Kirkon Ulkomaanapu (KUA) on julkistanut suosituksensa liittyen siihen, mitä Suomen tulevan Afrikka-strategian tulisi ottaa huomioon. Tutustu suosituksiin täällä.
Monista haasteistaan huolimatta Afrikka on yksi maailman nopeiten kasvavista markkina-alueista. Afrikan sisäpoliittisilla käänteillä, vaihtelevalla turvallisuustilanteella sekä globaalien ilmiöiden, kuten ilmastonmuutoksen ja koronaviruksen vaikutuksilla, on yhä suurempi vaikutus koko maailmaan.
Siksi yhä useampi maa haluaa rakentaa kumppanuutta Afrikan kanssa. Viime vuonna Yhdysvallat julkisti uuden Afrikka-strategiansa. Venäjä järjesti historiansa ensimmäisen Afrikka-huippukokouksen, ja Kiina on jo usean vuosikymmenen ajan vahvistanut jalansijaansa mantereella. Tänä vuonna EU aloitti työstämään omaa yhteistyösuunnitelmaansa.
Millaisesta lähtökohdasta Suomi voi vaikuttaa Afrikan tulevaisuuteen?
Samalla kun väestö eri puolilla maailmaa ikääntyy, Afrikka on nuorten maanosa. Jopa 60 prosenttia Afrikan väestöstä on alle 25-vuotiaita. On heistä kiinni, millainen tulevaisuus Afrikalla ja samalla koko maailmalla on.
Suosituksissaan Kirkon Ulkomaanapu korostaa, että Suomi voi saavuttaa hallitusohjelmansa tavoitteen olla kokoaan suurempi maailmalla, jos se onnistuu merkittävällä tavalla tukemaan Afrikan nuorison potentiaalia positiivisena muutosvoimana.
Vuoteen 2050 mennessä Saharan eteläpuolisessa Afrikassa tulee olemaan kaksi miljardia alle 25-vuotiasta ja joka kolmas nuori maailmassa on afrikkalainen. Mitä nämä nuoret sitten tarvitsevat?
Ennen kaikkea laadukasta, työhön johtavaa koulutusta ja koko maapallon kannalta kestäviä toimeentulomahdollisuuksia. Vakaa toimeentulo edellyttää rauhanomaista yhteiseloa ja hyvää hallintoa. Nämä ovat Afrikan isoimpia kehitystavoitteita, ja niissä Suomen osaaminen on kansainvälistä huipputasoa. Suomen kannattaa priorisoida niitä Afrikka-strategiassaan.
Nostamalla Afrikan nuorten potentiaalin Afrikka-strategiansa keskiöön, Suomella voi olla kokoaan suurempi rooli.
Lue lisää KUA:n suosituksista Suomen Afrikka-strategialle lataamalla pdf-tiedosto täältä.
Koulun keskeyttäneiden lasten määrä ja koulukiusaaminen ovat vähentyneet ja koulun ilmapiiri on parantunut. Ne ovat isoja muutoksia, jotka Sandaraman kouluun toi opinto-ohjaus.
Peruskoulu kestää Myanmarissa yhtä kauan kuin Suomessa eli yhdeksän vuotta – ellei lapsi joudu käymään jotakin luokkaa kahdesti. Myanmarissa yhdeksännen luokan tarjoavat vain valtion koulut, jotka ovat osittain maksullisia, koska valtio rahoittaa kouluja vain vähän. Se tarkoittaa, että perheiden on sitouduttava lastensa peruskoulun suorittamiseen taloudellisesti. Kaikilla ei siihen ole varaa.
Köyhempien perheiden lapset voivat kuitenkin käydä peruskoulun ensimmäiset kahdeksan luokkaa luostareiden ylläpitämissä kouluissa. Niitä Myanmarissa on 1 600. Luostarikouluissa opetus seuraa valtion opetussuunnitelmaa, mutta koulut toimivat pääosin lahjoitusvaroin ja kunnilta saadun tuen turvin.
Luostarikoulujen oppilaat tulevat usein kodeista, joilla ei ole varaa valtion ylläpitämään kouluun. Luostarikouluissa opiskelusta ei koidu perheille ylimääräisiä kuluja, mutta luostarikoulusta ei saa peruskoulun lopputodistusta.
Tarvitaan kuitenkin paljon työtä ja suunnitelmallisuutta, että lapset pääsevät Myanmarissa peruskoulun viimeiselle luokalle. Myanmarissa koulun keskeyttäminen on yleistä. Lasten koulunkäynti voi keskeytyä, tai jopa loppua, esimerkiksi perheen muuton takia. Monesti myös rahan puute vaikuttaa ratkaisuihin. Perhe voi tarvita lapsen auttamaan elannon hankkimisessa eikä osaa nähdä lapsen koulutusta pidemmän aikavälin ratkaisuna köyhyyteen. Alakoulun viimeisen eli viidennen luokan Myanmarissa suorittaa noin 70 prosenttia lapsista.
Iso osa koululaisista suorittaa alakoulua kauemmin kuin viisi vuotta, mikä tarkoittaa sitä, että alakoulun viimeisillä luokilla ja yläkoulussa opiskelee paljon eri ikäisiä koululaisia.
Kengät jätetään luokkahuoneen ulkopuolelle.
Tällaisten haasteiden keskellä on paljon kysyntää oppilaanohjauksen ammattilaisille. Heitä on koulutettu Myanmarissa tammikuusta 2018 alkaen.
Kirkon ulkomaanavun hanke on tuottanut Myanmarin suurimmassa kaupungissa Yangonissa tähän mennessä 17 opinto-ohjaajaa. Hankkeessa on mukana neljä paikallisten luostareiden ylläpitämää ja kaksi valtion koulua. Toiveena on, että opinto-ohjauksesta tulee osa Myanmarin kansallista opetussuunnitelmaa.
Opinto-ohjaajien työhön luotetaan
Yangonin länsipuolella Hlain Tharyarin kaupunginosassa sijaitsevassa Sandaraman koulussa on 445 oppilasta ja 18 opettajaa. Opettajista kaksi on kouluttautunut opinto-ohjaajaksi Kirkon ulkomaanavun hankkeesta. Yhteensä Myanmarissa ”opoksi” on nyt kouluttautunut Kirkon Ulkomaanavun tuella 17 opettajaa.
Varsinaisen koulutuksen lisäksi opot ovat saaneet tukea Opettajat ilman rajoja -verkoston vapaaehtoisilta. Työnsä tueksi opot ovat lisäksi saamassa burmankielisen oppaan, jossa on runsaasti konkreettisia ohjeita, koulutunneille tarkoitettuja tehtäviä ja työtä tukevaa tietoa.
Oppilaanohjaajien työhön kuuluu Sandaraman koulussa ryhmätuntien pitäminen 5.– 8.-luokan oppilaille. Lisäksi he tarjoavat kahdenkeskistä ohjausta, johon saavat tarpeen mukaan osallistua myös koulun nuoremmat oppilaat. Oppilaanohjaus ei vielä ole päässyt koulun varsinaiseen lukujärjestykseen, joten opinto-ohjaajat pitävät ryhmätunnit oman opetustyönsä ohessa. Se tarkoittaa heille neljää lisätuntia työtä kuukaudessa.
Koulun johto on kuitenkin jo havainnut opinto-ohjauksen hyödyt ja järjestänyt opinto-ohjaajan ja oppilaan välisille luottamuksellisille keskusteluille oman tilan.
Opoina Sandaraman koulussa toimivat vararehtori U Zaw Min Oo ja luokanopettaja Daw Thidar Aung kertovat, että opinto-ohjaus on auttanut jo muuttamaan useamman lapsen elämän suuntaa. Opinto-ohjauksen ansiosta viisi keskeyttämisvaarassa ollutta koululaista onnistuttiin saamaan takaisin koulunpenkille viime lukuvuoden aikana. Koulun kesken jääminen vaikuttaa lapsen ja nuoren koko elämään ja esimerkiksi toimeentulomahdollisuuksiin.
Hlain Thayarin koulun vararehtori U Zaw Min Oo antaa opinto-ohjausta eri luokille neljästi kuussa.
Tuoreet opinto-ohjaajat ovat jakaneet oppejaan positiivisten keinojen käytöstä ryhmänhallinnassa, oppilaskeskeisistä opetusmenetelmistä ja yhteishenkeä parantavasta toiminnasta muillekin koulun opettajille.
”Aiemmin koulussa oli usein oppilaiden välisiä tappeluita ja kiusaamista sekä rauhattomuutta. Nyt koulussa on opiskelurauha ja opettajat voivat paremmin keskittyä opettamiseen”, kertovat luokanopettajat Daw Wah Wah Khaing sekä Daw Su Su Hlaing.
Opettajat kertovat, että koulun ilmapiiriä ja työrauhaa on yritetty ennenkin parantaa. Hankkeen myötä työ on kuitenkin ollut systemaattista, mikä on tuonut todellisen muutoksen koulun arkeen.
Luokanopettajat ilmaisivat koko koulun opettajien puolesta kiitokset opinto-ohjauksesta saadulle hyödylle. He toivovat, että kaikki opettajat saisivat mahdollisuuden osallistua kursseille, joissa opitaan pedagogisesti tärkeää tietoa lapsen kehityksestä, yhteistyötaitoja ja positiivisia keinoja ylläpitää työrauha luokassa.
Vanhempainilta ratkaiseva askel tulevaisuuteen
Kirkon Ulkomaanavun tukemina opinto-ohjaajiksi valmistuneet U Zaw Min Oo ja Daw Thidar Aung järjestivät Sandaraman koulussa kahdeksannen luokan oppilaiden vanhemmille vanhempainillan, jonka tarkoituksena oli vakuuttaa perheet siitä, että lapsen kannattaa antaa suorittaa peruskoulu loppuun. Arvovaltaansa tilaisuuden järjestämisessä käytti myös koulun rehtori, johtajamunkki Ven. Sandarwara.
Myös oppilaat osallistuivat vanhempainiltaan. He olivat valmistelleet puheenvuoroja, joissa kertoivat toiveistaan jatkaa koulunkäyntiä. Peruskoulun suorittaminen vaatii, että oppilaat siirtyvät yhdeksänneksi eli viimeiseksi vuodeksi luostarikoulusta maksulliseen valtion kouluun. Monelle köyhälle perheelle se tarkoittaa ison summan sijoittamista lapsen koulunkäyntiin.
Vanhempainiltaan osallistuneet vanhemmat saivat päättää, antaisivatko he lapsensa jatkaa koulunkäyntiä. Suostumuksen merkiksi vanhempien piti ottaa askel eteenpäin. Lähes kaikki vanhemmat ottivat ratkaisevan askeleen eteen. Se tarkoittaa, että heidän lapsensa saavat valmistua peruskoulusta ja turvaavat sillä tavalla itselleen myös mahdollisuuden parempaan tulevaisuuteen.
Teksti ja kuvat: Hanna Päivärinta
Kirjoittaja toimi Opettajat ilman rajoja -vapaaehtoisena Myanmarissa keväällä 2020.
Kirkon ulkomaanavulla on opinto-ohjauksen hankkeet käynnissä Kambodžassa ja Myanmarissa. Opettajat ilman rajoja -verkoston vapaaehtoiset tukevat hankkeiden toteutusta.
Oppiminen on palkitsevimpia asioita ihmisen elämässä. Oletko miettinyt, ketkä ovat avainroolissa oppimisen kokemuksen synnyttämisessä? Opettajat. Taitava opettaja saa oppilaat innostumaan opetettavasta aiheesta. Innostus taas on edellytys oppimiselle – ellei opetettava asia kiinnosta, ei oppimistakaan tapahdu.
Opettajat laittavat itsensä likoon vaikeissa olosuhteissa ja tekevät työtään välillä jopa palkatta. Kysyimme KUA:n työssä mukana olevilta opettajilta, mitä he ajattelevat työstään ja koulutuksen merkityksestä yhteisössään.
Et ole hyväksynyt markkinoinnin evästeitä nähdäksesi videon.
Rehtori John Egielanille oppilaat ovat kuin omia lapsia. Turkanan maaseudulla Keniassa peruskouluikäisiä opettava Egielan on kasvanut itse paimentolaisyhteisössä ja tuntee koulunkäynnin esteet. Suurin niistä on köyhyys. Yksinhuoltajaäiti tuki Johnin koulunkäyntiä keräämällä polttopuita.
”Minulla ei ole omia lapsia, joten tuen muiden lapsia koulussa. Olen varma, että työni maksaa itsensä takaisin, kun näen heidän menestyvän elämässään.”
Et ole hyväksynyt markkinoinnin evästeitä nähdäksesi videon.
Molly Azikuru ja Godfrey Nyakuta opettavat alakouluikäisiä Ugandassa Bidibidin pakolaisasutusalueella. Turun kokoinen pakolaisasutusalue perustettiin yli kolme vuotta sitten, kun alueelle saapui Etelä-Sudanista satoja tuhansia pakolaisia. Valtavien opetusryhmien luotsaaminen puutteen ja kaaoksen keskellä on kaikkea muuta kuin helppoa. Tyynellä otteella oppilaitaan luotsaavat Azikuru ja Nyakuta eivät luovuta, vaan omistautuvat työlleen päivä toisensa jälkeen olosuhteista huolimatta.
Et ole hyväksynyt markkinoinnin evästeitä nähdäksesi videon.
Jean Lessene on yksi niistä monista keskiafrikkalaisista, joka on kokenut sisällissodan ja seurannut läheltä sen vaikutusta lapsiin ja yhteisön elämään. Opetussektorin johtajana työskentelevä Lessene on nähnyt koulujen tuhoutumisen ja ollut mukana niiden jälleenrakentamisessa. Kaiken jälkeen on selvää, että ilman koulutusta Keski-Afrikan tasavallassa ei voida saavuttaa rauhaa.
”Tärkeimpiä asioita, joita koulu voi opettaa, on rauhan merkitys ja sosiaalinen yhteenkuuluvuus.”
Et ole hyväksynyt markkinoinnin evästeitä nähdäksesi videon.
Marave Chhay on pitkän linjan opettaja ja ensimmäisiä KUA:n kouluttamia opinto-ohjaajia Kambodžassa. Opinto-ohjauksen tunneilla opitaan työelämätaitoja, kuten ongelmanratkaisua ja oma-aloitteisuutta sekä opetellaan tunnistamaan omia vahvuuksia, unelmia unohtamatta. Ilman suunnitelmia ei voi saavuttaa tavoitteita. Opinto-ohjausta järjestävissä kouluissa, kuten Anlongvilin yläkoulussa ja lukiossa, koulun keskeyttäneiden oppilaiden määrät ovat vähentyneet ja oppimistulokset parantuneet.
Joskus opettaja tai opinto-ohjaaja on ainoa aikuinen nuoren elämässä, joka antaa tukea ja rohkaisee kriittisellä hetkellä.
Opinto-ohjaaja Olivia Nazziwa, 26, tuntee onnistuneensa työssään, kun nuoret alkavat arvostaa itseään, tervehtiä kohteliaasti ja syödä monipuolisesti.
Kuinka tärkeää olisikaan, että jokaisella nuorella olisi edes yksi luotettava aikuinen, joka kysyy miten menee ja auttaa tiukan paikan tullen? Monelle Rwamwanjan pakolaisasutusalueen nuorelle tuo aikuinen on Kirkon Ulkomaanavun opinto-ohjaaja Olivia Nazziwa.
Nazziwa aloitti KUA:n ammattikoulun opinto-ohjaajana keväällä 2017. Yliopistossa hän opiskeli yhteisöpsykologiaa, muttei opintojensa jälkeen löytänyt oman alansa töitä. Elanto oli kuitenkin ansaittava, joten Nazziwa tarttui ensimmäiseen tarjottuun työhön.
”Kun ihminen on epätoivoinen, hän ottaa vastaan minkä vain työn. Minä päädyin Coca Colan hallinto-osastolle”, Nazziwa naurahtaa.
Vaikka työ monikansallisen yrityksen Ugandan konttorilla oli paremmin palkattua, Nazziwa haki opinto-ohjaajan paikkaa heti kun huomasi ilmoituksen.
”Haluan työskennellä haavoittuvassa asemassa olevien ihmisten kanssa. Näin jälkeenpäin ajatellen työkokemuksestani yritysmaailmassa on hyötyä, sillä tehtäväni on auttaa nuoria myös liiketoiminnan käynnistämisen kanssa.”
Opinto-ohjaaja vierailee kaikkien kotona
Rwamwanjan kouluun valitaan kahdesti vuodessa 250 opiskelijaa yli 800 hakijan joukosta. Valintahaastatteluissa Nazziwa kuulee toinen toistaan surullisempia tarinoita.
Erityisesti mieleen on jäänyt 13-vuotiaan kongolaisen tytön tarina, jonka kapinalliset raiskasivat ja jonka isän he tappoivat tytön silmien edessä. Rwamwanjassa tyttö pääsi psykologin puheille ja aloitti opinnot.
”Koulutuksen jälkeen tyttö sai ensin töitä ravintolastamme, mutta hän pärjäsi niin hyvin, että hänet palkattiin pian muualle. Käyn edelleen säännöllisesti katsomassa, miten hänellä menee.”
Osa oppilaista joutuu yksinhuoltajana elättämään pienempiä sisaruksiaan, vaikka he ovat itsekin vielä lapsia. Asumukset ovat pieniä – yhden huoneen savimajassa saattaa asua iso perhe.
Nazziwa vierailee säännöllisesti kaikkien oppilaiden luona. Jos joku ei tule kouluun, opinto-ohjaaja menee tämän kotiin katsomaan, mikä on vikana.
”Pidämme heistä huolta. Vierailut vahvistavat meidän ja oppilaiden välistä sidettä, sillä he tietävät, että ymmärrämme millaisista lähtökohdista he tulevat.”
Palkitsevinta työssä ovat onnistumisen kokemukset. Moni oppilas saattaa tulla koko viikon kouluun samoissa vaatteissa, mutta hiljalleen he alkavat pestä vaatteitaan päivittäin, tervehtiä kohteliaammin ja kertovat syövänsä kotona monipuolisempaa ruokaa.
”He haluavat pärjätä elämässä ja päästä pois pakolaisasutusalueelta. Tunnen onnistuneeni työssäni, kun näen, että nuoret alkavat arvostaa itseään.”
Kirkon Ulkomaanavun (KUA) Nuoret liikkeessä -raportti rohkaisee näkemään nuoret kaikkialla maailmassa hyvinä ja lupaavina.
Oletko päivitellyt: Voi noita nykynuoria, tai: Mihin tämä maailma onkaan menossa? Nuori ihminen ei ajattele näin. Hän katsoo maailmaa valmiina luomaan tulevaisuuttaan tai pelokkaana ilman mahdollisuuksia vaikuttaa siihen. Aikuisista riippuu, millaiseksi maailman nuorten tilanne kehittyy.
Juuri nyt kukaan ei tunnu tietävän.
Maailma on isossa muutoksessa ja jotenkin kummallisessa tilassa. Kahden viime vuosikymmenen aikana kehityksessä on saavutettu paljon. Toisaalta uudenlainen epävakaus leviää, epätasa-arvo kasvaa, ihmisvirrat liikkuvat rajojen yli ja ympäristön tila huononee. Ihmisoikeuksia ja humanitaarisen oikeuden noudattamista kyseenalaistetaan voimakkaasti. Luottamus poliittisiin ja yhteiskunnallisiin instituutioihin laskee.
Tässä muuttuvassa maailmassamme on 1,8 miljardia 15–24-vuotiasta nuorta.
Nuorison osuus väestöstä on suuri etenkin maissa, joissa köyhyyttä ja epävarmuutta on paljon. Yhdeksän kymmenestä nuoresta elää kehittyvissä maissa. KUA:n uusi Youth on the Move -raportti (suom. Nuoret liikkeessä) puhuu erityisesti näiden nuorten puolesta. Nuoret ovat avustustyössä jääneet usein vähälle huomiolle. Näin ei saisi olla.
Avustusjärjestöjen pitää olla enemmän mukana nuorten elämässä, kuunnella heitä ja uudistaa työtään niin, että nuoret otetaan paremmin huomioon. Tuore raportti antaa ehdotuksia tähän.
Älä näe nuorta uhkana
Nuorisoa ajatellaan usein uhkaavana. Nuoruuteen heijastetaan sekä yhteiskunnan pelkoja että toiveita. KUA:n raportin mukaan nuoria ja nuorten aktivismia ei tulisi pelätä tai hillitä, vaan nähdä miten toimiminen jonkin asian puolesta kehittää vastuullisuutta ja ymmärrystä.
Nuorille pitää ennen kaikkea antaa mahdollisuuksia.
Nuoruus on jatkuvaa liikettä. Liike on myös sisäistä, kun aikuisuuteen siirtyminen myllertää nuoren ajatusmaailmaa.
Nuori etsii koulutusta ja ammattia, tekee isoja päätöksiä. Osalle nuoruus merkitsee osattomuuden paljastumista, syrjäytymistä ja oikeuksien rajoittamista.
Osa nuorista liikkuu maantieteellisesti, jopa valtioiden rajojen yli. Kymmenen prosenttia maailman pakolaisista on 15-24-vuotiaita.
Pakolaisnuori tarvitsee suojelua
Raportissa tähdennetään, että pakolaisnuorille tulee taata suojelu ja psykososiaalinen tuki. Esimerkiksi Bangladeshin isoilla pakolaisleireillä KUA laajentaa nuorten naisten ja murrosikäisten tyttöjen elinpiiriä koulutuksen ja suojelun kautta.
Vaikka naisten ja tyttöjen huomioiminen on ensisijaisen tärkeää, ei miehiä ja poikia saa unohtaa. Myös vaikeassa tilanteessa olevat nuoret pojat tarvitsevat suojelua.
Kun syyrialisen Hananin perhe pakeni Syyriasta Jordaniaan, he kuvittelivat lähtevänsä muutamaksi vain muutamaksi viikoksi. Kuva: Ville Asikainen.
”Antakaa maahanmuuttajille mahdollisuuksia kehittää itseään. Oli vaikeaa tulla uuteen maahan; en tiennyt yhtään, mistä saisin töitä, miten lähetän hakemuksia ja minne.”
Vastaus KUA:n Nuorten ääniä -kyselystä.
Koulutus on etuoikeus
Kirkon Ulkomaanapu tekee työtä nuorten puolesta kaikissa toimintamaissaan. Mitä nuoret toivovat meiltä?
YK:n My World -kyselyyn vastanneet seitsemän miljoonaa 194 maasta kotoisin olevaa nuorta pitivät tärkeimpinä asioina laadukasta koulutusta, terveydenhoitoa, varmuutta työstä ja hyvää hallintoa.
Köyhässä ja epävakaassa ympäristössä elävien nuorten koulutukseen ja työelämään pääsy viivästyy paljon useammin kuin vakaassa ympäristössä elävien. Vaikeissa tilanteissa elävistä nuorista moni ei pääse koskaan kouluun ja joutuu toimeen tullakseen työskentelemään harmaan talouden puolella. Tällaisille nuorille koulutus on etuoikeus. Sen huomaavat selvästi esimerkiksi Nepalin entisten maaorjien parissa työskentelevät KUA:n työntekijät. Koulutus avaa nuorille uuden elämän.
Tavoitteena työllistyminen
Kun tähän asti kansainvälisen yhteisön ja avustusjärjestöjen koulutusponnistukset ovat kohdistuneet kouluun pääsyyn ja peruskoulutukseen, nyt on korkea aika panostaa yli 15-vuotiaiden nuorten koulutukseen.
Nuorten oikeus päästä (takaisin) kouluun, ammatilliseen koulutukseen ja korkeakoulutukseen pitää taata. Valtioiden tulee antaa työlupia myös liikkuvalle nuorisolle.
Koulutuksista pitää saada virallinen todistus, joka kelpaa maassa, missä asutaan tai minne palataan. Esimerkiksi Ugandassa pakolaiset voivat suorittaa yrittäjän ammattitutkinnon KUA:n ja suomalaisen tutkintovientiyhtiön Omnia Education Partnerships Oy:n yhdessä järjestämässä koulutuksessa.
Opinto-ohjauksella, yhteistyöllä yritysten kanssa ja työharjoittelulla tulee varmistaa koulutuksen ja työelämän linkitys. Yhtenäisyyden luomiseksi ja vastakkainasettelun välttämiseksi työssä on tärkeää huomioida myös syrjäytymisvaarassa oleva kantaväestön nuoriso, kuten Jordaniassa ja Ugandassa, joissa KUA kouluttaa sekä pakolais- että paikallisväestön nuoria.
Lue lisää työstämme Jordaniassa ja Ugandassa.
Nuoret pian enemmistö
Kaikille nuorille kuuluvat yleismaailmalliset oikeudet järjestäytyä, kokoontua, ilmaista mielipiteensä, liikkua vapaasti ja osallistua yhteiskunnallisiin asioihin. Todellisuudessa monissa yhteiskunnissa nämä oikeudet eivät toteudu.
Kuitenkin monissa maissa, joissa KUA työskentelee, nuoret joko jo ovat tai tulevat pian olemaan enemmistö, jota ei voi jättää huomioimatta.
Nuoret ovat valmiita toimimaan kansalaisyhteiskunnan kutistuvaksi tilaksi kutsuttua maailmanlaajuista ilmiötä vastaan, jos annamme heille mahdollisuuksia toimia aktiivisina kansalaisina.
Esimerkiksi Kambodžassa KUA:n nuorisoverkosto Changemaker Cambodia kampanjoi koulutuksen tärkeydestä, rohkaisee nuoria johtajuuteen ja auttaa heitä saamaan äänensä kuuluviin yhteiskunnassa, jossa nuorilla ei perinteisesti ole paljoa päätäntävaltaa omankaan elämänsä valintojen suhteen.
Et ole hyväksynyt markkinoinnin evästeitä nähdäksesi videon.
Myanmarissa KUA järjestää työpajoja rauhantyöstä eri etnisistä ryhmistä tuleville nuorille. Keniassa ja Somaliassa taas eri ryhmistä tulevia nuoria yhdistävät pienyrittäjyysprojektit.
Hyödynnetäänkö liikkuvien nuorten potentiaalia? Moni heistä haluaa työskennellä, tutustua kantaväestöön ja käyttää hyväkseen uuden maan mahdollisuuksia.
Ei ole pelkkä klisee sanoa, että nuorissa on tulevaisuus. Jos ajamme nuorten etua nyt, he pystyvät aikanaan rakentamaan maailmaa, jossa meidän kaikkien on hyvä elää.
Etelä-Sudanista paenneen Muja Rosen suurin pelko on, että hänen tyttärensä laihtuu hengiltä. Uganda on murtumispisteessä Afrikan suurimmassa pakolaiskriisissä sitten Ruandan kansanmurhan.
Lapset olivat leikkimässä, kun sota löysi 34-vuotiaan Muja Rosen perheen Etelä-Sudanissa. Hallituksen sotilaat saapuivat yhtäkkiä kotikaupunki Kajo Kejiin. He joutuivat saman tien kapinallisjoukon yllättämiksi. Ihmisiä tapettiin ja heidän omaisuuttaan varastettiin.
Rosen mies oli poissa kotoa ja ristitulessa Rose teki elämänsä vaikeimman päätöksen.
”Ainoa vaihtoehto oli juosta niin kovaa kuin jalat kantoivat. Päätin viedä lapset Ugandaan”, Rose kertoo.
Rose sai mukaansa neljä lastaan ja kaksi äitinsä menettänyttä. Hän kantoi pienintä selässään läpi erämaan ja valvoi yöt suojellakseen lapsia villieläimiltä. Heillä ei ollut ruokaa eikä vettä.
”Lapset itkivät nälkää ja uupumusta. Kun löysimme kuivuneen joenuoman, yritin kaivaa maahan imeytynyttä vettä, jotta lapsille olisi juotavaa.”
Ruoka on alati mielessä
Vuotta myöhemmin kaikki lapset istuvat saviuunin ympärillä Bidibidin pakolaisasutusalueella. Turun kokoinen alue olisi 290 000 asukkaallaan Suomen toiseksi väkirikkain kaupunki Helsingin jälkeen.
YHTEISVASTUUKERÄYS AUTTAA ETELÄ-SUDANIN PAKOLAISIA
Tänä vuonna 60 prosenttia Yhteisvastuun keräysvaroista ohjataan Kirkon Ulkomaanavun katastrofirahastoon.
Katastrofirahastolla tuettiin vuoden 2017 aikana humanitaarista apua muun muassa Etelä-Sudanissa, Somaliassa, Keniassa, Sierra Leonessa ja Bangladeshissa.
Saviuuni sijaitsee pihan ainoalla varjoisalla paikalla ja houkuttelee muitakin puoleensa armottomasta auringonpaahteesta. Tirisevästä kattilasta nouseva tuoksu on tuttu mistä tahansa keittiöstä: paistettu sipuli.
Rose pilkkoo sekaan muutaman munakoison keittiöpuutarhastaan ja 10-vuotias Ayite sekoittaa.
”Laitamme kerran viikossa munakoisoja, kerran okraa ja kerran vihanneksia. Loput päivät syömme papuja”, Rose sanoo.
”Ruoka on yksipuolista ja lapset ovat jatkuvasti kipeinä. He eivät saa kaikkia tarvitsemiansa vitamiineja.”
Ruoka on alati Rosen mielessä. Vaikka rankka pakomatka Ugandaan onkin vähentänyt riskiä joutua luotien tai raiskausten kohteeksi, elämä on raastavaa kamppailua perustarpeista. Hän ei ole tilanteessa yksin.
Yli miljoona eteläsudanilaista on ylittänyt rajan Ugandaan, lähes kaikki heinäkuun 2016 jälkeen.
Pakolaisista onnekkaimmilla on kanoja. Useimmat ovat kuitenkin Mujan perheen tavoin jättäneet kaiken omaisuutensa taakseen.
Kriisin hoitaminen maksaa noin 560 miljoonaa euroa vuodessa, mutta kansainvälinen yhteisö on vastannut vain kolmasosaan tarpeesta. YK:n mukaan Uganda on murtumispisteessä. Pakolaisille se tuntuu pahiten ruoka-annoksissa, joita on puolitettu kahdesti, kertoo YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:n aluejohtaja Bik Lum.
Kuukausittain jaettavaan ruokaapuun kuuluu papuja, kasviöljyä, suolaa ja maissijauhoja. Jauhoannosta oli viime vuoden lopulla vähennetty 12 kilosta 6 kiloon henkilöä kohden.
”Jotkut ovat henkensä uhalla käyneet Etelä-Sudanissa etsiäkseen ruokaa hylätystä kodistaan”, Lum sanoo.
Yksi ateria päivässä
Suomea pienempi ja köyhempi Uganda on rajallisista resursseistaan huolimatta päästänyt kaikki pakolaiset maahan.
Ugandan pakolaispolitiikkaa kehutaan länsimaissa edistykselliseksi, koska se muun muassa takaa kaikille palan
maata asutukselle ja viljelylle. Tämä ei tarkoita, että elämä pakolaisasutusalueilla olisi mielekästä.
Maata on raivattu jatkuvasti lisää aiemmin asuinkelvottomasta pusikosta ja syötävää on vaikea kasvattaa.
Rosen pihamaa on kivikkoista, mutta viherpeukalona hän on saanut jotain aikaiseksi. Niin on myös naapurikylässä
asuva Wani Garanep, joka on käynyt Kirkon Ulkomaanavun (KUA) viljelykoulutuksen.
KUA on jakanut osallistujille siemeniä ja työkaluja. Garanepin savimajan vieressä kasvaa seesamia, okraa ja tomaatteja. Koska maaperä on kivikkoinen, Garanep ja hänen vaimonsa Kaku ovat oppineet täyttämään säkkejä mullalla. Niissä kasvaa sipuleita ja munakoisoja.
Wani Garanepin perhe on KUA:n viljelykoulutuksen ansiosta onnistunut monipuolistamaan ruokavaliotaan kasviksilla.
Pienennettyjen ruoka-annosten takia perhe on kuitenkin joutunut vähentämään päivittäisiä aterioitansa kahdesta
yhteen. Tämä pätee suurimpaan osaan Bidibidin asukkaista.
”Haluaisin taata lapsilleni hyvän koulutuksen, mutta nälkäisinä he eivät jaksa keskittyä koulussa ja tulevat monesti
kotiin ennen päivän päättymistä”, Garanep kertoo.
Garanep on ammatiltaan rakentaja. Etelä-Sudanissa hän sahasi puita ja myi niitä rakennusmateriaaliksi. Perheellä oli varaa syödä lihaa.
Rose työskenteli opettajana, eikä perheellä ollut ruuasta pulaa.
Taakse jäänyt kotikaupunki Kajo Keji sijaitsi Equatoriassa, Etelä-Sudanin vilja-aitassa, joka tunnetaan hedelmällisestä maaperästään. Ennen sotaa alue ruokki miljoonia ihmisiä. Rosen perheellä oli vuohia ja kanoja.
”Kun lapsille iski nälkä, he poimivat hedelmiä tai kassavaa puutarhastamme”, hän sanoo.
Kajo Keji on kuitenkin tyhjentynyt. Kolme neljäsosaa Equatorian väestöstä on jättänyt kotinsa ja Luoteis-Uganda on kuin yhtä suurta pakolaisasutusta, jonka läpi ajaminen kestää tuntikausia.
Täällä Garanepin ja Rosen on vaikea löytää työtä, jolla parantaa perheidensä tilannetta.
”Joskus kun lapsilla on todella kova nälkä, he kysyvät että ’äiti, emmekö voisi palata kotiin Etelä-Sudaniin, jotta voisimme syödä’. Heille on vaikea selittää, että siellä vielä soditaan”, Rose jatkaa.
Yksinhuoltajan elämä on raskasta
Ruuan jälkeen meno pihamaalla vilkastuu. Lapset kaivavat 13-vuotiaan Giren ja 9-vuotiaan Dikon johdolla esiin hyppynarun. Ayite laskee innokkaasti hyppyjään englanniksi. Se ilahduttaa äitiä.
Vieraat tekevät heistä tavallista innokkaampia, hän selittää. Kun lapset ovat hiljaa eivätkä enää jaksa leikkiä, on
syytä huolestua, hän toteaa.
Gire ja Diko eivät ole Rosen omia lapsia, mutta yhteisen pakomatkan jälkeen he nukkuvat Rosen lasten kanssa.
”Joskus he kysyvät minulta, missä heidän äitinsä on. Kun sota loppuu, palaamme etsimään häntä.”
Yksinhuoltajan elämä on pakolaisasutusalueella erityisen raskas. Ugandaan saapuneista pakolaisista yli 60 prosenttia on alle 18-vuotiaita ja aikuisista suurin osa on naisia. Kun naiset ja lapset pakenivat, miehet ovat liittyneet taisteluihin – jotkut pakosta, toiset vapaaehtoisina – tai kuolleet väkivaltaisuuksissa.
Rosen pihalla käy selväksi, että hän joutuu pitämään silmällä toistakymmentä lasta, joiden vanhempia ei näy ainakaan lähimailla. Rose pelkää usein, että hän palaa loppuun, jos tilanne pitkittyy.
”Kaipaan miestäni. En tiedä, onko hän elossa vai kuollut. En ole kuullut hänestä sen jälkeen, kun jouduimme
pakenemaan”, hän sanoo.
Haastattelun aikana Rose parsii nuorimpansa, 3-vuotiaan Wanin housuja. Niitä pitää taas pienentää vyötäröstä.
Eniten Rose on huolissaan 10-vuotiaasta Ayitesta. Vuosi sitten hän painoi 25 kiloa, nyt vain 19 kiloa.
Alipaino altistaa hänet taudeille ja aliravitsemukselle.
”Jos hän laihtuu enemmän, saatan jopa menettää hänet”, Rose sanoo.
Rauhanprosessista huolimatta Myamarissa on edelleen väkivaltaisuuksia. Kyaw Kyaw Bo toivoo nuoria mukaan rauhanprosessiin.
Kyaw Kyaw Bo eli ”Bobo” näki lukiolaispoikana televisiosta kaksi tärkeää dokumenttia. Toinen kertoi hänen kotimaataan Myanmaria hallitsevan sotilasjuntan johtajan tyttären loisteliaista häistä ja toinen etniseen Karen-vähemmistöön kuuluvien pakolaisten huonoista oloista.
”Minusta oli väärin, että kenraalin tytär menee naimisiin timantein koristellussa puvussa, kun samaan aikaan ihmisillä ei ole tarpeeksi ruokaa. Silloin en vielä tiennyt mistään mitään, mutta olin vihainen ja motivoitunut. Näin muutoksen tarpeen ja ajattelin, että minun täytyy ottaa vastuuta”, Bo, 29, sanoo.
Veljensä tietokoneen turvin hän avasi tietotekniikan koulutuskeskuksen.
”Sen tarkoituksena oli tietenkin yksinomaan organisoida ihmisiä mukaan.”
Sahramivallankumoksena tunnettujen vuoden 2007 sotilasjuntan vastaisten mielenosoitusten jälkeen perustettiin nuorten liike Generation Wave. Se houkutteli ihmisiä mukaan ajamaan demokratiaa graffitimaalausten, musiikin ja taiteen avulla. Generation Wave päätti alusta asti puolustaa väkivallattomuutta. Nuoret jakoivat tietoa lentolehtisillä.
”Rauha merkitsee elämää ilman pelkoa. Minulla ei ole rauhaa”, Bo sanoo.
Myös Bobo heitti salaa lentolehtisiä bussin ikkunasta. Kerran hän oli varma jääneensä kiinni, kun bussi äkisti pysähtyi paperilappusten vielä lennellessä ilmassa. Pysähdys oli kuitenkin johtunut vain bussin eteen ajaneesta autosta.
”Se oli mielenkiintoista ja jännittävää aikaa”, Bo sanoo sarkastisesti.
Vuosi Generation Waven perustamisen jälkeen 22 liikkeen aktivistia pidätettiin. Poliisit kävivät myös Bon kodin ovella kahdesti, mutta hän oli jo kuullut pidätyksistä ja ehtinyt paeta.
”Asuin Yangonissa tätini luona. Hän pelästyi poliiseja kovasti, sillä olin pitänyt toimintani salassa perheeltäni. En halunnut huolestuttaa heitä. En myöskään halunnut, että perhe kieltäisi minua toimimasta aktivistina.”
Kyaw Kyaw Bo pakeni Myanmarin ja Thaimaan rajaseudulle. Hän tapasi perhettään turvallisessa ravintolassa käydessään salaa Yangonissa.
Myanmarin sotilasjuntta vapautti oppositiojohtaja Aung San Suu Kyin kotiarestista vuonna 2010 osana maan demokraattista uudistamisprosessia. Alun perin 35 vuodeksi vangitut Generation Waven aktivistit vapautettiin 2012, ja vaikka Kyaw Kyaw Bo sai samana vuonna syytteen rauhanmarssin organisoimisesta, syyte kumottiin 2014.
Vuonna 2015 Myanmarissa pidettiin vapaat vaalit ja Aung San Suu Kyin johtama National League for Democracy (NLD) -puolue sai enemmistön parlamenttiin. Yksi Generation Waven perustajista on nyt NLD:n kansanedustaja, eikä liikkeen enää tarvitse toimia maan alla.
Aung San Suu Kyi on nyt ollut vallassa reilun vuoden. Kansa rakastaa häntä, mutta moni on pettynyt.
Katukaupustelijalla on myynnissä isän ja tyttären kuvat. Aung San Suu Kyi on maan kansallissankarin, vuoden 1947 itsenäisyystaistelua johtaneen kenraali Aung Sanin tytär.
”Meillä ei ole epäilystäkään, etteikö hallitus halua Myanmarin muuttuvan parempaan suuntaan. Mutta tapa, millä muutosta tehdään, on todella huono. Muutos on hyvin hidasta. Meidän pitäisi rakentaa luottamusta. On kuin hallitus välillä yrittäisi päinvastoin rikkoa luottamusta eri ryhmien välillä.”
Kyaw Kyaw Bo toivoo rauhanprosessissa kuultavan niitä ihmisiä, joiden elämään väkivaltaisuudet eri etnisten ryhmien ja armeijan välillä vaikuttavat. Hän toivoo myös nuoria mukaan keskusteluihin.
Yhä uudelleen puhkeavat taistelut ja sissiliikkeiden läsnäolo eri puolilla maata vaikeuttavat erityisesti maaseudun ihmisten elämää. Liikkuminen paikasta toiseen on hankalaa, ja se vaikeuttaa myös kaupankäyntiä, viljelyä ja koulunkäyntiä.
Generation Wave haluaa yhä jakaa ihmisille tietoa rauhasta ja demokratiasta. Uusi keino on avointen rauhankeskustelujen järjestäminen.
Liike toimii eri puolilla Myanmaria ja koulutuksia on Yangonin lisäksi Mandalayssa, Magwayssa, Shanin ja Monin osavaltioissa ja lähitulevaisuudessa myös Rakhinen osavaltiossa, jonka buddhalaisten ja muslimien välinen väkivalta on nostanut kansainvälisiin uutisiin.
Maassa on edelleen voimassa sotilasjuntan luoma perustuslaki.
Bo ja muut Generation Wave -aktivistit työskentelevät nyt rauhanprosessiin osallistumisen, lakiuudistuksen, kansalais- ja poliittisten oikeuksien ja nuorten äänten kuulumisen puolesta.
”Me myös marssimme ja osoitamme mieltä edelleen.”
Bo on osallistunut Kirkon Ulkomaanavun järjestämään nuorten rauhantyöpajaan.
”Siellä opin paljon siitä, miten saadaan eri ryhmien jäsenet keskustelemaan toistensa kanssa. Tällaisia keskusteluja pitää järjestää lisää. Nuoretkaan eivät luota toisiinsa. Mutta on paljon nuoria, jotka haluaisivat toimia rauhanprosessin hyväksi.”
Myanmar
1948 itsenäistyi siirtomaavalta Britanniasta
1962 vallankaappauksen jälkeen sotilashallinto
oppositiojohtaja Aung San Suu Kyi vietti yhteensä 15 vuotta kotiarestissa sen jälkeen, kun sotilasjuntta ei hyväksynyt Suu Kyin johtaman National League for Democracy -puolueen vaalivoittoa 1990
2015 pidettiin vapaat vaalit, joiden jälkeen Suu Kyi Myanmarin johdossa valtion kanslerina
armeijalla edelleen osa parlamentti- ja ministeripaikoista ja turvallisuusjoukkojen johtajuus
väkivaltaisuudet eri etnisten ryhmien ja armeijan välillä ovat jatkuneet virallisesta rauhanprosessista huolimatta
Kyaw Kyaw Bo ei vieläkään uskalla asua perheensä kanssa. Hän pelkää murhatuksi tulemista. Hän asuu ystävien luona ja lopettelee englannin opintojaan yliopistossa.
”Rauha ei tarkoita vain sodan puuttumista, se on paljon enemmän. Se on sitä, että kadulla kävellessäsi sinun ei tarvitse pelätä. Väkivallattomuuden harjoittaminen on vaikeaa. Mutta se on kuitenkin ainoa tapa ratkaista ongelmia. Ongelmat eivät ratkea väkivallalla.”
Teksti ja kuvat: Ulla Kärki
Juttu on julkaistu sanomalehti Keskisuomalaisessa 16.8.2017.
Sota on pakottanut syyrialaisnuoret aikuistumaan liian varhain. Koulu on jäänyt kesken eikä leikkiin ole aikaa. Kirkon Ulkomaanapu haluaa antaa pakolaislapsille mahdollisuuden opiskeluun ja harrastuksiin – toivoon paremmasta tulevaisuudesta.
Teksti: Erik Nyström, Kuvat: Ville Asikainen
Fakta
Pinta-alaltaan lähes neljä kertaa Suomea pienempi Jordania on ottanut vastaan kolmanneksi eniten syyrialaisia pakolaisia maailmassa. Heitä on rekisteröity noin 650 000, mutta arvioiden mukaan heitä on jopa 1,4 miljoonaa.
Nuorisotyöttömyys on virallisten arvioiden mukaan 30 prosenttia. Jordaniassa on pulaa luonnonvaroista, ja maa on riippuvainen veden ja energian tuonnista naapurimaista.
Kirkon Ulkomaanavun toiminnasta Jordaniassa on vuoden 2016 aikana hyötynyt noin 12 000 pakolaista.
Vuoden 2017 Yhteisvastuukeräys tukee nuoria syyrialaisia pakolaisia. Kirkon Ulkomaanapu tarjoaa 12–30-vuotiaille pakolaisille koulutusta ja psykososiaalista tukea.
Veren haju leijui kaikkialla kaupungissa.
Muisto ällöttää 14-vuotiasta Mohammed Rajubia.
Luoteja sateli makuuhuoneen ikkunoista, ja pommi tuhosi isän rakentaman talon terassin. Perhe säntäsi ulos ennen kuin talo hajosi heidän silmiensä edessä, kivi kiveltä. Kaikki oli tuusannuuskana.
Ihmiset kantoivat lapsiaan, heittäytyivät tai kaatuivat maahan ja itkivät holtittomasti.
”Lopetin hengittämisen, koska en halunnut verenhajua muistiini. Vihasin sitä niin paljon”, Mohammed sanoo.
Mohammed on kotoisin Syyrian Homsista. Se on ollut yksi Syyrian kuusi vuotta jatkuneen sodan polttopisteistä. Kapinalliset pitivät Homsia hallussaan sodan alkuvaiheessa, ja hallitus pommitti sitä ankarasti. Pommituksissa kuoli tuhansia siviilejä. Oli pienestä kiinni, että silloin 10-vuotias Mohammed ei ollut heidän joukossaan.
Kammottava pakomatka
Mohammed vangitsee kuulijansa intensiivisellä katseella. Hän käyttää ikäisekseen harvinaisen rikasta arabiaa.
Istumme suojassa paahtavalta auringolta Kirkon Ulkomaanavun koulutuskeskuksen sisäänkäynnillä Itä-Ammanissa. Täällä Mohammed oppii englantia ja pelaa jalkapalloa ystäviensä kanssa.
Syyriassa Mohammed oli kympin oppilas ja muistaa lämmöllä, kun opettaja palkitsi hänet äidinkielestään kiinnittämällä tähtitarran hänen otsaansa. Hän tietää jo, että haluaa opiskella toimittajaksi.
”Isäni sanoo, että koulutukseni on viimeinen asia, josta voimme pitää kiinni. Menetimme kaiken muun.”
Mohammed kotonaan Itä-Ammanissa. Hänen kanssaan asuvat hänen vanhempansa ja yksi sisko. Yli 80 prosenttia Jordaniaan paenneista syyrialaisista asuu kaupungeissa.
Perhe pääsi bussilla pois Homsista, mutta matka oli kamala. Tienlaidat olivat täynnä ruumiita. Matkustajia kehotettiin pitämään suut auki, jotta pommitusten paine ei särkisi korvia. Tarkastuspisteellä Mohammedin sisko yritettiin raiskata. Mohammed kuvailee päivää ”elämänsä rumimmaksi”.
Mohammed odotti vanhempiensa ja sisarustensa kanssa kuukausia tilaisuutta paeta sodan jaloista Syyrian pääkaupungin Damaskoksen liepeillä.
Lopulta tuli tilaisuus päästä Jordaniaan.
Bussikuski vakuutti, että tie oli turvallinen. Matkustajat olivat hermona ja bussin täytti sankka tupakansavu.
Taas bussi pysäytettiin. Matkustajia kuulusteltiin ja isää kohdeltiin Mohammedin mukaan ”kuin orjaa”.
”Isä vilkuili minua ja minä katsoin pois. Jos olisin nähnyt mitä hänelle tehtiin, nöyryytys olisi ollut täydellinen.”
Kaikki samassa veneessä
Keskuksessa pakolaiset saavat koulutusta. Vapaa-ajan aktiviteetit ovat samalla psykososiaalista tukea. Mohammedin käymät englannintunnit ovat keskuksen suosituimpia aktiviteetteja. Käsityöpajoista, parturikursseista ja valokuvausopinnoista oppii taitoja toimeentulon hankkimiseksi.
Kurssit vaihtuvat kysynnän mukaan. Kävijöitä on noin sata päivässä, arvioi keskuksen jordanialainen koordinaattori Omayma Qattash. Täällä pakolaiset tutustuvat myös toisiinsa – ja jordanialaisiin.
”Moni tulee tänne ikään kuin olisivat huolineen yksin. Täällä he huomaavat, että kaikki ovatkin samassa veneessä, ja että heidän kohtalonsa liikuttaa myös paikallisia”, Qattash sanoo.
Kun Fatima kuuli ensimmäistä kertaa sirkuksesta, hän ajatteli pelleä. Nyt hän työskentelee osapäiväisesti ja ohjaa nuorempia tyttöjä harrastuksessa.
Jordaniaan saapuneista pakolaisista yli 80 prosenttia asuu kaupungissa, loput pakolaisleireillä. Aavikolla lähellä Syyrian rajaa sijaitseva Za’atarin pakolaisleiri on 80 000 asukkaallaan Jordanian suurin.
20-vuotias Fatima Hariri on asunut Za’atarissa jo neljä vuotta. Alussa äiti itki jatkuvasti, ja nuorin sisar sairastui vakavasti. Lisäksi Fatiman 15-vuotiaana solmima avioliitto päättyi vähän ennen pakomatkaa.
Hariri kävi tunnollisesti koulunsa ennen sodan alkua ja suunnitteli jatko-opintojaan, kun taistelut pakottivat perheen Jordaniaan.
”Kävelimme tuntikausia kukkuloilla. Pienille lapsille annettiin unilääkkeitä, jotta pystyimme liikkumaan aivan hiljaa”, hän kertoo.
Nuorten kohtalo suurin huoli
Pakolaisten suurin huoli on lasten ja nuorten tulevaisuus. Yli kolmasosa pakolaislapsista ja -nuorista on nyt koulutusjärjestelmän ulkopuolella. Luokkahuoneet ovat pullollaan, ja kouluun pääsy edellyttää esimerkiksi henkilötodistuksia, joita kaikilla ei ole mukanaan. Useimmat eivät uskoneet sodan venyvän vuosikausien mittaiseksi.
Za’atarissa Fatimasta tuntui aluksi, että kaikki unelmat olivat kuolleet. Vanhemmat kuitenkin kannustivat häntä Kirkon Ulkomaanavun sirkuskouluun.
Nyt hän työskentelee osa-aikaisesti nuorten tyttöjen ohjaajana – ja on päässyt yliopistoon lukemaan sairaalahallintoa. Siitä hän kiittää sirkuksen elämään tuomaa järjestystä ja itseluottamusta.
Harrastuksilla ylläpidetään toivoa, ja Ulkomaanapu järjestää sirkuksen lisäksi muun muassa jalkapalloa, musiikkia ja shakkia.
”Saavuttuani leiriin, olin vihainen. Sirkuksen ansiosta olen löytänyt toivon, hymyn ja ilon uudelleen”, Fatima sanoo.
Rakkauden paluu Syyriaan
Fatima ja Mona työskentelevät Kirkon Ulkomaanavun sirkuksen ohjaajina. Sirkuksessa tytöt ja pojat harjoittelevat päivittäin omissa vuoroissaan ja oppivat huimia temppuja.
Mohammed menestyi aluksi hyvin jordanialaisen koulun kuudennella luokalla. Syksyllä hän joutui silti jättämään koulun kesken ja tekee nyt 11-tuntisia päiviä siivoojana. Isän palkka tarjoilijana ei riitä laskuihin.
Yli 60 prosenttia syyrialaisperheistä on riippuvaisia töissä käyvistä lapsista. Mohammed ei kuitenkaan ole lannistumassa. Pitkän keskustelun jälkeen hän paljastaa suurimman haaveensa.
”Se on ehkä hiukan vaikea”, hän varoittaa. ”Mutta haluan Syyrian presidentiksi.”
Mohammed seuraa uutisia, keskustelee aikuisten kanssa sodasta ja tutustuu ikäisiinsä lapsiin. Hän sanoo verkostoituvansa ja tietää siksi, mitä Syyria tarvitsee.
”Talonsa menettäneet tarvitsevat uuden kodin ja kaikille syyrialaisille kuuluu koulutus ja työpaikka.”
Sota on Mohammedin mielestä paaduttanut syyrialaisten sydämet. Ennen sotaa ne olivat täynnä rakkautta. Nyt tämä rakkaus on palautettava.
Mohammed saa voimia äidiltään. He lohduttavat vuoroin toisiaan. Äiti toistaa usein Mohammedille, että huomenna on parempi päivä. Mohammedin suosikkihetkiä ovat, kun hän joskus saa äitinsä nauramaan.
”Jos murehdimme vain menneitä, voimme samalla unohtaa tulevaisuuden.”
Osallistu Yhteisvastuukeräykseen ja mahdollista toivo Mohammedille ja Fatimalle osoitteessa yhteisvastuu.fi. Alla olevista videoista voit katsoa heidän tarinansa.
Et ole hyväksynyt markkinoinnin evästeitä nähdäksesi videon.
Et ole hyväksynyt markkinoinnin evästeitä nähdäksesi videon.
