Etelä-Sudanin al-Sudd on yksi maailman suurimmista suoalueista. Vaikeakulkuinen alue on tarjonnut turvasataman sotaa paenneille. Sodan ankeimpina hetkinä kahlattiin krokotiilien ja käärmeiden pelossa halki hetteikköjen ja syötiin lumpeen hedelmää pahimpaan nälkään.
OLD FANGAK, ETELÄ-SUDAN.Pienet, lupaavasti versovat mangopuut Samuel GonyGorin ruukuissa ovat suoranainen ihme, sillämaaperä rakoilee mosaiikiksi 50-vuotiaan viljelijän tilaa ympäröivässä maastossa, jaOld Fangakin lähes 40-asteinen helle on päiväsaikaan sietämätön.
Samuel kastelee viljelmäänsä vedellä viereisestä Zeraf-joesta. Poljettava vesipumppu, vaikka sillä onkin hikistä polkea, pitää yllä hänen toivoaan onnistuneesta sadosta.Mangot vaativat huolenpitoa, ja ilman vesipumppua viljelystä ei tulisi kuivan kauden aikana mitään.
”Saan satokausina paljon myytyä markkinoilla, ja säästöilläni perheeni syö kaksi hyvää ateriaa päivässä. Tulot riittävät myös lasten vaatteisiin.”
Fangak sijaitsee pohjoisessa, lähellä Sudanin rajaa. Viime syksynä neuvoteltu rauha toteutuu täällä, mutta maaperä on armoton ja viljely on vaikeaa.Maan eteläosissa, päiväntasaajalla sijaitsevaaEquatorian aluetta sanotaan puolestaan Etelä-Sudaninvilja-aitaksi ja sieltä on kotoisin sanonta: Jos heität maahan siemenen, siihen kasvaa jättimäinen mangopuu. Viljelijät ovat kuitenkin kaikonneet Equatoriastasiellä yhä jatkuvientaisteluiden takia.
Samuel Gony Gory kasvattaa mangopuita.
Samuelista huokuu itsevarmuus, jonka pystyy aistimaan henkilöstä, joka on selättänyt kaikkein pahimman. Hänen perheensä todisti Etelä-Sudanin sisällissodan tuskallisimpia vaiheita. Kaksi vuotta sitten he olivat keskellä taisteluiden aiheuttamaa nälänhätää Bentiun pikkukaupungissa, naapuriosavaltiossa Unity Statessa.
”Siellä ei ollut yhtään mitään syötävää. Ensin lopetin viljelyn, kun ammuskelua oli niin usein. Sitten sukulaisiamme alkoi kadota ja päätimme etsiä turvaa täältä”, Samuel kertoo.
Vesipumppu kiinnostaa kylän nuorimpia.
Al-Suddin suoalueon yksi maailman suurimmista. Suon nimi tarkoittaa arabiaksi estettä. Suo on niin vaikeakulkuinen, että kun tutkimusmatkailijat aikoinaan etsivät Valkoisen Niilin lähteitä, he juuttuivat al-Suddin hetteikköihin.
Old Fangak taas on vanha brittiläinen varuskuntakaupunki, jonka vanhat rakennukset ovat tuhoutuneet sisällissodassa. Väestö on suurimmaksi osaksi nuer-heimoa, presidentti Salva Kiirin edustaman dinka-heimon verivihollisia.
Old Fangakista tuli sisällissodan aikana pakolaisten turvasatama. Vuonna 2013 asukkaita oli 5 000, viime vuonna jo lähes 50 000.
Sotilaat eivät katsoneet vaivan arvoiseksi uhmata suota, jonka uumeniin pääsee vain veneellä Valkoisen Niilin Zeraf-nimisen sivujoen kautta tai lentäen – paitsi jos pakenee henkensä edestä. Taisteluilta ja nälänhädältä turvaa hakeneet perheet ovat karistaneet sotilaat kannoiltaan tarpomalla suon halki krokotiileista ja myrkyllisistä käärmeistä huolimatta.
Syvimmistä kohdista aikuiset kantoivat lapsia olkapäillään.
”Pahinta pakomatkalla oli nälkä”, Samuel kertoo. Hänen perheensä selvisi kuukauden matkasta syömällä lumpeiden hedelmiä.
”On vaikea tietää, kuolivatko he nälkään vai luoteihin.”
”Moni samaan aikaan paennut oli nähnyt nälkää niin pitkään, että heidän voimansa hiipuivat. Jouduimme jättämään ihmisiä jälkeemme, kun sotilaat löysivät meidät kerta toisensa jälkeen”, Samuel muistelee.
”On vaikea tietää, kuolivatko he nälkään vai luoteihin.”
YK julisti kesäkuussa 2017 nälänhädän loppuneeksi, mutta ruokatilanne on sen jälkeen vain pahentunut.
Helmikuussa 2019 YK arvioili kuuden miljoonan ihmisenelävän akuutissa ruokapulassa. Se on puolet Etelä-Sudanin väestöstä. Noin 1,5 miljoonaa on nälänhädän partaalla.
”Rauha on edellytys tilanteen paranemiselle”, KUA:n humanitaarisen työn koordinaattori Moses Habib sanoo. Rauhansopimus on herättänyt optimismia, mutta kotinsa jättäneet ihmiset eivät vielä uskalla palata.
Samalla kansainvälinen apu vähenee uhkaavasti.
”Omavaraisen ruuantuotannon aloittaminen vaatii aikaa.Ruoka-apu on yhä elintärkeä, jotta ihmiset jaksavat ajatella pitemmälle kuin seuraavan päivän ateriaansa”, Habib sanoo.
Nyarom Jiech Chuol on seitsemän lapsen yksinhuoltaja.
Aamupäivällä Zeraf-joen veneliikenne suuntaa kohti Old Fangakin keskustan markkinoita.
Kanootit on veistetty kookospuun rungosta. Ruoho suojaa arvokasta kalansaalista auringolta. Kala on halvempaa kuin lihaa, eikä saalis aina pääse perille ennen kuin se on myyty.
Seitsemän lapsen äiti NyaromJiechChuol ostaamarkkinoilta kotiin nipun tilapia-kaloja noin kahdella eurolla.
”Elätän lapsiani keräämällä polttopuita ja nukun yöni rauhassa, ilman ammuskelua”, Nyarom sanoo. Hän pakeni nälänhätään johtaneita taisteluita Bentiumista.
Vedenkestävistä pressuista ja bambusta kyhätyt majat kuvastavat alueen väestöä. Moni maan sisäisistä pakolaisista käyttää avustusjärjestöjen jakamia pressuja, paikallisilla on ruoho- tai peltikatot.
KUA on Suomen ulkoministeriön rahoituksella tukenut 1 000 viljelijää ja 500 kalastajaa Old Fangakin alueella siemenillä, vesipumpuilla, verkoilla, koukuilla ja koulutuksella. Lisäksi 1 000 perhettä on saanut käteisavustuksia.
KUA tukee Fangakissa myös 30 koulua, joissa on yli 16 000 oppilasta.
Sodan seuraukset näkyvät torilla.Vihannesten tarjonta on seuraavaa satoa odotellessa olematon. Sipulit maksavat puoli euroa kappaleelta. Ennen sotaa eurolla sai riittävästi ruokaa perheelle päiväksi, nyt hinnat ovat kymmenkertaiset. Ruokatuotanto on liian vähäistä, inflaatio hallitsematonta ja tuontiruoka kallista.
Nyarom on saanut Kirkon Ulkomaanavulta käteisavustuksia joka kolmas kuukausi. Reilulla 50:llä eurolla saa vaihtelua lasten ruokavalioon. Nyarom kertoo vahvalla äänenpainolla nähneensä omin silmin, mistä ruokapula alkoi.
”Siitä, kun jouduimme eroon viljelmistämme ja eläimistämme. Sekä karjaa että ihmisiä poltettiin elävältä savimajoihin”, hän sanoo.
Elizabeth Gal on tunnollinen viljelijä.
Old Fangak on eristyksensä vuoksi riippuvainen tavarakuljetuksista, jotka saapuvat Niiliä pitkin pääkaupungista Jubasta. Ennen syyskuun rauhansopimusta hyödykkeet jäivät usein matkan varrella tarkastuspisteisiin.
Nyt väylää on helpompi kulkea. Ruokaa on silti vielä liian vähän, koska Equatoriassavielä soditaan.
Equatorian elpyminen on Habibin mukaan ratkaisevaa. Nyt yli miljoona ihmistä on paennut alueelta rajan yli Ugandaan, ja rauhansopimuksen allekirjoittamatta jättäneet osapuoletjatkavat taisteluita.
”Ilman rauhaa ihmiset eivät palaa viljelmilleen, ja ilman ruokaa rauha ei ole vakaalla pohjalla”, Habib sanoo.
Niilin kuljetusten mukana on kuitenkin tullut lisää siemeniä ja työkaluja viljelijöille. Samuelin viljelmän naapurissa 43-vuotias Elizabeth Gal odottaa uutta vesipumpun letkua.
Hänen viljelmänsä uomat ovat kuin viivoittimella vedetyt, mutta pelto on rutikuiva ja rakoileva, koska letku on liian lyhyt yltääkseen joesta pellolle.
”Kunhan minulla on siemenet ja työkalut, pystyn mihin tahansa”, Elizabeth vakuuttaa.
Eniten tukea tarvitsevat naiset ja tytöt oppivat lukemaan ja saavat uusia taitoja Bangladeshin pakolaisleireillä.
“Naisille ja tytöille tarkoitetussa tilassa on turvallinen olo. On aina mukavaa tulla tänne ja olla yhdessä muiden kanssa”, sanoo vapaaehtoisena opettajana toimiva pakolaisnainen. Myanmarissa hän opetti maan kieltä burmaa sekä ompelua.
Bangladeshissa Cox Bazarin alueen leirikeskittymässä asuu lähes miljoona rohingya-vähemmistöön kuuluvaa ihmistä. He ovat paenneet Myanmarista väkivaltaa, jota YK:n ihmisoikeustarkkailijoiden raportti kuvaa massamurhiksi ja joukkoraiskauksiksi. YK:n raportin mukaan armeijan väkivallan tarkoituksena oli kansanmurha.
Suurin osa pakolaisista on naisia ja lapsia. Erityisesti orpojen sekä nuorten naisten ja tyttöjen tilanne on erittäin vaikea.
”Unelmani on, että naiset ja tytöt, joita opetan, voisivat alkaa opettaa muita. Ja että naiset voisivat työllään ansaita toimeentulonsa”, vapaaehtoinen sanoo.
Tukea väkivallan jälkeen
Opetuksesta ja toimeentulomahdollisuuksista on maailman suurimmalla pakolaisleirillä huutava pula. Erityisesti nuorille suunnattua koulutusta tarvitaan kipeästi.
Kirkon Ulkomaanavun ja sen tanskalaisen sisarjärjestön yhteisessä hankkeessa annetaan psykososiaalista tukea sukupuoleen perustuvaa väkivaltaa kokeneille sekä koulutusta naisille ja murrosikäisille tytöille.
”Lukutaito-opetuksessamme on tällä hetkellä 169 naista ja tyttöä. Elämäntaitoneuvonnassa, jossa puhutaan esimerkiksi hygieniasta, ravitsemuksesta ja perhesuunnittelusta, on 179 osallistujaa. Lisäksi 765 naista ja tyttöä on saanut psykososiaalista tukea ja tiimimme on käynyt 1050 perheen luona kertomassa naisille ja tytöille tarkoitetuista tiloista ja palveluista”, Cox Bazarissa työskentelevä KUA:n koulutusasiantuntija Petra Weissengruber kertoo.
Tietoiskut hygieniasta, lapsiavioliitoista ja katastrofiriskien vähentämisestä ovat tavoittaneet lähes 1400 naista ja tyttöä. Hankkeen alussa tehdyssä kyselyssä tuli ilmi, että kiinnostus koulutuksen on suurta ja että naiset toivovat voivansa myös jakaa osaamistaan. Esimerkiksi ompelua haluttiin opettaa myös kodeissa. Tähänkin on annettu mahdollisuus ja opetus on aloitettu.
Leirillä olosuhteet ovat karut. Ihmiset elävät pienissä hökkeleissä vieri vieressä.
”Monsuunisateet eivät onneksi ole olleet täällä tänä vuonna niin rajut kuin pelättiin. Niinä päivinä, kun sataa paljon, koulutustiimi ei aina pääse leireille. Sade, joka muuttaa pakolaisleirien tiet mutavelliksi, vaikeuttaa tietysti myös naisten ja tyttöjen pääsyä koulutustiloihin”, Weissengruber sanoo.
Teksti: Ulla Kärki Kuva: Tine Sletting Jakobsen / Dan Church Aid
Bangladeshin pakolaisleireillä murrosikäisiä tyttöjä ja nuoria naisia auttavaa työtä tehdään naisille tarkoitettujen tilojen lisäksi yksinhuoltajaäitien perheiden asumuksissa. Näin saavutetaan kaikkein eniten tukea tarvitsevia naisia ja tyttöjä sekä perheitä, jotka asuvat kaukana toimintatiloista.
Kysyimme 313 työmme piirissä olevalta naiselta ja tytöltä, millaista tietoa ja koulutusta he erityisesti toivovat.
”Kiinnostus koulutukseen on suurta. Ompelu, neulominen ja virkkaus kiinnostavat. Monilla on jo näitä taitoja ja he toivovat voivansa jakaa osaamistaan. Kyselyn tuloksista näkyy, että naiset ovat valmiita pitämään esimerkiksi kotiopetusta naapureille. Elämäntaidoista kiinnostavat erityisesti hygienia, hygienia kuukautisten aikana sekä ravitsemusasiat. Tietoa toivotaan myös perhesuunnittelusta, lapsiavioliitoista ja terveydestä yleisesti”, Kirkon Ulkomaanavun koulutusasiantuntija Petra Weissengruber sanoo.
Humanitaarinen koulutustyö keskittyy lukutaidon ja laskemisen opetukseen, elämäntaitoihin ja toimeentuloon. Koulutusta annetaan kahdessa naisille ja tytöille tarkoitetussa toimintatilassa sekä kodeissa Jamtolin ja Chakmarkulin pakolaisleireillä Cox’s Bazarin alueella.
Tietojen lisäämisen ohella hanke tavoittelee tyttöjen ja naisten elämänpiirin avautumista ja sitä kautta parempia mahdollisuuksia hakeutua itse palvelujen pariin ja toimeentulon lähteille.
Kotikäynnille menossa.
Kyselyyn vastanneista naisista ja tytöistä 68 prosenttia ei ole koskaan käynyt koulua ja 22 prosenttia on käynyt vain alakoulun. Lopuista osa on suorittanut yläkoulun ja osa käynyt moskeijojen yhteydessä olevia madrasa-kouluja.
Suurimmalla osalla äidinkielenä on rohingya ja loput puhuvat burmaa. ”Koulutuksissa on otettava huomioon, että rohingyalla ei ole kirjoitettua kieltä”, Weissengruber sanoo.
Kyselyn tuloksista käy ilmi, että pakolaisleireillä pitää parantaa tietoisuutta naisten ja tyttöjen oikeudesta koulutukseen, jotta osallistuminen hyväksytään vanhoillisissa yhteisöissä.
Suurin osa pakolaisista naisia ja lapsia
Bangladeshin pakolaisleireillä, myös Jamtolin ja Chakmarkulin leireillä, joissa KUA toimii, ihmiset asuvat hökkeleissä vieri vieressä hyvin pienellä alueella. Asiantuntijoiden mukaan lastensuojelu ja psykososiaalinen tuki samoin kuin koulutuspalvelut ovat Bangladeshissa vielä täysin riittämättömät.
Cox Bazarissa Bangladeshin kaakkoisnurkassa on nyt YK:n mukaan 905 000 Myanmarista paennutta rohingya-väestöön kuuluvaa ihmistä. Suurin osa heistä on naisia ja lapsia. Moni on paennut ilman mitään omaisuutta, takanaan traumaattisia kokemuksia.
KUA:n työtä Bangladeshissa tuetaan Suomen ulkoministeriön tuella ja keräysvaroilla.
Opinto-ohjaaja Olivia Nazziwa, 26, tuntee onnistuneensa työssään, kun nuoret alkavat arvostaa itseään, tervehtiä kohteliaasti ja syödä monipuolisesti.
Kuinka tärkeää olisikaan, että jokaisella nuorella olisi edes yksi luotettava aikuinen, joka kysyy miten menee ja auttaa tiukan paikan tullen? Monelle Rwamwanjan pakolaisasutusalueen nuorelle tuo aikuinen on Kirkon Ulkomaanavun opinto-ohjaaja Olivia Nazziwa.
Nazziwa aloitti KUA:n ammattikoulun opinto-ohjaajana keväällä 2017. Yliopistossa hän opiskeli yhteisöpsykologiaa, muttei opintojensa jälkeen löytänyt oman alansa töitä. Elanto oli kuitenkin ansaittava, joten Nazziwa tarttui ensimmäiseen tarjottuun työhön.
”Kun ihminen on epätoivoinen, hän ottaa vastaan minkä vain työn. Minä päädyin Coca Colan hallinto-osastolle”, Nazziwa naurahtaa.
Vaikka työ monikansallisen yrityksen Ugandan konttorilla oli paremmin palkattua, Nazziwa haki opinto-ohjaajan paikkaa heti kun huomasi ilmoituksen.
”Haluan työskennellä haavoittuvassa asemassa olevien ihmisten kanssa. Näin jälkeenpäin ajatellen työkokemuksestani yritysmaailmassa on hyötyä, sillä tehtäväni on auttaa nuoria myös liiketoiminnan käynnistämisen kanssa.”
Opinto-ohjaaja vierailee kaikkien kotona
Rwamwanjan kouluun valitaan kahdesti vuodessa 250 opiskelijaa yli 800 hakijan joukosta. Valintahaastatteluissa Nazziwa kuulee toinen toistaan surullisempia tarinoita.
Erityisesti mieleen on jäänyt 13-vuotiaan kongolaisen tytön tarina, jonka kapinalliset raiskasivat ja jonka isän he tappoivat tytön silmien edessä. Rwamwanjassa tyttö pääsi psykologin puheille ja aloitti opinnot.
”Koulutuksen jälkeen tyttö sai ensin töitä ravintolastamme, mutta hän pärjäsi niin hyvin, että hänet palkattiin pian muualle. Käyn edelleen säännöllisesti katsomassa, miten hänellä menee.”
Osa oppilaista joutuu yksinhuoltajana elättämään pienempiä sisaruksiaan, vaikka he ovat itsekin vielä lapsia. Asumukset ovat pieniä – yhden huoneen savimajassa saattaa asua iso perhe.
Nazziwa vierailee säännöllisesti kaikkien oppilaiden luona. Jos joku ei tule kouluun, opinto-ohjaaja menee tämän kotiin katsomaan, mikä on vikana.
”Pidämme heistä huolta. Vierailut vahvistavat meidän ja oppilaiden välistä sidettä, sillä he tietävät, että ymmärrämme millaisista lähtökohdista he tulevat.”
Palkitsevinta työssä ovat onnistumisen kokemukset. Moni oppilas saattaa tulla koko viikon kouluun samoissa vaatteissa, mutta hiljalleen he alkavat pestä vaatteitaan päivittäin, tervehtiä kohteliaammin ja kertovat syövänsä kotona monipuolisempaa ruokaa.
”He haluavat pärjätä elämässä ja päästä pois pakolaisasutusalueelta. Tunnen onnistuneeni työssäni, kun näen, että nuoret alkavat arvostaa itseään.”
Jonaliese, Sauda ja Daphe saivat suunnan elämälleen KUA:n ammattikoulusta Ugandassa. Nuorten motivaation ansiosta koulusta valmistuneet työllistyvät poikkeuksellisen hyvin.
Jos joku olisi kysynyt 20-vuotiaalta Jonaliese Karsugholta, missä hän tulee olemaan viiden vuoden kuluttua, hän tuskin olisi arvannut ohjeistavansa metalliseppäkurssin lopputyötä ugandalaisella pakolaisasutusalueella.
Mutta tässä hän nyt kuitenkin seisoo, 25-vuotiaana keskellä metallipajaa, pinkkiin mekkoon pukeutuneena ja kertaa äidinkielellään kinyabkiishalla lopputyön ohjeistusta nuorten miesten ryhmälle.
Jonaliesen tulevaisuudensuunnitelmat muutti sota.
Hän pakeni Kongon väkivaltaisuuksia yhdessä sisarensa kanssa Ugandaan vuonna 2014. Kapinalliset tappoivat Jonaliesen vanhemmat. Sekasorron keskellä kolmas sisar katosi. Vielä tänäkään päivänä Jonaliese ei tiedä, onko sisko enää edes elossa.
Rwamwanjan pakolaisasutusalueella Jonaliese elätti itsensä ja siskonsa ensin viljelemällä maata. Eräänä päivänä hän näki ilmoituksen Kirkon Ulkomaanavun (KUA) järjestämästä kurssista.
Maanviljelyskurssin käytyään Jonaliese pääsi seuraavan vuoden metallikurssin apuohjaajaksi. Sen vuoksi hän seuraa nyt tarkkaavaisena, kun 15 oppilasta alkaa takoa metallilevystä työkalupakkia.
Pian ilman täyttää korviahuumaava pauke. On pakko poistua luokkahuoneesta.
Pakolaisesta parturiksi
73 % KUA:n kouluttamista nuorista työllistyy
Rwamwanjan pakolaisasutusalue perustettiin 1960-luvulla Ruandan kansanmurhan pakolaisten asuttamiseen. Alue ehti olla jo suljettuna muutaman vuoden, ennen kuin Kongon levottomuudet leimahtivat uudelleen 2012.
KUA perusti alueelle ammattikoulun vuonna 2015. Ammattikoulutukseen osallistuvista nuorista suurin osa on asunut leirillä 3-5 vuotta. Koulutuksen suorittaneista nuorista peräti 73 prosenttia on joko työllistynyt tai perustanut oman yrityksen.
Rwamwanjan pakolaisasutusalueella asuu noin 63 000 pakolaista, joista suurin osa on paennut naapurimaa Kongon sisällissotaa. Väkiluvultaan noin Vaasan kokoisen alueen suurimpia ongelmia on ollut nuorisotyöttömyys.
”Kun nuorilla ei ollut mitään tekemistä, he vain juopottelivat ja pelasivat uhkapelejä”, kertoo KUA:n projektikoordinaattori Caphas Mugabi.
KUA aloitti työnsä Rwamwanjassa kolme vuotta sitten selvittämällä mihin ammatteihin nuoret kannattaisi kouluttaa, jotta heillä olisi hyvät mahdollisuudet työllistyä. Ensimmäiset kurssit alkoivat toukokuussa 2015 ja niillä koulutettiin rakennusmiehiä, moottoreiden korjaajia, räätäleitä, kokkeja, seppiä ja partureita.
Puolen vuoden mittaiseen koulutukseen valitaan kahdesti vuodessa 250 oppilasta.
Tulijoita olisi enemmänkin, ja opiskelijat valitaan hakemusten ja haastattelujen perusteella. Opiskelemaan otetaan sekä pakolaisia että ugandalaisia nuoria.
”Me emme välitä aiemmista opinnoista, sillä monelta ne ovat saattaneet jäädä kesken sodan vuoksi. Meille tärkeintä on motivaatio. Monet nuorista todella tarvitsevat koulutusta ja työtä, jolla elättää esimerkiksi nuoremmat sisarukset vanhempien kuoltua”, Mugabi sanoo.
Työllistyminen on koulutuksen tärkein tavoite. Opintoihin kuuluu niin työharjoittelu kuin työn hakemisen ja yrittäjyystaitojen opettelua. Tulokset ovat olleet erinomaisia. Kaikkiaan 73 prosenttia valmistuneista on joko työllistynyt tai perustanut oman yrityksen.
”Koemme, että työmme täällä todella muuttaa näiden nuorten elämän”, Mugabi sanoo.
”Koulussa opin taitoja ja sain itseluottamusta. Tiedän nyt omat kykyni ja aion ryhtyä hommiin”, sanoo Sauda Tusingwire. Kuva: Fredrik Lerneryd
Vaatteita kahdelletoista sisarukselle
Metallipajan pauke vaimenee hieman, kun kävelee pihan poikki toiseen luokkahuoneeseen. Täällä ilman täyttää ompelukoneiden surina, kun parikymmentä nuorta ompelee lopputyönä tehtävän hameen saumoja paikoilleen.
Sauda Tusingwire, 21, käyttelee ompelukonetta tottuneesti. On vaikea uskoa, että hän koski ompelukoneeseen ensimmäisen kerran vasta puoli vuotta sitten. Saudan päällä oleva tyylikäs mekkokin on hänen itsensä suunnittelema ja ompelema.
”Vaikka olin jo aiemmin kiinnostunut räätälin työstä ja minulla oli paljon ideoita vaatteista, en osannut mitään ennen koulua”, Sauda sanoo.
Omien vaatteidensa lisäksi Sauda on ommellut vaatteita kahdelletoista sisarukselleen. Yksinhuoltajaisän lapsille sisaren ompelemat vaatteet ovat olleet mieluisia.
”Tärkeintä minulle on kuitenkin, että olen voinut tienata rahaa myymällä koulussa ompelemiani vaatteita. Unelmani on perustaa iso yritys”, Sauda sanoo.
”Haluan myös perheen, mutta vasta sitten kun olen ensin perustanut yrityksen.”
Jonaliese Karsugho haaveilee omasta yrityksestä. Kuva: Fredrik Lerneryd
Opinto-ohjaaja auttaa työllistymään
Vaikeista olosuhteista tulevat nuoret tarvitsevat erityisen paljon tukea. Heitä auttaa KUA:n opinto-ohjaaja Olivia Nazziwa. Hän vierailee oppilaiden ja valmistuneiden luona säännöllisesti.
Valmistumisen jälkeen Nazziwan tehtävä on auttaa heitä työllistymään tai perustamaan oma yritys.
”Minun tehtäväni on rohkaista ja tukea heitä. Pakolaisleirillä ihmiset saattavat helposti passivoitua ja luovuttaa herkemmin. Silloin on minun tehtäväni sanoa, että ei teillä ole vaihtoehtoja. Töitä on tehtävä”, Nazziwa sanoo.
Esimerkiksi maanviljelyslinjalta valmistuneet saavat koululta maapalstan ja viljelystarvikkeet. He voivat myydä satonsa torilla tai kaupassa ja tienata toimeentulonsa.
Parhaiten työllistyvät rakennusmiehet, sillä nopeasti kasvavalla alueella rakennetaan paljon. Catering-linjalta valmistuneille voidaan tarjota alkajaisiksi työpaikkaa KUA:n perustamasta pienestä ravintolasta ja lisäksi moni on työllistynyt alueen muihin ravintoloihin. Ravintolan lisäksi KUA on perustanut korjaamon, jossa nuoret voivat suorittaa työharjoittelunsa ja tienata rahaa.
Wilson Kiiza rakastaa työtään mekaanikkona. ”Parasta on, kun joskus pääsen koeajamaan moottoripyöriä.” Kuva: Fredrik Lerneryd
”Nyt osaan jotain, mitä muut eivät”
Viime vuonna suosituimpia kursseja olivat kampaajan ja räätälin kurssit. Näiden kahden kurssin välillä empi myös Daphe Nantesa, 17, joka kuuli koulusta kylässään vierailleelta opettajalta.
Hakuvaiheessa Daphe valittiin kampaajan koulutusohjelmaan, joka onkin paljastunut mieluisaksi uravalinnaksi. Daphe laskee, että yhtä kampaamon asiakasta varten riittää, kun ostaa 10 000 Ugandan shillingillä (noin 3 euroa) materiaalit. Asiakasta voi laskuttaa 30 000 shillinkiä (noin 8,5 euroa).
”Tässä työssä ei tarvita paljonkaan alkupääomaa eikä minun tarvitse liikkua minnekään, sillä asiakkaat ja hiukset tulevat luokseni”, Daphe hymyilee.
Daphe on ugandalainen ja hänellä on seitsemän sisarusta. Ennen koulutusta hänestä tuntui, ettei hänessä ollut oikein mitään erityistä.
”Ei ollut mitään, mikä olisi erottanut minut muista. Nyt koulutuksen jälkeen osaan jotain, mitä kaikki eivät osaakaan!”
Valmistumisen jälkeen haaveissa on tehdä kovasti töitä ja säästää rahat, joilla jonain päivänä voisi avata oman hiussalongin. Siellä, omassa yrityksessä, voisi töiden ohessa opettaa nuoria.
”Haluan antaa muille saman mahdollisuuden muuttaa oma elämänsä, jonka minäkin olen koulutuksen ansiosta saanut”, Daphe sanoo.
Monelle nuorelle koulu onkin tuonut kaivattua itsetuntoa ja -kunnioitusta. Kongosta neljä vuotta sitten paenneelle Jonalieselle koulutus merkitsi mahdollisuutta tienata enemmän rahaa ja alkaa suunnitella omaa tulevaisuutta.
Jos Jonaliese saisi päättää, missä hän toivoisi olevansa viiden vuoden päästä?
”Haaveilen isosta yrityksestä, jossa voisin kouluttaa pakolaisnuoria ja antaa heille töitä. Haluan antaa nuorille mahdollisuuden itsenäiseen elämään”, Jonaliese sanoo.
Teksti: Noora Jussila Kuvat: Fredrik Lerneryd
Lue lisää Kirkon Ulkomaanavun työstä Ugandassa tästä.
Kirkon Ulkomaanavun (KUA) Nuoret liikkeessä -raportti rohkaisee näkemään nuoret kaikkialla maailmassa hyvinä ja lupaavina.
Oletko päivitellyt: Voi noita nykynuoria, tai: Mihin tämä maailma onkaan menossa? Nuori ihminen ei ajattele näin. Hän katsoo maailmaa valmiina luomaan tulevaisuuttaan tai pelokkaana ilman mahdollisuuksia vaikuttaa siihen. Aikuisista riippuu, millaiseksi maailman nuorten tilanne kehittyy.
Juuri nyt kukaan ei tunnu tietävän.
Maailma on isossa muutoksessa ja jotenkin kummallisessa tilassa. Kahden viime vuosikymmenen aikana kehityksessä on saavutettu paljon. Toisaalta uudenlainen epävakaus leviää, epätasa-arvo kasvaa, ihmisvirrat liikkuvat rajojen yli ja ympäristön tila huononee. Ihmisoikeuksia ja humanitaarisen oikeuden noudattamista kyseenalaistetaan voimakkaasti. Luottamus poliittisiin ja yhteiskunnallisiin instituutioihin laskee.
Tässä muuttuvassa maailmassamme on 1,8 miljardia 15–24-vuotiasta nuorta.
Nuorison osuus väestöstä on suuri etenkin maissa, joissa köyhyyttä ja epävarmuutta on paljon. Yhdeksän kymmenestä nuoresta elää kehittyvissä maissa. KUA:n uusi Youth on the Move -raportti (suom. Nuoret liikkeessä) puhuu erityisesti näiden nuorten puolesta. Nuoret ovat avustustyössä jääneet usein vähälle huomiolle. Näin ei saisi olla.
Avustusjärjestöjen pitää olla enemmän mukana nuorten elämässä, kuunnella heitä ja uudistaa työtään niin, että nuoret otetaan paremmin huomioon. Tuore raportti antaa ehdotuksia tähän.
Älä näe nuorta uhkana
Nuorisoa ajatellaan usein uhkaavana. Nuoruuteen heijastetaan sekä yhteiskunnan pelkoja että toiveita. KUA:n raportin mukaan nuoria ja nuorten aktivismia ei tulisi pelätä tai hillitä, vaan nähdä miten toimiminen jonkin asian puolesta kehittää vastuullisuutta ja ymmärrystä.
Nuorille pitää ennen kaikkea antaa mahdollisuuksia.
Nuoruus on jatkuvaa liikettä. Liike on myös sisäistä, kun aikuisuuteen siirtyminen myllertää nuoren ajatusmaailmaa.
Nuori etsii koulutusta ja ammattia, tekee isoja päätöksiä. Osalle nuoruus merkitsee osattomuuden paljastumista, syrjäytymistä ja oikeuksien rajoittamista.
Osa nuorista liikkuu maantieteellisesti, jopa valtioiden rajojen yli. Kymmenen prosenttia maailman pakolaisista on 15-24-vuotiaita.
Pakolaisnuori tarvitsee suojelua
Raportissa tähdennetään, että pakolaisnuorille tulee taata suojelu ja psykososiaalinen tuki. Esimerkiksi Bangladeshin isoilla pakolaisleireillä KUA laajentaa nuorten naisten ja murrosikäisten tyttöjen elinpiiriä koulutuksen ja suojelun kautta.
Vaikka naisten ja tyttöjen huomioiminen on ensisijaisen tärkeää, ei miehiä ja poikia saa unohtaa. Myös vaikeassa tilanteessa olevat nuoret pojat tarvitsevat suojelua.
Kun syyrialisen Hananin perhe pakeni Syyriasta Jordaniaan, he kuvittelivat lähtevänsä muutamaksi vain muutamaksi viikoksi. Kuva: Ville Asikainen.
”Antakaa maahanmuuttajille mahdollisuuksia kehittää itseään. Oli vaikeaa tulla uuteen maahan; en tiennyt yhtään, mistä saisin töitä, miten lähetän hakemuksia ja minne.”
Vastaus KUA:n Nuorten ääniä -kyselystä.
Koulutus on etuoikeus
Kirkon Ulkomaanapu tekee työtä nuorten puolesta kaikissa toimintamaissaan. Mitä nuoret toivovat meiltä?
YK:n My World -kyselyyn vastanneet seitsemän miljoonaa 194 maasta kotoisin olevaa nuorta pitivät tärkeimpinä asioina laadukasta koulutusta, terveydenhoitoa, varmuutta työstä ja hyvää hallintoa.
Köyhässä ja epävakaassa ympäristössä elävien nuorten koulutukseen ja työelämään pääsy viivästyy paljon useammin kuin vakaassa ympäristössä elävien. Vaikeissa tilanteissa elävistä nuorista moni ei pääse koskaan kouluun ja joutuu toimeen tullakseen työskentelemään harmaan talouden puolella. Tällaisille nuorille koulutus on etuoikeus. Sen huomaavat selvästi esimerkiksi Nepalin entisten maaorjien parissa työskentelevät KUA:n työntekijät. Koulutus avaa nuorille uuden elämän.
Tavoitteena työllistyminen
Kun tähän asti kansainvälisen yhteisön ja avustusjärjestöjen koulutusponnistukset ovat kohdistuneet kouluun pääsyyn ja peruskoulutukseen, nyt on korkea aika panostaa yli 15-vuotiaiden nuorten koulutukseen.
Nuorten oikeus päästä (takaisin) kouluun, ammatilliseen koulutukseen ja korkeakoulutukseen pitää taata. Valtioiden tulee antaa työlupia myös liikkuvalle nuorisolle.
Koulutuksista pitää saada virallinen todistus, joka kelpaa maassa, missä asutaan tai minne palataan. Esimerkiksi Ugandassa pakolaiset voivat suorittaa yrittäjän ammattitutkinnon KUA:n ja suomalaisen tutkintovientiyhtiön Omnia Education Partnerships Oy:n yhdessä järjestämässä koulutuksessa.
Opinto-ohjauksella, yhteistyöllä yritysten kanssa ja työharjoittelulla tulee varmistaa koulutuksen ja työelämän linkitys. Yhtenäisyyden luomiseksi ja vastakkainasettelun välttämiseksi työssä on tärkeää huomioida myös syrjäytymisvaarassa oleva kantaväestön nuoriso, kuten Jordaniassa ja Ugandassa, joissa KUA kouluttaa sekä pakolais- että paikallisväestön nuoria.
Lue lisää työstämme Jordaniassa ja Ugandassa.
Nuoret pian enemmistö
Kaikille nuorille kuuluvat yleismaailmalliset oikeudet järjestäytyä, kokoontua, ilmaista mielipiteensä, liikkua vapaasti ja osallistua yhteiskunnallisiin asioihin. Todellisuudessa monissa yhteiskunnissa nämä oikeudet eivät toteudu.
Kuitenkin monissa maissa, joissa KUA työskentelee, nuoret joko jo ovat tai tulevat pian olemaan enemmistö, jota ei voi jättää huomioimatta.
Nuoret ovat valmiita toimimaan kansalaisyhteiskunnan kutistuvaksi tilaksi kutsuttua maailmanlaajuista ilmiötä vastaan, jos annamme heille mahdollisuuksia toimia aktiivisina kansalaisina.
Esimerkiksi Kambodžassa KUA:n nuorisoverkosto Changemaker Cambodia kampanjoi koulutuksen tärkeydestä, rohkaisee nuoria johtajuuteen ja auttaa heitä saamaan äänensä kuuluviin yhteiskunnassa, jossa nuorilla ei perinteisesti ole paljoa päätäntävaltaa omankaan elämänsä valintojen suhteen.
Et ole hyväksynyt markkinoinnin evästeitä nähdäksesi videon.
Myanmarissa KUA järjestää työpajoja rauhantyöstä eri etnisistä ryhmistä tuleville nuorille. Keniassa ja Somaliassa taas eri ryhmistä tulevia nuoria yhdistävät pienyrittäjyysprojektit.
Hyödynnetäänkö liikkuvien nuorten potentiaalia? Moni heistä haluaa työskennellä, tutustua kantaväestöön ja käyttää hyväkseen uuden maan mahdollisuuksia.
Ei ole pelkkä klisee sanoa, että nuorissa on tulevaisuus. Jos ajamme nuorten etua nyt, he pystyvät aikanaan rakentamaan maailmaa, jossa meidän kaikkien on hyvä elää.
Porottava aurinko läpäisee Ugandan Bidibidin pakolaisleirin koulurakennuksen ikkunat. Luokassa on 25 ugandalaista opettajaa, innokas puheensorina ja kaksi kouluttajaa. Toinen heistä on Annika Nieminen, joka lähti viime kesänä toteuttamaan pitkäaikaisen haaveensa: hän halusi mennä auttamaan maahan, jossa avulle on todella tarvetta.
Nieminen oli vapaaehtoisena Kirkon Ulkomaanavun Opettajat ilman rajoja -verkoston World Teacher -ohjelmassa, jossa kehitetään paikallista koulutusta. Viime vuonna ohjelmassa täydennyskoulutettiin 200 ugandalaista opettajaa. Opetus tapahtui viikonloppuisin KUA:n rakentamissa kouluissa.
Nieminen ahmi ennen matkaa ugandalaisia romaaneja, että saisi kosketuspintaa erilaiseen kulttuuriin. Kulttuurishokki oli silti väistämätön, kun ilmasto, ruokavalio ja harrastukset pyörähtivät päälaelleen.
Vähitellen Uganda kuitenkin kietoi Niemisen pauloihinsa. Ihmiset olivat ystävällisiä ja kiinni hetkessä. Matkalla oli mahtavaa huomata, miten ilomielin opettajat osallistuivat koulutuksiin.
”Iloisuus ja positiivisuus loistivat opettajien kasvoilta, vaikkei varmasti ollut helppoa työskennellä viikot ja olla viikonloput koulutuksissa”, Nieminen kertoo.
Nieminen huomasi heti, miten intohimoisesti ugandalaiset opettajat suhtautuivat työhönsä. He halusivat tinkimättömästi kehittyä paremmiksi, opettaa entistä paremmin. Heille oli tärkeää selvittää, miten he voivat auttaa oppilaita ja olla heidän tukenaan.
”Jokainen teki parhaansa niillä resursseilla, mitä oli”, Nieminen sanoo.
Opettajakoulutuksessa opetettiin paljon toiminnallisia opetuskeinoja, ja moni opettaja otti vinkit heti käyttöönsä. Laulamista ja leikkimistä kokeiltiin oppitunneilla. Oppilaiden edessä luennoimiselle nähtiin nyt vaihtoehto: iloinen ja osallistava toiminta.
Matkan hienointa antia oli, kun kehitystä näki omin silmin.
Blogi
Lue Annika Niemisen blogeja Ugandasta Opettajat ilman rajoja -sivuilta!
”Kävin seuraamassa muutamaa oppituntia, joissa opettaja hyödynsi koulutuksen oppeja. Toisen luokan oppitunnilla lapset lauloivat ja tanssivat iloiten. Opettajat kertoivat jälkeenpäin, että uusien menetelmien myötä tunneilla on tapahtunut varovaista kehitystä. Tunnelma on muuttunut vapautuneemmaksi eivätkä oppilaat arastele enää yhtä paljon”, Nieminen hymyilee ylpeänä.
Helsingissä Oulunkylän kirkolla toimiva turvapaikanhakijoiden ravintola lahjoitti tuottonsa Kirkon Ulkomaanavulle. Lahjoitussumma 18 500 euroa kohdistetaan pakolaistyöhön.
Keittiöstä kantautuu kalakeiton herkullinen tuoksu. Oulunkylän kirkon tiloissa on jo vuoden ajan toiminut Lähi-idän keittiön lounasta tarjoava ravintola Salaam. Osa keittiössä työskentelevistä vapaaehtoisista on ammattikokkeja, kuten Mohammad.
”Tuomme lounaaseen vaihtelua vuodenaikojen mukaan, koska emme halua toistaa aina samoja ruokia. Tänään
on kolmen keiton päivä. Kalakeitto on ehkä paras ruoka, mitä olemme tehneet. Se on suomalainen kalakeitto erilaisilla mausteilla”, Mohammad sanoo.
Kalakeitto on todella herkullista. Sitä maistellessa on helppoa ymmärtää, miksi pop up -ravintolana marraskuussa 2016 aloittaneelle Salaamille toivottiin jatkoa.
Elämää ja pöhinää kirkolle
Tänään vapaaehtoisia on Afganistanista, Ghanasta, Irakista, Ugandasta ja Suomesta. Kaikki halukkaat ovat tervetulleita osallistumaan. Keittiössä voi suorittaa hygieniapassin ja työstä voi saada työtodistuksen. Salaamin kautta on työllistytty palkkatöihinkin.
Oulunkylän seurakunnan vapaaehtoistoiminnan koordinaattori Piia Rytilän mukaan ravintola tuo kirkolle elämää ja pöhinää.
”On tavoitettu myös ihmisiä, jotka eivät muuten kävisi kirkolla. Tämä on Oulunkylän paras lounaspaikka torstaisin. Aiomme jatkaa toistaiseksi.”
Turvapaikanhakijoille ravintolan avoin ja lämmin ilmapiiri merkitsee paljon.
”Tuntuu hyvältä, että on jokin paikka, mihin kuuluu. Täältä on saanut hyviä ystäviä ja tietenkin myös hyvä palaute ruuasta tekee iloiseksi. Vaikka työpäivä keittiössä on pitkä ja kiireinen, odotan aina torstaita”, Mohammad
sanoo.
Ei vain itseä varten
Ravintolassa työskenteleville on tärkeää, että tuotot ohjataan apua tarvitseville.
”Emme työskentele vain itseämme varten”, Mohammad sanoo.
”Kuulimme ravintolasta vähän aikaa sitten ja tämä oli meille vasta kolmas lounas. Ruoka oli hyvää – tosi kiva kun ravintola on täällä”, pienen lapsensa kanssa lounaalla käynyt suomalainen äiti sanoo.
Teksti: Ulla Kärki
Kuva: Tatu Blomqvist
Korianteri-kalakeitto 4:lle
Öljyä
1 sipuli
2 l vettä
1 tl sitruunapippuria
6-8 perunaa
700g kalaa, lohta, seitiä, kuhaa
kalaliemikuutio
tuoretta korianteria, tilliä, kurkumaa, suolaa
tarvittaessa
200g katkarapuja
Kuutioi sipuli ja kuullota se kattilassa tilkassa öljyä. Kuori ja kuutioi perunat. Lisää kattilaan vesi ja sitruunapippuri, keitä perunat lähes kypsäksi. Leikkaa kala kuutioiksi, lisää se kattilaan, lisää kalaliemi, anna kalan kypsyä 15min. Lisää katkaravut, tuore hienoksi silputtu korianteri, kurkuma ja tuore tilli. Tarkista maku, ja lisää suolaa makusi mukaan.
Suomen kieli sanoo tervetuloa -opetuksessa toistetaan, nauretaan ja opitaan suomea sana kerrallaan.
Rikhardinkadun kirjastossa kuuluu supinaa ja paksujen toppatakkien kahinaa. Oppijat katsovat uteliaina toisiaan ja haeskelevat paikkojaan aulan istuimilla. Pian tuoleista muodostuu rinki, jossa istuvat myös ryhmän kielioppaat Paula Borkowski ja Claire Saint-Germain.
”Minä olen Paula”, Borkowski osoittaa itseään. ”Kuka sinä olet?”, hän jatkaa ja osoittaa hymyillen vieressään istuvaa nuorta naista. Nimikierros etenee läpi oppijoiden kiemurtelevan piirin. ”Minä olen Alice”, kuuluu ujosti perältä.
Kirjastossa on käynnissä Suomen kieli sanoo tervetuloa -opetus turvapaikanhakijoille. Kyseessä on hanke, jota koordinoi Kirkon Ulkomaanavun (KUA) Opettajat ilman rajoja -verkosto. Hankkeen tavoitteena on tarjota kaikille vastaanottokeskusten asukkaille mahdollisuus päästä opiskelemaan suomen alkeita mahdollisimman hauskalla ja mielekkäällä tavalla.
Viime viikon opetuskerralla on käsitelty kirjastosanastoa. Nyt on aika laittaa teoria käytäntöön!
Toistoa toistamisen perään
”Kirja”, lausuu ryhmän toinen kieliopas Saint-Germain. Hän osoittaa käsissään olevaa opusta ja kuoro lausuu perässä: ”kirja.” Seuraavaksi kielioppaat näyttelevät lainaustilanteen, jossa käsitellään kokonaisia fraaseja: Haluan palauttaa kirjan. – Kiitos.
Tunneilla käytetään Suomen kieli sanoo tervetuloa -hankkeessa kehitettyä Toisto-menetelmää, joka keskittyy suullisen arkikielitaidon harjoitteluun. Toiston pääajatuksena on nimensä mukaisesti toistaa sanoja ja ilmaisuja. Toistaminen on ihmiselle luontainen tapa oppia kieli, käyttäväthän sitä pienet lapsetkin: he kuulevat sanoja kerrasta toiseen ja lopulta jäljittelevät niitä.
”Ei haittaa, vaikka oppilas ei osaisi lukea tai kirjoittaa, hän voi silti opetella suomea tällä tavalla”, selittää Borkowski.
Kielioppaat Claire Saint-Germain (vas.) ja Paula Borkowski demonstroivat elävää sanakirjaa: oppija voi koskettaa opettajan kättä, jos ei muista tiettyä sanaa. Kuva: Hanna Matikainen
Mukaan Toisto-opetukseen voivat tulla kaikki: akateemiset, kouluttamattomat, arat ja sosiaaliset. Monella turvapaikanhakijalla on takanaan vaikeita kokemuksia, minkä takia Toiston periaatteina ovat turvallinen ilmapiiri ja puhumiskeskeisyys. Myös vapaaehtoiseksi kielioppaaksi voi päästä kuka vaan, kunhan osallistuu verkoston järjestämään lyhyeen koulutukseen.
”Metodi ei vaadi kielioppaalta minkäänlaista opetustaustaa. Riittää, että osaa puhua suomea. Menetelmässä on hienointa juuri sen helppous sekä kielioppaalle että oppijalle”, Borkowski sanoo.
”Halusin mukaan, sillä tiesin, että apua tarvitaan. Turvapaikanhakijoille on tärkeää näyttää vaikeassa tilanteessa, että hei, täällä on ihmisyyttä”, jatkaa Saint-Germain.
”Lisäksi tämä on todella hauskaa ja hyvää vastapainoa arkeen.”
Takaisin tunnille
Noin kymmenen oppijan letka lähtee kiertämään kirjastoa. Osa oppijoista puhuu hieman englantia, osa ranskaa, osa esimerkiksi pelkästään arabiaa. Pienen kiertelyn jälkeen eräällä miehellä on jo monta kirjaa sylissään.
”There’s no maximum – voi lainata ne kaikki”, Borkowski selittää hänelle ja mies näyttää iloisesti yllättyneeltä.
Yksi oppijoista on Cedrick Ngoumenc, joka saapui Suomeen vasta kuukausi sitten. Hän on lähtöisin Kamerunista,
Meghla Banal saapui Suomeen marraskuussa 2017. Kuva: Hanna Matikainen
mutta asui jonkin aikaa Venäjällä ennen Suomeen tuloa.
”Takanani on vasta neljä opetuskertaa, joten en käytä suomen kieltä vielä juuri ollenkaan”, hän naurahtaa.
Cedrickin mielestä Suomi on avoin ja tasa-arvoinen maa.
”On hienoa, että Suomessa otetaan vastaan ihmisiä riippumatta uskonnosta tai seksuaalisesta suuntautumisesta. Toivon kovasti, että tutustuisin suomalaisiin ihmisiin, se helpottaisi sopeutumistani tänne.”
Meghla Banal puolestaan on kotoisin Bangladeshista.
”Osaan käyttää jo hieman suomen kieltä, esimerkiksi ’minä olen’ ja ’minä haluan’”, hän selittää innoissaan.
Kieliopas Saint-Germain osoittaa ryhmälle ympärillään olevaa tilaa: ”kirjasto” ja muut toistavat perässä. Toisto-tuokioiden aikana oppijat kuuntelevat tarkkaavaisina ja hiljaa. Silmät siristyvät ja otsalle kohoaa ryppy, kun he koittavat painaa mieleensä tiettyä sanaa.
Toisto-metodi on kehitetty Helsingin yliopistossa Suomen kieli sanoo tervetuloa -hankkeessa dosentti Maria Ahlholmin johdolla.
Syksystä 2016 KUA on koordinoinut kieliopastoimintaa ja vastaanottokeskusten opetusta Turvapaikka-, maahanmuutto- ja kotouttamisrahaston tuella.
Opetus lähenee loppuaan, ja monelta oppijalta löytyy kainalosta kirja jos toinenkin. Pitkä jono lähtee kulkemaan kohti lainauspistettä. Asiakaspalvelija kysyy suomeksi kiperiä kysymyksiä, mutta ainakin pieni kommunikointi jo sujuu. ”Kiitos!”, hihkaisee eräs naisista, kun hänelle ojennetaan ikioma kirjastokortti. Onni paistaa kasvoilta, kun hän pääsee käyttämään oppimiaan sanoja oikeassa tilanteessa.
”Onnistumisen hetkiä on tunneilla usein. Tänään parasta oli se, että niin moni hankki kirjastokortin ja vinon pinon kirjoja”, Borkowski hymyilee.
Etelä-Sudanista paenneen Muja Rosen suurin pelko on, että hänen tyttärensä laihtuu hengiltä. Uganda on murtumispisteessä Afrikan suurimmassa pakolaiskriisissä sitten Ruandan kansanmurhan.
Lapset olivat leikkimässä, kun sota löysi 34-vuotiaan Muja Rosen perheen Etelä-Sudanissa. Hallituksen sotilaat saapuivat yhtäkkiä kotikaupunki Kajo Kejiin. He joutuivat saman tien kapinallisjoukon yllättämiksi. Ihmisiä tapettiin ja heidän omaisuuttaan varastettiin.
Rosen mies oli poissa kotoa ja ristitulessa Rose teki elämänsä vaikeimman päätöksen.
”Ainoa vaihtoehto oli juosta niin kovaa kuin jalat kantoivat. Päätin viedä lapset Ugandaan”, Rose kertoo.
Rose sai mukaansa neljä lastaan ja kaksi äitinsä menettänyttä. Hän kantoi pienintä selässään läpi erämaan ja valvoi yöt suojellakseen lapsia villieläimiltä. Heillä ei ollut ruokaa eikä vettä.
”Lapset itkivät nälkää ja uupumusta. Kun löysimme kuivuneen joenuoman, yritin kaivaa maahan imeytynyttä vettä, jotta lapsille olisi juotavaa.”
Ruoka on alati mielessä
Vuotta myöhemmin kaikki lapset istuvat saviuunin ympärillä Bidibidin pakolaisasutusalueella. Turun kokoinen alue olisi 290 000 asukkaallaan Suomen toiseksi väkirikkain kaupunki Helsingin jälkeen.
YHTEISVASTUUKERÄYS AUTTAA ETELÄ-SUDANIN PAKOLAISIA
Tänä vuonna 60 prosenttia Yhteisvastuun keräysvaroista ohjataan Kirkon Ulkomaanavun katastrofirahastoon.
Katastrofirahastolla tuettiin vuoden 2017 aikana humanitaarista apua muun muassa Etelä-Sudanissa, Somaliassa, Keniassa, Sierra Leonessa ja Bangladeshissa.
Saviuuni sijaitsee pihan ainoalla varjoisalla paikalla ja houkuttelee muitakin puoleensa armottomasta auringonpaahteesta. Tirisevästä kattilasta nouseva tuoksu on tuttu mistä tahansa keittiöstä: paistettu sipuli.
Rose pilkkoo sekaan muutaman munakoison keittiöpuutarhastaan ja 10-vuotias Ayite sekoittaa.
”Laitamme kerran viikossa munakoisoja, kerran okraa ja kerran vihanneksia. Loput päivät syömme papuja”, Rose sanoo.
”Ruoka on yksipuolista ja lapset ovat jatkuvasti kipeinä. He eivät saa kaikkia tarvitsemiansa vitamiineja.”
Ruoka on alati Rosen mielessä. Vaikka rankka pakomatka Ugandaan onkin vähentänyt riskiä joutua luotien tai raiskausten kohteeksi, elämä on raastavaa kamppailua perustarpeista. Hän ei ole tilanteessa yksin.
Yli miljoona eteläsudanilaista on ylittänyt rajan Ugandaan, lähes kaikki heinäkuun 2016 jälkeen.
Pakolaisista onnekkaimmilla on kanoja. Useimmat ovat kuitenkin Mujan perheen tavoin jättäneet kaiken omaisuutensa taakseen.
Kriisin hoitaminen maksaa noin 560 miljoonaa euroa vuodessa, mutta kansainvälinen yhteisö on vastannut vain kolmasosaan tarpeesta. YK:n mukaan Uganda on murtumispisteessä. Pakolaisille se tuntuu pahiten ruoka-annoksissa, joita on puolitettu kahdesti, kertoo YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:n aluejohtaja Bik Lum.
Kuukausittain jaettavaan ruokaapuun kuuluu papuja, kasviöljyä, suolaa ja maissijauhoja. Jauhoannosta oli viime vuoden lopulla vähennetty 12 kilosta 6 kiloon henkilöä kohden.
”Jotkut ovat henkensä uhalla käyneet Etelä-Sudanissa etsiäkseen ruokaa hylätystä kodistaan”, Lum sanoo.
Yksi ateria päivässä
Suomea pienempi ja köyhempi Uganda on rajallisista resursseistaan huolimatta päästänyt kaikki pakolaiset maahan.
Ugandan pakolaispolitiikkaa kehutaan länsimaissa edistykselliseksi, koska se muun muassa takaa kaikille palan
maata asutukselle ja viljelylle. Tämä ei tarkoita, että elämä pakolaisasutusalueilla olisi mielekästä.
Maata on raivattu jatkuvasti lisää aiemmin asuinkelvottomasta pusikosta ja syötävää on vaikea kasvattaa.
Rosen pihamaa on kivikkoista, mutta viherpeukalona hän on saanut jotain aikaiseksi. Niin on myös naapurikylässä
asuva Wani Garanep, joka on käynyt Kirkon Ulkomaanavun (KUA) viljelykoulutuksen.
KUA on jakanut osallistujille siemeniä ja työkaluja. Garanepin savimajan vieressä kasvaa seesamia, okraa ja tomaatteja. Koska maaperä on kivikkoinen, Garanep ja hänen vaimonsa Kaku ovat oppineet täyttämään säkkejä mullalla. Niissä kasvaa sipuleita ja munakoisoja.
Wani Garanepin perhe on KUA:n viljelykoulutuksen ansiosta onnistunut monipuolistamaan ruokavaliotaan kasviksilla.
Pienennettyjen ruoka-annosten takia perhe on kuitenkin joutunut vähentämään päivittäisiä aterioitansa kahdesta
yhteen. Tämä pätee suurimpaan osaan Bidibidin asukkaista.
”Haluaisin taata lapsilleni hyvän koulutuksen, mutta nälkäisinä he eivät jaksa keskittyä koulussa ja tulevat monesti
kotiin ennen päivän päättymistä”, Garanep kertoo.
Garanep on ammatiltaan rakentaja. Etelä-Sudanissa hän sahasi puita ja myi niitä rakennusmateriaaliksi. Perheellä oli varaa syödä lihaa.
Rose työskenteli opettajana, eikä perheellä ollut ruuasta pulaa.
Taakse jäänyt kotikaupunki Kajo Keji sijaitsi Equatoriassa, Etelä-Sudanin vilja-aitassa, joka tunnetaan hedelmällisestä maaperästään. Ennen sotaa alue ruokki miljoonia ihmisiä. Rosen perheellä oli vuohia ja kanoja.
”Kun lapsille iski nälkä, he poimivat hedelmiä tai kassavaa puutarhastamme”, hän sanoo.
Kajo Keji on kuitenkin tyhjentynyt. Kolme neljäsosaa Equatorian väestöstä on jättänyt kotinsa ja Luoteis-Uganda on kuin yhtä suurta pakolaisasutusta, jonka läpi ajaminen kestää tuntikausia.
Täällä Garanepin ja Rosen on vaikea löytää työtä, jolla parantaa perheidensä tilannetta.
”Joskus kun lapsilla on todella kova nälkä, he kysyvät että ’äiti, emmekö voisi palata kotiin Etelä-Sudaniin, jotta voisimme syödä’. Heille on vaikea selittää, että siellä vielä soditaan”, Rose jatkaa.
Yksinhuoltajan elämä on raskasta
Ruuan jälkeen meno pihamaalla vilkastuu. Lapset kaivavat 13-vuotiaan Giren ja 9-vuotiaan Dikon johdolla esiin hyppynarun. Ayite laskee innokkaasti hyppyjään englanniksi. Se ilahduttaa äitiä.
Vieraat tekevät heistä tavallista innokkaampia, hän selittää. Kun lapset ovat hiljaa eivätkä enää jaksa leikkiä, on
syytä huolestua, hän toteaa.
Gire ja Diko eivät ole Rosen omia lapsia, mutta yhteisen pakomatkan jälkeen he nukkuvat Rosen lasten kanssa.
”Joskus he kysyvät minulta, missä heidän äitinsä on. Kun sota loppuu, palaamme etsimään häntä.”
Yksinhuoltajan elämä on pakolaisasutusalueella erityisen raskas. Ugandaan saapuneista pakolaisista yli 60 prosenttia on alle 18-vuotiaita ja aikuisista suurin osa on naisia. Kun naiset ja lapset pakenivat, miehet ovat liittyneet taisteluihin – jotkut pakosta, toiset vapaaehtoisina – tai kuolleet väkivaltaisuuksissa.
Rosen pihalla käy selväksi, että hän joutuu pitämään silmällä toistakymmentä lasta, joiden vanhempia ei näy ainakaan lähimailla. Rose pelkää usein, että hän palaa loppuun, jos tilanne pitkittyy.
”Kaipaan miestäni. En tiedä, onko hän elossa vai kuollut. En ole kuullut hänestä sen jälkeen, kun jouduimme
pakenemaan”, hän sanoo.
Haastattelun aikana Rose parsii nuorimpansa, 3-vuotiaan Wanin housuja. Niitä pitää taas pienentää vyötäröstä.
Eniten Rose on huolissaan 10-vuotiaasta Ayitesta. Vuosi sitten hän painoi 25 kiloa, nyt vain 19 kiloa.
Alipaino altistaa hänet taudeille ja aliravitsemukselle.
”Jos hän laihtuu enemmän, saatan jopa menettää hänet”, Rose sanoo.
