylityksen jälkeen asuimme pakolaisleirissä, kunnes onnistuin järjestämään meidät ulos leiristä maksamalla tarvittavista dokumenteista. Pelkäsin tauteja ja raiskauksia, ja vuokrasin perheellemme Ammanista huoneen asunnosta, jonka jaamme toisen perheen kanssa.
Vaikka minulla on hyvä koulutus, työnsaanti Jordaniassa on hyvin vaikeaa. Kaikki todistukset ja viralliset asiakirjat, joilla voisin osoittaa pätevyyteni, jäivät Syyriaan. Minulla on mukana vain syyrialainen ajokorttini.
Aluksi sain työpaikan sairaalasta, jossa huolehdin syyrialaisten naisten kylvettämisestä ja muusta hygieniasta. Sairaalassa piti kuitenkin yöpyä, enkä voinut pidemmän päälle jättää tyttäriäni yksin.
Vanhimmat tytöt ovat jo sen ikäisiä, että heitä ei voi jättää keskenään kotiin, koska samassa huoneistossa asuu toiseen perheeseen kuuluvia miehiä.
Arkemme on tällä hetkellä todellista sinnittelyä toimeentulon äärirajoilla. Minun pitää maksaa puolet asunnon vuokrasta ja lisäksi tulevat pakolliset vesi-, sähkö- ja ruokakulut.
Ansaitsen rahaa tekemällä ruokaa tilauksia vastaan. Olen kiinnittänyt mainoksia lähialueille ja viesti palvelustani kulkee suusta suuhun. Kilpailu on kovaa, sillä monet naiset hankkivat elantonsa samalla lailla.
Pakolaisuus on muuttanut minua. Olen aina ollut luonteeltani taistelija, mutta nyt taistelen ainoastaan tyttärieni vuoksi. Heillä ei ole ketään. Minun on oltava heille äiti ja isä.
Toivon, että saisin hankittua perheellemme oman asunnon, jossa voisimme elää rauhassa. Toinen unelmani on taata tytöille hyvä koulutus. Syyriassa he menestyivät koulussa ja siellä olisin pystynyt rahoittamaan heidän yliopisto-opintonsa, mutta tällä hetkellä se ei ole mahdollista. Jordania on hyvin kallis maa.
Ennen kaikkea toivon, että tyttäreni olisivat elämässään onnellisia. En haluaisi, että he toistavat omia virheitäni.
Usko Jumalaan, vanhempieni rukoukset ja luottamus siihen, että huominen on aina sata prosenttia parempi kuin tämä päivä, ovat antaneet minulle voimaa. Syyriaan en kuitenkaan palaa enää koskaan, sillä pelkään liikaa, mitä minulle ja perheelleni tapahtuisi.
Yousran kouluikäiset tytöt käyvät Jordaniassa koulua ja heistä kolme vanhinta osallistuu myös Kirkon Ulkomaanavun taidetyöpajoihin sekä englannintunneille Itä-Ammanissa sijaitsevassa koulutuskeskuksessa. Koulutuskeskusta tuetaan myös yhteisvastuuvaroin. Osallistu Yhteisvastuukeräykseen osoitteessa yhteisvastuu.fi.